2014: Kun kaikki meni pieleen

Kylläpä nyt harmittaa, että en jaksanut, viitsinyt tai mukamas ehtinyt kirjoittaa aiemmin tällä viikolla tähän blogiin. Eilen Helsingin Sanomissa Antti Kasvio, arvostettu pitkän linjan tieteen tekijä, kirjoitti mielipidekirjoituksessaan ahdistuksestaan aina vain pahenevasta maailmantilanteesta ja voimattoman ja kädettömän älymystön himmailusta sen äärellä. Tänään samassa lehdessä Kari Huhta kolumnoi hyvin pitkälle samasta aiheesta. Veivät, mokomat, sanat suustani.

Mutta sanon nyt omasta puolestani, vaikka tässä tuleekin aika pitkälle samat asiat. Kun yhtäaikaa maailmassa riehuvat Ukrainan kriisi, Ebola, Isiksen levittämä silmitön kauhu ja sadistinen terrori, Yhdysvaltain oikeusvaltion rapistuