Nuiva kulttuurimanifesti

HS:n uutinen kertoi, että persut eivät käy kulttuuritapahtumissa. PS-puoluesihteerin Riitta Slunga-Poutsalon mukaan ne ovat liian kalliita, mutta mitään antikulttuuriasennetta puolueen kannattajilla ei tietenkään ole. Lisäksi työ ja lapset vievät perussuomalaisilta niin paljon aikaa, että kulttuurille ei muutenkaan jäisi aikaa.

Tästä päätellen meillä ei ole lapsia eikä työtä, ja lisäksi olemme varakkaita. Koska kaikki nämä päätelmät kuitenkin voidaan suht helposti todeta kohdaltamme empiirisesti vääriksi, Riitta S-P:n logiikka pettää, tai sitten emme olekaan kuluttaneet kulttuuria, luulleet vaan.

Sitä paitsi, eihän sitä tarvitse odottaa, että lasten hoitamiselta jäisi jotain erityistä aikaa kulttuuririennoille. Ne voi nimittäin ottaa niihin mukaan - mikä radikaali ajatus! Esikoinen oppi aikoinaan Kaustisilla että biisin jälkeen taputetaan, ja se oppi sanomaan ”bllrrllrrl” nykytaiteelle Kiasmassa. Nou problemo. Vaimon veljeä siteeraten, lapsen voi ottaa mukaan minne vaan kunhan muistaa että voi joutua myös poistumaan mistä vaan. Hyvä ohje, sillä pärjää. Ei se tee väärin, joka tuo lapsen kirkkokonserttiin. 

Mutta se tekee, joka pitää rääkyväää kakaraa siellä vain siksi että nyt tänne on jumalauta tultu ja tää mootsartti tekee susta Jesse-Jasminesta vielä neron että huuda vaan, ei me täältä lähdetä ennen kuin tää loppuu. Ei näin, ystävät, ei näin, mutta ei myöskään niin, että lapsi pidetään kulttuurista erossa niin pitkään että kun se lopulta kulttuurin näkee - lapsiahan ei voi loputtomasti suojella - kokemus on niin traumaattinen, että se puhkeaa itkuun ja juoksee helmoihin, tai vaihtoehtoisesti pumppaa kulttuuria lättyyn eikä kysele edes sen jälkeen.

Kun tuohon kulttuurin kuluttajahintaan PS-puoluesihteeri niin hanakasti tarttui, on hyvä tarkastella, mitä hän haastattelussa myös totesi: ”Meidän kannattajat kokevat kulttuurin rahoittamisen haastavaksi asiaksi. Se ei ole ensisijainen juttu.” Jutussa kerrotaan myös, että 79 prosenttia perussuomalaisten kannattajista on sitä mieltä, että eliitin tulisi itse maksaa taide, josta se pitää.

No hyvä. Jos kulttuuria ei rahoiteta yhteisistä varoista, siitä tulee satavarmasti niin kallista, että edes Kansallisteatteri ei pysy pystyssä. Ja kun ”eliitin” – terveisiä vaan täältä kehyskunnan ja vr-pendelöinnin norsunluutornista – pitää maksaa itse ”taide josta se pitää” (eliitillä on tietenkin ihan oma ja toki yhtenäinen makunsa), pääsee kansa ihan yhtä varmasti eroon Kansallisoopperan kaltaisista epäilyttävistä laitoksista. Etenkin oopperassa ramppaa kaikenlaista ulkomaista taiteilijaakin ihan kaiken aikaa, joten ei se ihan kansallisesti kosher se talo voi olla.

Siis samalla kun PS-puoluesihteeri sanoo, että kulttuurin kalleus estää heitä harrastamasta kulttuuria, hän ja heidän kannattajansa esittävät keinoja, joilla pääsy kulttuurin äärelle torpataan lopullisesti. Pirullisen ovelaa... tai eikä ole, ihan perkeleen tökeröä kiemurteluahan tuo on kun eivät uskalla suoraan sanoa että pois ne pensselit ja kissanviulut, naama peruslukemille, nyt ollaan Suomessa.

No, toisaalta tämä kulttuurilinja sopii puolueelle, jonka pj kannattaa Britannian väkivaltaisinta fanikuntaa perässään raahaavaa futisjoukkuetta, tykkää että raveissa pitäisi olla suomalaiselle kulttuuria ihan riittämiin, ja fanittaa siihen päälle Status Quota: ”Down down, deeper and down”. Sanopas tosiaan muuta, Timo, sanopas muuta.

Kuva 1.  Kulttuurin turmiollinen vaikutus

Muutama sana markkinaehtoisen paratiisitilan utopiasta

Olen julkisesti eli Facebookissa luvannut pyhästi, että luen ja kommentoin Wille Rydmanin pamfletin Unelmasta painajaiseksi, jossa Rydman lynkkaa hyvinvointivaltion ihan silleen kunnolla ja tosissaan, raikkaan radikaalilla meiningillä. Nalle W:n vanavedessä tulee nyt niin paljon oikeistolibertaarista ajattelua, jonka nuoriso-osastoa Rydman vetää, joten ajattelin että katsotaan tämä nyt kunnolla läpi.

Ja nyt minä, kuulkaa, rikon lupaukseni.

En oikeasti jaksanut kuin 30/79 sivua sitä, että 27-vuotias reservin korpraali, parikymppisestä alkaen ammattipoliitikko ja vuodesta 2011 Suomen Pokerinpelaajat ry:n puheenjohtaja kertoo minulle vakavin ja palavin sanankääntein, että pienten tuloerojen ja julkisten palvelujen yhteiskunta on moraalisesti mädättävä ja väärin. 30 sivua lukemalla luin, siitä eteenpäin silmäilin.

Mutta kun jotain menin lupaamaan, on annettava myös vastineeksi. Joten tässä nyt vaivan palkaksi jurnutusta pamfletin keskeisistä väitteistä.

1.

Wille: sanot, että verotukselle ja tuloerojen kaventamiselle rakentuva hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjoaa kansalaisille sosiaaliturvan ja julkisia palveluja, on moraalisesti ja eettisesti tuomittava. Se ei pyydä vaan ottaa ihmisen ansaitsemat tulot, eikä kysy mihin hän haluaa veroeuronsa käytettävän. Ulkoistamalla hoivan ja välittämisen palvelurakenteisiin se tekee ihmisestä kyynisen ja piittaamattoman hyypiön, joka ei oikeasti välitä kuin itsestään. Mielestäsi hyvinvointivaltion taustalla on kyyninen ja negatiivinen ihmiskuva: ihmistä pitää alati tarkkailla, holhota ja rajoittaa, vaikka vain täysin rajoitteista vapaana ihminen voisi toimia moraalisesti oikein ja taloudellisesti tuottavasti.

Ja minä sanon sinulle: höpön pöpön. Ihmisen kyky oikeaan ja väärään, hyvään ja pahaan, riippuu aina yksilötapauksesta, hänen olosuhteistaan ja siitä, että ihmisinä parhaatkin meistä tekevät päätöksiä enemmän tunteen, ennakkoasenteen ja ryhmäpaineen varassa kuin rationaalisesti jokaista maitopurkin hintaa tai puolisokandidaattia kustannus/hyöty-analyysillä läpivalaisten. Uusliberaalien henkinen koti eli Chicagon yliopiston taloustieteen laitos 50- ja 60-luvuilla rakensi teoriansa käytännässä täysin sen varaan, että ihminen on teoissaan järkevä, vaihtoehtoja analyyttisesti punnitseva ja omaa etuaan ajava. Olenko kyyninen ja negatiivinen kun sanon, että eipä muuten ole?

Lue Wille historiaa, muutakin kuin talous-, sota- ja aatesellaista. Lue ihmisestä, lue Zimbardoa, lue Festingeriä, lue Jonathan Gloverin ”Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria” ja kysy sitten uudet kysymykset. Mene baanalle ja tarkkaile. Tule pois sieltä Liberan bileistä, valtuuston istunnosta ja pokerikavereiden luota. Saatat huomata, että me ihmiset emme käyttäydy yhtään sen fiksummin, järkevämmin, jalommin ja epäitsekkäämmin, jos turvaverkot poistetaan, alkoholipolitiikkaa löyhennetään, minipalkka hävitetään, työsopimuksista tehdään zero hour -soppareita tai dementti mummo laitetaan suvun hoiviin kun rahaa yksityiseen hoitokotiin ei ole ja kunnallinenkin suljettiin viime keväänä. Jos nämä ”holhouksen poistot” tekisivät meistä moraalisesti parempia, jenkit olisivat maapallon jalostuneinta ja hienointa sakkia. Eivätkä ne ole, ihan samanlaista tallaajaa on siellä, iso osa vain köyhempiä ja epätoivoisempia kuin täällä, ja rikkaat pelokkaampia.

Wille: minua tavallaan liikuttaa sinun vilpitön uskosi ihmisten perimmäiseen hyvyyteen. Muistutan kuitenkin toisen nuorena libertaarin, vanhempana vain liberaalin sanoista: ”Folks are basically decent, conventional wisdom would say / well, we read about the exceptions in the papers every day”. Ehkä näenkin jotain ristiriitaa sanoissasi. Kaikesta päätellen koet monien ihmisten kusettavan, vetävän välistä, valehtelevan ja käyttävän hyväkseen ihan päivittäin. Paheksut näitä ja annat ymmärtää että kovemmat otteet olisivat tarpeen, siitä kuuluisasta niskalenkistä alkaen. Eivätkö ihmiset sitten olekaan hyviä? Sanot että joo, ovat ne, mutta hyvinvointisysteemi on ne pilannut, se järjestelmä aiheuttaa tällaista saastaa. Mutta kun toisaalla sanot, että mielestäsi mitään yhteiskuntaa ei olekaan – on vain subjekteja, yksilöitä, vastuussa kaikista teoistaan ilman mahdollisuutta vedota yhteiskunnallisiin syihin.

Päätä hyvä mies mitä mieltä olet, koska jos on niin, että olemmekin jo nyt riippumattomia subjekteja ja sellaisina jo näin vaikeita toisillemme, mieti, millaisia meistä tulee, jos holhousta löysennetään.

Ja nyt pitää sanoa tuosta holhous-termistä: vitut meitä täällä oikeasti holhotaan. Pohjois-Korea holhoaa, Suomi ei. Sinäkin voit halutessasi mennä ja dokata elämäsi pilalle, haaskata varasi taivaan tuuliin, riitautua väärien ihmisten kanssa, valittaa tarjoilijalle liian suolaisesta alkukeitosta, perustaa ilmaisen pornokanavan nettiin tai kissahotellin Joroisille, nostaa oikeusjutun sinua solvannutta vastaan, äänestää piruuttasi vasuria tai sanoa kaikelle bon voyage ja hilppaista Laosiin konsultiksi. Ei sinua kukaan estä. Sitä paitsi missään läntisessä maassa ei ole sellaista määrää kieltotauluja kuin Yhdysvalloissa.

2.

Helpommin lähestyttävä on väitteesi siitä, että julkinen sektori sen kun paisuu, se ei muuta osaa, se nielee kaiken, vie rikkakasvin tavoin yrityksiltä hapen ja elintilan, kunnes koko yhteiskunta romahtaa sisäänpäin, koska jäljellä on enää vain julkissektorin tuottamattomia duunareita jotka tekevät palveluja toimettomien ja pummien passivoidulle joukolle, joka huutaa aina vain lisää.

Se, mikä ensiksi hiertää noissa argumenteissa on se, että perusväitteen ”julkinen sektori on paisunut liian suureksi eikä edes voi supistua ellei asiaan puututa ns. kovalla kädellä” kahta ensimmäistä sanaa ei ikinä määritellä tarkemmin. On hyvä pitää mielessä, että julkista sektoria ovat meidän verta imevien paperinsiirtelijävirkamiesten lisäksi palomiehet, rajavartijat, kunnalliset päivähoitajat ja lastentarhaopettajat, kapiaiset, nuoriso-ohjaajat, kirjastojen henkilöstö, terveyskeskusten ja aluesairaaloiden lääkärit ja sairaanhoitajat, TE-palvelujen työvoimaneuvojat ja niin edelleen – niin, ja tietenkin kaikkien, myös vapausasioita ajavien libertaarien, fanittama poliisi.

Mikään näistä ryhmistä ei suoraan tuota mitään taloudellista kasvua, ainakaan jos yksioikoisesti katsotaan, ja jokaisen liksa tulee toisilta ihmisiltä pakollisina tulonsiirtoina eli verottamalla. Tässähän olisi klassisen aynrandilaisen näkökannan mukaan jo hyvinkin riittävästi syytä käydä näiden esimerkkiryhmien kimppuun. Tämä on toki satirisoiva kärjistys, enkä tosissani usko että edes Liberassa halutaan muuntokouluttaa konstaapeleista pk-yrittäjiä… mutta koska tuo julkistöiden erittely on libertaareilta useimmiten tekemättä, tällainenkin tulkinta on teoriassa mahdollinen.

On siis esitettävä kaksi kysymystä: onko tuo paisumisväite totta, ja jos on, mistä päästä julkista sektoria pitäisi alkaa keventää. Molempiin kysymyksiin antaa hyvän pohjan tämä graafi. Siitä näkyy, että
a) kuntien osuus julkisen sektorin työvoimasta on huomattavasti suurempi kuin valtion,
b) välillä 1990-2010 julkisen sektorin työpaikkojen määrä on pikemmin pudonnut kuin kasvanut,
c) valtion väkeä määrätietoisesti vähennetty siten, että vuoden 1990 noin 215 000 duunarista oli tultu alas noin 130 000:een, ja vuoden 2010 jälkeen valtion töissä on vielä vähemmän väkeä, ja
d) kuntien töissä on pohjavuoden 1994 (jolloin oli nippa nappa yli 400 000 kuntaduunaria) jälkeen työpaikkojen määrä noussut siten, että nyt kunnissa on töissä about pikkuisen yli 500 000 henkilöä.

Tästä seuraa nyt sitten lisää kysymyksiä:
1. Jos julkissektori ei ole numeerisesti paisunut työntekijöiden määrän osalta yli 20 vuoteen, onko sen osuus kaikista työpaikoista kuitenkin kasvanut, eli onko paisuminen suhteellista?
2. Miten julkissektorin tuottavuus on kehittynyt vuoden 1990 jälkeen?
3. Miksi juuri kunnissa on nyt 20 % enemmän väkeä töissä kuin 19 vuotta sitten?
4. Miksi valtio on pystynyt vähentämään ja kuntasektori ei?

Ykköskohtaan vastaus näyttää olevan ei (ks. http://sorsafoundation.fi/files/2013/05/Ty%C3%B6paikat-julkisella-sektorilla-suhteutettuna-v%C3%A4est%C3%B6%C3%B6n.jpg). Kakkoseen ei löydy vastausta ihan pienellä googletuksella, ja se jää tässä auki. Kolmoseen ja neloseen taitaa vastauksena olla kuntien kasvanut lakisääteisten tehtävien ja velvoitteiden määrä. Ironista kyllä, tuo kuntia nyt painava pakollisten tehtävien valtava määrä on paljolti seurausta niiden omasta aiemmasta tahtotilasta päästä valtion hihnasta irti. Enemmän vapautta valtiosta on tuonut myös enemmän vastuita – kenties opetus, joka kannattaisi pitää mielessä muuallakin.

Joka tapauksessa noiden lukujen ja käyrien valossa puhe julkisen sektorin – implikoidusti koko hyvinvointiyhteiskunnan – valtavasta kasvusta on vähintään kärjistettyä ja vinoa, jos ei suorastaan valetta. Oikeastaan paisumisväitteen viimeinen validointimahdollisuus on siinä, että kaikkien työpaikkojen kokonaismäärä on laskenut vuodesta 1990 tähän päivään. Koska julkisalojen työpaikkoja on nyt about sama määrä kuin aiemmin, paisuminen olisi silloin suhteessa kaikkiin muihin töihin.

Aikasarjaa en löytänyt netistä, ja enkä ihan uuttakaan tietoa. Ainoa valtakunnallinen tilasto, jonka löysin kertoo, että vuonna 2008 Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan n. 2 380 000 työpaikkaa, joista
- kunnissa 511 400
- valtiolla 142 600
- valtioenemistöisissä yhtiöissä 69 600
- yritysten palkansaajatöissä 1 141 550
- yrittäjinä 240 150
- osa paikoista on luokassa tuntematon, siksi nuo osaluvut eivät ihan tuota summaksi 2,4 miljoonaa.

Pitäisikö tästä nyt panikoitua ja sanoa, että julkinen sektori tukehduttaa bisneksen? Koska en ole alalla, en tiedä. Tuosta näkee ainakin sen, että yksityinen sektori työllistää selvästi enemmän kuin julkinen, joten kysymys kuuluu, paljonko enemmän sen pitäisi työllistää, jotta suhde olisi kaikkien mielestä ok? Tästä pitäisi tarkalleen ottaen puhua.

Erikseen on sitten kimurantti kysymys julkisen sektorin tuottavuudesta. Itse tiedän, että sillä puolella tehdään sekä turhaa että tehottomasti, mutta monet yrityspuolelta ovat sanoneet minulle, että ei se sielläkään niin fiksua usein ole, samat asiat siellä vaivaavat. En tiedä ollako tuosta helpottunut vai vielä enemmän huolissani.

Jos minulta kysytään, niin käyttäisin julkisella puolella ICT:tä tavattomasti älykkäämmin ja rikkaammin kuin nyt (onneksi tähän ollaan menossa) toimintojen suorittamiseen, suunnitteluun ja toiminnan kehittämiseen; vaatisin tähän kansallisia ICT-standardeja, koska erilaisten fiksujen ratkaisujen joukosta seuraa vain ei-fiksua sotkua. Samalla pakittaisin reilusti esimerkiksi työtehtävien raportointivelvoitteiden tarkkuudesta, luopuisin mekaanisista tuottavuus- ja tehokkusmäärityksistä aloilla, joille ne eivät kerta kaikkiaan sovi (yksittäisen yliopisto-opettajan ”tuottavuuden” arviointi on täysin älytön keksintö) ja varautuisin ajoissa siihen, että eläköityvää työvoimaa ja heidän vastuullaan olleita tehtäviä voidaan siirtää kehittyvän teknologian taakse aina kun mahdollista.

Ja kyllä kuulkaa minäkin mielelläni keventäisin julkissektorin lakisääteisiä tehtäviä ja velvoitteita, mutta se on todella vaikea tehtäväksi niin, että syyttömät eivät kärsi. Kokeilepa itse HS:n Säästöpeliä verkossa.

3.

Pamfletin sivulla 25 Rydman kirjoittaa, että ”laajan julkisen sektorin yhteiskunnissa suurin osa kaikista poliitikkojen antamista vaalilupauksista on muotoa 'lupaan ottaa rahaa niiltä, jotka eivät minua äänestä, ja antaa rahaa niille, jotka äänestävät'. Näin toimiessaan sekä poliitikot että äänestäjät toimivat kuitenkin lyhytnäköisesti. Seurauksena on pitkällä aikavälillä julkisen sektorin paisuminen hallitsemattoman suureksi ja kaikkien äänestäjäryhmien kustannustaakan kasvaminen.”

Teemaa kehitellessään Rydman lataa rivien väliin koko ajan enemmän ajatusta siitä, että edustuksellinen demokratia kääntyy joka tapauksessa itseään vastaan enemmin tai myöhemmin. Analyysikyvyttömiä ja ahneita laumoja miellyttäessään se vie pohjan todellisilta menestymisen mahdollisuuksilta ja näivettää koko taloustoiminnan ja siten yhteiskunna toimintakyvyn. Rydman on tässä täysin samoilla linjoilla Wahlroosin (”enemmistön diktatuurista on päästävä irti”) ja keskeisen talouslibertaarivaikuttajan Peter Thielen (”I no longer believe that freedom and democracy are compatible”) kanssa.

Thielen paljon huomiota herättänyt väite on tietenkin libertaariajattelun ytimessä. Enemmistövaltainen demokratia asettaa tiettyjä rajoja, koska keskeisissä vaaleissa valitaan edustajia päättämään, mitä a) saa tehdä, b) ei saa tehdä, ja c) miten yhteiskunnan toimintoja rahoitetaan. Saamme juoda alkoholia, avioitua (piakkoin Suomessakin) samaa sukupuolta olevan puolison kanssa ja tulla miljonääriksi mobiilipelillä. Mutta emme saa kaahata kahtasataa puistokadulla vaikka alla olisi mobiilipelillä tiennattu Ferrari, emmekä saa tulla miljonääreiksi sillä, että jätämme kaikki lakisääteiset työnantajamaksut maksamatta.

Koska oman havaintoni mukaan saamme tehdä tässä enemmistön diktatuurissa aika paljon asioita ja jopa rikastua – Westend ja Munkkiniemi ja Eiran rantabulevardi ovat käsittääkseni ihan todellisia paikkoja – ja suurin osa lain tuottamista rajoitteista on lopulta aika lailla yhteisen moraali- ja etiikkakäsityksen mukaisia, en oikein tiedä, mistä helvetistä uusliberaalit ja -libertaartit oikein vikisevät selittäessään että enemmistö sortaa heitä edustuksellisen demokratian kautta. Tiedossa on, että verojen maksamisesta he haluaisivat päästä eroon, ja ehkä iso osa heistä kannattaisi esim. rajatonta aseenkanto-oikeutta rajattoman omistusoikeuden (ks. seuraava luku) kontekstissa. Mutta mitäs muuta he sitten haluavat – siis sellaista, mitä ei nyt oikeasti saa tehdä? Myydä kamaa kadulla? Perustaa firma jossa duunari maksaa, työnantaja ei? En minä keksi tähän kuin tämmöisiä täysin urpoja esimerkkejä, sori.

Ehkä pitäisi vain tehdä ajatusleikki, jossa demokratia lakkautetaan, ja kyvykkäimmät ja bisneshenkisimmät saisivat liidata. No juu, ehkä se menisi noin, koska sitten saataisiin aikaan maailma, jossa vähemmistö johtaa ja muut ovat hiljaa ja tekevät. Siihen nuo kai pyrkivätkin.

4.

Rydman: ”Onnellista yhteiskuntaa ei kuitenkaan voi olla olemassa. Onnellisuus on subjektiivinen kokemus, ja subjektiivisia kokemuksia voi olla ainoastaan kokevalla ja tuntevalla yksilöllä. Yksilön onnellisuutta puolestaan ei voi mikään tietty yhteiskuntamalli taata eikä suunnitella. Yksilöt poikkeavat toisistaan, ja yksilöllinen onnellisuus syntyy eri yksilöillä eri asioista. Jos siis yhteiskunta haluaa tavoita onnellisuutta, tulee sen tavoitella nimenomaisesti yksilöiden onnellisuutta. Ja jos halutaan antaa yksilöille mahdollisuus tuntea itsensä onnellisiksi, tulee yhteiskunnan jättää heille mahdollisimman suuret vapaudet omanlaisensa onnen tavoitteluun … Kaikkien ihmisoikeuksien perustana (on) yksityinen omistusoikeus. Jos sivuutamme tuon oikeuden tai kavennamme sitä, murramme pohjaa pois myös kaikilta muilta ihmisoikeuksilta. Kun asetamme yksityisen omistusoikeuden ihmisoikeuksista tärkeimmäksi, huomaamme, että kaikki muut ihmisoikeudet seuraavat siitä loogisella vääjäämättömyydellä.”

Pääsemme viimeinkin ihmiskuvaan. Mainitsin aiemmin, että uuslibertaareille tyypillinen on piirre on tavattoman optimistinen ja valoisa ihmiskuva. Ihminen nähdään rationaalisena olentona, jota luonnehtii täydellinen autonomia; näin ollen yhteiskunta ideaalitilassa olisi lähinnä markkinapaikka, jossa ihmiset tuottavat ja myyvät toisilleen tuotteita ja palveluja rtäydellisen vapaaehtoisuuden pohjalta, ilman ulkoisia rajoitteita. Rydman kuvaa tätä näin:

”Eettinen ylivertaisuus markkinataloudessa johtuu siitä, että se on järjestelmä, joka perustuu täydelliseen vapaaehtoisuuteen. Jokainen yksilö omistaa itsensä ja työnsä tulokset. Yksilöiden välinen taloudellinen kanssakäynti perustuu vapaaehtoiseen vaihdantaan eli kaupankäyntiin. Kenenkään ei ole markkinataloudes- sa pakko myydä eikä ostaa. Kaupat syntyvät vain silloin, kun sen ehdot miellyttävät kaupan molempia osapuolia. Tämä koskee aidossa markkinataloudessa myös työmarkkinoita: tehdessään työsopimuksen yksilö myy omaa työpanostaan, ja tähän vaihdantaan ja sen hinnanmuodostukseen tulee tällöin aidossa markkinataloudessa soveltaa samoja kysynnän ja tarjonnan lakeja kuin muuhunkin taloudelliseen vaihdantaan.”

Rydman ei näe tässä mitään ongelmia, koska hänen visiossaan ihmiset – hyvinvointivaltion taakasta vapauduttuaan – pelaavat rehdisti, toimivat läpinäkyvästi ja asettavat suosiolla aikansa ja osaamisensa samaan asemaan tiskikoneen tai näkkileipäpaketin kanssa: ”yksilö myy omaa työpanostaan, ja tähän vaihdantaan ja sen hinnanmuodostukseen tulee tällöin aidossa markkinataloudessa soveltaa samoja kysynnän ja tarjonnan lakeja kuin muuhunkin taloudelliseen vaihdantaan.”

Kevyt ajatusleikki: otetaan tekstissä ne muuttujat, jotka viittaavat itsensä omistavaan yksilöön ja vapaaehtoisuuteen perustuvaan markkinatalouteen, ja muutetaan ne viittaamaan kollektiivin voimaan ja yhteistyön erinomaisuuteen. Saadaan hämmästyttävän puhdasoppinen marxilais-leninistinen teksti. Kokeilkaa pois.

Voin vakuuttaa, että keksin tämän analogian jo kuukausia ennen kuin Bloomberg.comissa julkaistiin artikkeli ”Libertarians Are the New Communists” (6.9.2013, http://www.bloomberg.com/news/2013-09-05/libertarians-are-the-new-communists.html). Yhteydet nimenomaan utooppisuuden, yksinkertaistavan ihmiskuvan, historian rautaisen lain käsitteen sekä erikoisen optimismin ja julmuuden yhdistelmän osalta ovat vahvoja.

Molemmat ajatusrakennelmat väittävät osoittavansa ongelmattomaan tulevaisuuteen, suoranaiseen paratiisitilaan, kunhan kapitalismi/hyvinvointivaltio vain puretaan tieltä. Tällöin ihmisen syvin ja aidoin ominaislaatu kollektiivisena/ultra-individualistisena olentona pääsee kukkimaan. Luokkaeroista johtuvat ristitiidat, jotka rassaavat nykymaailmaa, poistuvat, koska a) luokat kielletään ja niiden väliset erot tasoitetaan hallinnon toimin, tai b) työntekijät suostuvat iloisesti ja vapaaehtoisesti myymään työnsä siihen hintaan, jonka omistajat markkinoille asettavat – a tai b, vastakkainasettelun aika on ohi, praise the Lord.

Molemmat systeemit ovat varautuneet siihen, että paratiisitilasta huolimatta tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta suostu uskomaan, että maailma ja homo sapiens ovat juuri presiis tietynlaisia. Kommunismi teki heistä luokkavihollisia ja historian rautaisten lakien silmissä kansan pettureita, joihin kohdennettiin sittemmin tunnettuja pakkokeinoja ja likvidointeja. Libertaarinen maailma käyttäisi pehmeämpää tapaa ja jättäisi slarbaajat, epäkaupalliset runoilijat ja vastaavat vähätuottoiset kiusankappaleet nääntymään sen ojan pohjalle, jonka markkinatalouden rautaiset lait ovat haahuilijoille ja heidän seuraajilleen valmistaneet. Molemmissa tapauksissa häviäjät ovat itse syypäitä onnetomuuteensa, sillä vaikka ”kenenkään ei ole markkinataloudessa pakko myydä eikä ostaa”, tyhmä on se joka ei myy eikä osta ja saa ihan itse omalla vastullaan kantaa seuraukset.

Sekä kommunismi että libertarismi kategorisesti kieltävät ihmisen elämän ja tilanteiden moninaisuuden ja loputtoman kirjon. Yksi ei usko että ihminen tarvitsee vapautta, toinen ei usko että ihminen tarvitsee turvaa. Ne tarjoavat ylihistoriallisia sloganeita ihmisen tosiolemuksesta, ja varautuvat samalla langettamaan tuomionsa niille, jotka eivät tätä evankeliumia usko. Hyvin syvällä tasolla kyse on yksinkertaisesti uskonnosta: yleistävästä maailman ja ihmisen selityksestä, joka taipuu empiiriseen testiin valitettavasti vasta silloin, kun se pannaan käytäntöön erittäin laajassa mitassa. Kohtuullisuus ja kompromissiratkaisut eivät kuulu kummankaan radikaaliaatteen agendaan, vaikka juuri noille periaatteille rakennetut yhteiskunnat ovat heikkouksineenkin varsin vakuuttava empiirinen argumentti itsessään.

Otan loppuun pienen käytännön esimerkin. Rydmanin aatekollega Henri Heikkinen kirjoitti Uuden Suomen blogissaan 4.11.2013 postauksen otsikolla ”Pystyyn holhotut tissiposket” (http://henriheikkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/153155-pystyyn-holhotut-tissiposket). Rehevästi schoolyard goebbels -henkisen headerin alla oleva teksti painottaa itsensä työllistämistä työttömyysvoivottelun ja turhanaikaisen mol.fin selailun sijasta ja sisältää seuraavan jakson:

”Oman yrityksen perustaminenkin on äärimmäisen helppoa. Vielä helpompaa on tarjota omaa osaamistaan freelancerina ja laskuttaa esimerkiksi ukko.fi –palvelun kautta. Nykymaailmassa myynti ei rajoitu pelkästään Suomeen, vaan voit aivan hyvin tarjota osaamistasi maailmalle lukuisten eri palveluiden kautta muutaman klikkauksen avulla … Kirjoita kirja, ylläpidä blogia, tee Youtubeen videoita, matkusta maailman ympäri rinkka selässä ja dokumentoi matkasi. Syö hodareita nopeammin kuin kilpailijat, tuo uusi kamppailulaji maailmalta Suomeen, pelaa niin paljon nettipelejä, että pärjäät korealaisille. Kaikki edellä mainitut ovat todistettavasti tapoja työllistyä – jopa menestyä elämässään. Lista on loputon, ja varmasti sieltä jotain uutta löytyy myös sinulle.”

Paljastan, että olen aika ajoin haaveillut pienestä firmasta, mutta en tähän päivään mennessä keksinyt, mitä sellaista se tuottaisi, jota a) ihmiset ja yhteisöt oikeasti tarvitsisivat ja b) jota ei vielä ole markkinoilla ihan pätevästi tuotettuna. Ei ole liikeideavalo syttynyt, vaikka en ihan tyhjiöpakkaus olekaan.

Heikkinen kuitenkin tarjoaa työmarkkinapinteeseen joutuneelle valittamisen vaihtoehdoksi asioita, jotka edellyttävät satavarmasti mielikuvitusta, luovuutta, osaamista, rohkeutta, hullun heittäytymisen lahjaa ja täydellistä piittaamattomutta siitä, onko ansaintatavalla mitään eettistä kestävyyttä (re: hodarikisa). Näitä siis ihmisille, joista suuri osa arvostaa jatkuvuutta ja hidasta muutosta; joista monella on perhesiteitä ja -vastuita, jotka asettavat omat rajoitteensa; joista useat nyt vain eivät ole luovia matovaltosia ja supercellistejä eikä heistä sellaisia tule.

Mutta Heikkinen ei lopulta kuitenkaan vittuile tai ole koulukiusaajan kaltainen hirviö. Hän oikeasti uskoo, että meissä jokaisessa on aineksia benjihyppääjiksi, startup-yrittäjiksi ja kaupallisesti pärjääviksi matkakirjailijoiksi, ja että kun yhteiskunta lopettaa meidän holhoamisemme, kyllä kovat realiteetit meistä tiristävät ulos parhaat kykymme. Uupuneen duunarin, kolmen lapsen yh-äidin, masennusta kaikin voimin välttävän pienyrittäjän, perheen maatilalle vastoin tahtoaan jumiin jääneen nuoren miehen, gradukammon halvaannuttaman nuoren naisen, uskoaan epäilevän papin ja työttömäksi jääneen hieman alta kuusikymppisen on vain oivallettava, että ei  muuta kuin myönteisyyttä peliin ja markkinarakoa etsimään – sellainenhan on ihan varmasti ihan jokaiselle olemassa. On pakko olla, koska ilman sitä libertaarin evankeliumista jää puuttumaan pelastuslupaus, ja mikäs se sellainen evankeliumi on?

NB: Tie helvettiin on ennenkin päällystetty hyvillä aikomuksilla.

Sotepuuroa annostelemassa

Vaihteeksi ihan lyhyt postaus! Sote- ja kuntauudistuksesta ei enää kukaan tietenkään ymmärrä mitään, joten olen tässä blogini kattoteeman osalta lujalla maaperällä. Silti teen poikkeuksen ja uskaltaudun esittämään ratkaisua. Tämä intternettihän on siitä veikeä paikka, että täällä suorastaan täytyy huudella helppoja ratkaisuja vaikeisiin asioihin, ja kun nyt täällä kerran olen...

Esitän, että otetaan Suomen alikäytetyin hallinnon taso eli maakunnat aktiiviseen rooliin. Annetaan niiden vastuulle ne hevit tehtävät, jotka nyt rasittavat kuntia kohtuuttomasti: perusterveydenhuolto, erikoissairaanhoito, sosiaalitoimi, kaavoitus, esi- ja perusopetuksen järjestäminen, joukkoliikenne ja niin edelleen.

Kun ilmeisesti kansan suuri osa haluaa säilyttää pienet kunnat vaikka vain kotiseuturakkaudesta, olkoon niin, mutta jätetään niiden vastuulle vain kirjastot, liikuntapaikat, viheralueet ja muut vastaavat kevyen välisarjan jutut. Valtio järjestää paikallisesti ja alueellisesti poliisin, verotoimistot, maanmittaustoimistot ja muut kontollaan olevat kuten tälläkin hetkellä, ja osallistuu maakuntien vastuulla olevien palvelujen subventointiin ketterämmin ja joustavammin kuin nykyisen kuntien valtionosuusjärjestelmän puitteissa.

Tietenkään en voi tietää, toimisiko tämä malli  yhtään sen säästävämmin ja tehokkaammin kuin nykyinen tai juuri esitelty Orpon työryhmän vaihtoehtomalli, mutta ainakin siinä työnjako on selvempi. Kertokaa te, jotka paremmin asiaa tunnette.

Porkkanaa kepittämässä

"textiles, clothing, footwear, wood and cork, paper, chemicals, auto-parts manufacturing, base metals, dairy products, wine and other foods, porcelain and ceramics, glassware, technology, telecommunications; ship construction and refurbishment; tourism"

Mikäkö se tuo on? No se on lista Portugalin tärkeimmistä vientituotteista vuonna 2012. Tuolla setillä talous supistuu kolme prosenttia vuodessa, per lärvi BKT-arvoksi tulee 23 000 euroa (Suomi 37 000 euroa) ja päästään eurokriitikoiden kiikaritähtäimeen. Palataan listaan hetken kuluttua.

Portugali on yksi niistä maista, joiden tilanteen syistä ja ratkaisuista yksi talousnobelisti ja yksi entinen amatöörifutari Mikkelistä käyvät kitkaista debattia alan foorumeilla. Raskaan sarjan otteluksi Krugman vs Rehn on ollut toistaiseksi aika tylsä, mutta kun Jose Manuel Barroso pari päivää sitten teki semi-uukkarin austerity-linjan ehdottomuuden suhteen, kuvio muuttui kiintoisammaksi. Krugman on kuukausia toistellut talouskurin vievän vain turmioon, ja että kriisimaiden olisi viisampaa jopa painaa lisää rahaa (no melkein ainakin) kuin säästää itsensä hengiltä.

Minähän en tästä ymmärrä taas yhtään mitään. On aina kamalaa, kun molemmat osapuolet ovat oikeassa. Puhuuhan se Rehn asiaa kun se sanoo että eivät kokonaiset valtiot voi elää aina vain isomman velkakasan varassa, ja Krugman vaikuttaa siinä vertailussa kylän idioottipojalta, joka mutisee että aina voi ottaa lainaa lainan päälle, siittä vaan, ei tippa tapa ja korkoämpäriin ei huku, laina se on joka maailmaa pyörittää.

Mutta kun sama nobeltason hönö huomauttaa, että ei mikään kansantalous nouse, jos palkat pienenevät, korot nousevat, työpaikat katoavat, koulut suljetaan ja eläkeläiset kuolevat nälkään, vastaan on paha sanoa. Rehniläinen isän kädestä -linja alkaa näyttää silkalta sadismilta, jossa kerran syntiä tehnyttä rangaistaan armotta aina seitsemänteen sukupolveen ja hänen kaivonsa saastuu, lehmänsä eivät enää lypsä ja heinäsirkat vievät sekä omatarvekasvimaan että yöunet.

Täältä pimennysverhon takaa ei voi kuin todeta että en tiedä, mikä tässä olisi fiksua. Itse asiassa koko väittely korjauskeinoista tuntuu vähän dorkalta sikäli, että kukaan ei enää puhu taustasyistä. Ja siinä tullaan sitten tuohon alussa olevaan listaan. Katsokaa nyt: kledjuja, korkkia, auton osia, meijerituotteita ja niitä mustia savisia kukkopillejä, joissa on punakeltainen koristelu ("porcelain and ceramics"). Ja vinkkua toki vielä.

Noillako eväillä Portugali nousee ja kääntää 17,5 prosentin työttömyyden, 4,2 prosentin budjettivajeen ja 204 000 000 000 euron (kyllä, siinä on noin monta nollaa) velan plussille? Onko maailmassa todella niin kova kysyntä fado-maan kengille ja punkulle ja taidelasille, että se on mahdollista?

En todellakaan tiedä.

Tulee vaan mieleen, että ihmiset yksilöinä ja yhteisöinä jäävät usein helposti jumiin. Eurokriisidebatti ei tartu kysymykseen siitä, miten kriisimaiden elinkeinorakennetta tulisi muuttaa, vaan kiistakissat kiertävät porkkana-vai-keppi-puuroa muuta maailmaa näkemättä, kuulematta ja haistamatta. Enkä usko, että teemalla "mitä meidän kannattaisi tuottaa nykymaailmassa?" käydään kriisimaissa kovin monta iltamakeskustelua, koska aihe on aivan liian pelottava ja vaikea.

Täsmennän, että en halua kriisimaiden euroeroa enkä pidä persulaista "sitä saa mitä tilaa" -asennetta perusteltuna. Soinin joukot haluavat pelastaa muun Euroopan heittämällä osan aluksen väestä mereen ja olettavat, että tämä ei aiheuttaisi omia aaltojaan ja ristiriitojaan. Se siitä Vennamon perinnöstä sitten.

En halua muuta, kuin että euroalueella mentäisiin akuutin kriisin taakse ja kysyttäisiin, millä alueen maat voisivat kilpailla menestyksekkäästi yhtäältä alueen omien isojen maiden ja toisaalta globaalitalouden jättien kanssa. Vastauksia varmasti löytyy, mutta se vaatii ennakkoluulotonta tarkastelua.

Ai niin. Portugalissa valtion velkaa per lärvi vuonna 2011 oli rapiat 15 000 euroa. Suomessa vastaava muuttuja oli arvoltaan tuhat euroa enemmän. Olisiko aika kysyä, mitä me aiomme tehdä paperin, karibianlaivojen ja minkkiturkkien jälkeen - tai sijasta?

Kun puhuttavaa ei enää ole

Bostonissa räjähti ja ihmiselämiä murskautui. Korean niemimaalla on ollut pari päivää hiljaista, mutta onko se vain tyyntä myrskyn edellä?

Kaikki väkivaltaiseen konfliktiin tai purkaukseen päättyvät tilanteet muistuttavat toisiaan siinä, että jokin olennainen keskusteluyhteys on katkennut. Niin kauan kuin asioista voidaan edes neuvotella, säilyy toivo siitä, että vielä löytyisi ratkaisu, jolla pahin mahdollinen vältetään.

Hämmästyttävän usein neuvottelujen ja keskustelujen ratkaisut tapahtuvat kahden henkilön välillä, yksilötasolla. Näin silloinkin, kun massat ja armeijat ympärillä kuohuvat ja luulisi, että yksittäiset ihmiset eivät voi enää tilanteelle mitään. Katsoimme pääsiäisenä Ridley Scottin suurenmoisen ristiretkieepoksen Kingdom of Heaven (ohjaajan lopullisena versiona, toki), jossa on tosipohjainen kohtaus taistelusta Kerakin linnoituksen luona. Pieni temppeliritarien joukko oli valmis uhraamaan itsensä viimeiseen mieheen määrällisesti musertavaa saraseeniarmeijaa vastaan; tuloksena olisi ollut vain tiettyjen tapahtumien viivyttäminen, jota olisi vuorostaan seurannut armoton verilöyly. Kukaan ei olisi voittanut, koska kristityt olisivat lopulta vaatineet mittaa mitasta.

Kun joukot olivat jo vastakkain, Saladdin ja kristittyjen hallitsija, nuori ja spitaalia sairastanut Balduin IV, pääsivät neuvottelukosketukseen kahden kesken. Järki ja molempien miesten kokemukseen perustuva pragmaattinen harkinta voitti, ja sillä kerralla suurempi katastrofi vältettiin. Samalla tavoin Kennedy ja Hrushtsev välttivät Kuuban ohjuskriisin eskaloitumisen maailmansodaksi. Kennedy halusi haukoistaan huolimatta aidosti välttää sodan, ja toisen maailmansodan kokenut neuvostojohtaja sai presidentin vakuuttumaan vilpittömyydestään.

Vastaavia tilanteita on historiassa muitakin, ja niiden opetuksen pitäisi olla meidän jokaisen ymmärrettävissä. Kuitenkin toistuvasti ajaudutaan tilanteisiin, joissa sanottava loppuu, vaikka se ei ole kenenkään etu. Murhenäytelmän siemenet nousevat usein perin huomaamattomalle oraalle. Uudenmaan kuntauudistusesitykset poikivat sekä HS-raadissa että mielipidesivuilla arvostetuilta, järkeviltä aikuisilta lauseita, jotka alkoivat ”Vain tomppeli voisi väittää…”, ”kyllähän jokainen ymmärtää maalaisjärjelläkin…” ja niin edelleen. Lukittuminen omaan oikeassa olemiseen on yksi asia, mutta vastapuolen satunnainen alentaminen heikentää mahdollisuuksia saada neuvottelupöydässä mitään todellista aikaan. Halumme voittaa, hallita ja näyttää pitkää nenää kaivaa maata jalompien pyrkimystemme alta aina ja uudelleen.

Koreassa ei enää keskustella. Kuuma linja on katkaistu, yhteisen tuotantoalueen työntekijät lähetetty omille puolilleen rajaa. Jäljellä on vain yksipuolinen tuholla uhkailu, jollaista aivan lähihistoriasta en muista. Kiina kehottaa malttiin ja tilanteen lieventämiseen neuvotteluilla, mutta kuka neuvottelisi ja kenen kanssa?

Bostonin pommittajalla tai pommittajilla oli todennäköisesti jotain sanottavaa, mutta ainakaan tekonsa jälkeen kukaan ei heidän kanssaan neuvottele. Sanoja ei ole ennen kuin oikeusistuimen säädellyssä, ei-neuvottelevassa yhteydessä.

Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kukaan ei enää koe että puhumisella olisi merkitystä? En tiedä, enkä tiedä haluanko tietääkään.

Perustulo ja mallintamisen vaikeus

Kansalaisaloite.fi-palvelussa on erinomaisesti edenneen avioliittoaloitteen lisäksi tällä hetkellä aktiivisia aloitteita tasan 50. Yksi niistä on toimenpidealoite perustulosta. Sillä on tällä hetkellä vähän yli 14 000 allekirjoitusta, joten matkaa on vielä eduskuntakäsittelyn rajaan eli 50 000 aloitteeseen, tosin aikaakin on elokuun alkuun saakka.

Erityisesti vihreät ja vasurit ovat hellineet perustuloajatusta jo pitkään. Mallin perustelut ovat sellaiset, joita on aika vaikea lähteä noin vaan rajusti vastustamaan: tarkoitus on virtaviivaistaa yksilölle vaikeita ja hallinolle kalliita  tukiprosesseja, taata minimitulo elämäntilanteesta riippumatta ja antaa mahdollisuus väliaikaiseen työskentelyyn työttömyys- tai opiskeluaikana ilman pelkoa tukibyrokratian lisääntymisestä ja siitä, että tehty työ laskuttaa itsensä muiden tukien menetyksenä. Harva haluaa paiskia hommia, jos sillä ei ole vaikutusta lompakkoon.

Perustulo antaisi yksilölle liikkumavaraa myös vaikkapa elämäntilanteessa, jossa alan vaihto ja uuden ammattitaidon hankkiminen on tullut syystä tai toisesta ajankohtaiseksi. Kansalaisaloitteen perusteluissa tämä on muotoiltu varsin elegantisti: "Perustulo takaa kattavan toimeentulon kaikille ja kaikissa tilanteissa, jolloin väliinputoajaryhmiä ei synny, mitä myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on edellyttänyt käsitellessään nykyisen perustuslain pohjana olevaa perusoikeusuudistusta." 

Perustuloa vastustetaan melko rapsakasti keskustaoikeistolaisissa puolueissa. Takana ovat sekä taloudelliset syyt mallia "meillä ei ole tähän varaa" että moraaliset argumentit pohjalta "perustulo merkitsisi monelle lupaa suoranaiseen slarbaamiseen."

Koska pidän perustulomallia kiinnostavana ja humaanina vaihtoehtona ainakin osalle nykyistä hakemus-, tuki- ja etuusviidakkoa, haluaisin yleistajuiset perusteet ja nimenomaan todistusaineiston sen vastustamiselle. Nuo edellisessä kappaleessa kirjatut yleisväittämät ovat tyhjiä niin kauan, kunnes niitä tukemaan esitetään todennettavaa dataa. Tässä valitettavasti törmään tietämättömyyden seinään.

Moraalisen vastustuksen tueksi on vaikea löytää suoraan numeerista tai kvantitatiivista aineistoa, mutta onko vaikkapa jossain toisessa maassa käytössä vastaava järjestelmä? Voidaanko sen maan työllisyys- ja tukitilastoista saada viitteitä perustulon toimivuudesta suuntaan tai toiseen? Lorvitaanko verrokkimaassa enemmän kuin maissa, jossa perustuloa ei ole?

Taloudelliset argumentit luulisi voivan tuoda kylmien numeroiden valoon suht helposti. Tiettyihin tukiin menee nyt X euroa per vuosi ja perustulon lasketut kustannukset, kk-määrän ollessa vakio, ovat Y per vuosi. Mutta eihän se kuitenkaan noin mene. Pelkästään tällä hetkellä toimivan tukihimmelin arvon laskenta lienee karmeaa puuhaa, vaikka palttiarallaa-lukemia voidaankin tuottaa. Se on se perustulon ja sen vaikutusten laskenta, josta ongelmat tulevat.

Voidaan tietysti todeta, että meillä on juuri nyt niin ja niin monta tukia nauttivaa, jotka siirtyisivät perustulon piiriin, ja se maksaisi sitten kaavan "pääluku kertaa perustulon kk-määrä plus perustulon hallinnolliset kustannukset" -mukaisesti. Mutta kun tuossa yhtälössä ei ole mukana sitä isoa pihviä, jota ei itse asiassa voi edes laskea. Tarkoitan sitä, että emme tiedä, kuinka moni lopulta käyttäisi perustuloa väliaikaisesti vaikkapa uskaltaakseen koettaa uranvaihtoa (onnellinen tyyppi uudessa työssä tuottaa enemmän kuin kärvistelevä zombi joka ei uskalla toimia); kuinka moni tekisi enemmän pätkätöitä; kuinka moni todella jäisi kituuttamaan pienellä perustulorahalla sen sijaan että ottaisi itseään niskasta kiinni. Nämä kaikki vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mikä perustulon todellinen vaikutus kansantaloudessa olisi.

Koska mallin vaikutusten ja kustannusten arviointi on liki mahdotonta, kaikki osapuolet jäävät tietämättömyyden tilaan, mitä tulee kovaan objektiiviseen evidenssiin. Tällöin päätös pitää tehdä arvopohjalta. Tämän myötä tullaan kysymykseen siitä, voiko nykyisessä Suomessa poliittinen päätöksentekosysteemi tehdä mitään päätöksiä tai ratkaisuja arvopohjalta, vai onko ainoa sallittu päätöksentekoperuste taloudellinen. Jos näin on, silloin puhe poliitikasta pitäisi tyystin lopettaa ja vaihtaa termiä. Miettikää sitä joutessanne.

Itse en tietenkään ota tähän kantaa. Tietoni eivät riitä.

Verisellä ladulla

Päivänä, jolloin aurinko sytyttää hangen sokaisevan kirkkaaksi ja kyynikkokin kokee hetkellisesti että armon mahdollisuus voi olla olemassa, ajattelen hiihtoa. Uusmaalaisen järven jäällä vaivatta liikkuvat hahmot tai liikuntareittejä varten parturoidun metsikön keskellä luonnonhenkien lailla liukuvat olennot ovat vahva todiste siitä, että näissä oloissa hiihto on se asia, joka pitää monet liikkeellä karmeimmankin talven keskellä ja estää heitä vajomamasta kaamosmasennukseen, -dokaamiseen ja -psykoosiin.

Rispektiä siis Suomen Ladulle ja kaikille kuntosivakoijille - teitä on helppo ymmärtää ja huudella teille kannustavaa heijaheijaa täältä makkarista. Mutta kilpahiihto kv-tasolla: dopingit, korkeanpaikanleiritykset, mäkihyppytalkoot, norjalainen passiivisaggressiivisuus veriarvotulosten äärellä? En ymmärrä.

Tai oikeammin, en tiedä. Tietämättömyyteni ulottuu tässä elämänkentässä hyvin laajalle ja syvälle, joten joudun purkamaan aihetta. Huomaatte, että blogissa on kommenttikenttä, jonka kautta voitte valistaa tietämätöntä. Kiitos.

- Miksi kilpahiihdon pitää olla ammattimaista? On varmasti hauskaa ottaa toisista silloin tällöin mittaa talvisessa metsässä ja mennä sen jälkeen saunaan nauramaan ja sadattelemaan sitä kuinka olisin kyllä voittanut ellei Pöntinen olisi juossut ladulla eteen kun se luuli näkevänsä suden Romppasen kylän puolella ja voi sitä Pöntistä heh heh annas vielä yksi kalja. Miksi tämä ei riitä? Miksi pitää hiihtämisestä tehdä ylikansallista kilpavarustelua jossa panoksena oleva seuraavan mc-osakilpailun vähintään pistesija oikeuttaa vaikka minkälaisen epäeettisen hölmöilyn?

- Koska epäeettinen hölmöily näyttää kuuluvan hiihtoon, selittäviä tekijöitä pitää olla. Keksin kolme: lapsellinen voittamisen pakko (“itkettää jos en saa vähintään pronssia”), raha ja kansallinen kunnia. Ne kaikki ovat huonoja syitä. Voittamispakkoinen tarvitsee lähinnä terapiaa, ja fiksumpia kansallisen itsetunnon lähteitä olisivat esim. korkea yleinen koulutustaso, vähemmistöjen tasa-arvoinen kohtelu, innovaatiomyönteinen tietoyhteiskuntapolitiikka ja kansallismaisemien säilyttäminen suht vapaana hypermarketeilta.

Jäljelle jää raha. En voi sanoa siitä mitään, sillä en tiedä, millaiset rahat lajissa liikkuvat. Vaikea uskoa että niillä miljoonaomaisuuksia tehdään kun lajin - puhutaan siis murtomaahiihdosta - näkyvyys on melkoisen rajallinen. Tässä kohdassa törmään tietoni rajallisuuteen ja joudun vaikenemaan.

Enkä kyllä ihan varma ole tuosta kansallisen identiteetin roolistakaan. Ehkä toisen maailmansodan hiihtävät partiot eri osallistujamaissa ovat jättäneet kollektiiviseen eurooppalaiseen alitajuntaan sellaisen jäljen, josta emme ole tietoisia mutta reagoimme siihen kun kauan odotettu sankari saapuu kuviin 6.2 km väliaikapisteeseen ja menee sekunnin kymmenyksellä venäläisen edelle. Ehkä hiihtämiseen liittyy verijälkiä sellaisella tankkaamista ja hemohessiä syvemmällä tasolla, johon terve järki ei ylety ja joka pistää aikuiset ihmiset toimimaan paitsi hölmösti, myös vahingollisesti. En tiedä.

Tyhjän tekstin tulkinnasta

"Pienten parannusten polku tunnetaan kaikkialla maailmassa. Japanilaiset kutsuvat menetelmää nimellä kaitzen, Meksikossa se on Siempre Mejor.

Aina parannetaan, kun voidaan. Välillä on pakko muuttaa aikaisempia tapoja toimia, ja tämä voi johtaa vaikeuksiin. Mutta on uskallettava yrittää ja on uskallettava epäonnistua. Freedom to fail.

Innovointi on tiukassa sidoksessa ongelmiin. Mitä suuremmat ongelmat, sen suurempi tarve on luovalle ajattelulle. Mutta ellei ongelmia tunnisteta, ei niitä voida myöskään ratkaista. Niinpä on kyettävä näkemään piilotettuja asioiden hahmoja, syy- ja seuraussuhteita.

Kaikki asiat on välillä rikottava, jotta ne voidaan rakentaa uudelleen. Toteuttamaan paremmin sitä tarkoitusta, jonka vuoksi ne on alun perin tehty. Tai jättää rakentamatta, jos perustetta ei enää ole. Kestävään kasvuun voidaan päästä, mikäli kyetään näkemään niiden tekijöiden olemassaolo ja vaikutus, jotka Suomeen vaurautta ja elinvoimaa tuottavat. Sekä kehittämään niitä.

Tiedätkin jo, miten."

Tuo teksti on Perussuomalaisen päätoimittajan Matias Turkkilan, ex-hommaforumgurun, kirjoittama Sininen kirje (NYT-liite 15.3.2013). Sinisiä kirjeitä on yhteensä neljä, yksi per ajattelija. Niiden pitäisi vastata kysymykseen, miten Suomi pelastetaan konkurssilta. Todellinen tarkoitus on sekä irvailla Himaselle että asettaa laadullisia kysymyksiä siitä, millaista viisautta saa 700 tonnilla versus tässä tapauksessa 17 eurolla. Kuten NYT-liitteessä lähes aina, näppärää ideaa seuraa latteahko lopputulema.

Turkkilan teksti on kuitenkin kiintoisa, koska se on niin poikkeuksellisen tyhjä. Siitä ei todellakaan voi sanoa mitään järkevää. Täysin konteksteista vapaana ja ilman yhtään tekstin itsensä ulkopuolelle osoittavaa viittausta ei voida tietää, mitä Turkkila tarkoittaa piilotettujen asioiden hahmoilla, kaikkien asioiden rikkomisella tai "niillä tekijöillä, jotka tuottavat Suomeen vaurautta ja elinvoimaa".

Jos tekstillä on aiottu viestiä yhtään kirkasta ajatusta, se on täydellisen epäonnistunut. Voihan olla, että kirjoittaja onkin itse asiassa pyrkinyt jo perinteiseen PS-tapaan ironisoimaan Himasen tyyliä, tehden sen siten, että tekstiä ei tunnista ironiaksi ennen kuin kirjoittaja itse sen sellaiseksi ilmoittaa.

Kryptinen loppukaneetti avaa mahdollisuuden tulkita teksti Turkkilan itsensä kautta, koska ne, jotka tuntevat hänen taustansa, osaavat täyttää tyhjät kohdat. Hommalaisen diskurssin raamiin sjoitettuna teksti onkin aika helppolukuinen. Jos maahanmuuttoa ei tunnisteta ongelmaksi, sitä ei voida ratkaista ongelmana sinänsä. Jos mokuttajien ja femakoiden salaliiton piilovaikutusta asioihin ei nähdä, yhteiskunnan todelliset syy-seuraussuhteet jäävät pimentoon. Kehitysapujärjestelmä pitää lakkauttaa jotta se voidaan korvata yksityishenkilöiden vapaaehtoisilla eurolahjoituksilla. Kantasuomalaiset luovat itse vaurautensa ja elinvoimansa. Ja koska me tunnemme Turkkilan, voimme noinkin tyhjästä tekstistä tietää, miten Suomi pelastuu.

Mutta enhän minä tiedä, olenko oikeassa. Voi olla, että tulkintani on täysin paranoidi ja katteeton, koska kirjoittajan taustasta ei voi aukottomasti johtaa yksittäisen tekstin tulkintaa. Mutta miksi Matias ei voi sanoa asiaansa auki? Sitäkään en tiedä.

Voin kyllä arvailla, miksi, mutta en tietää.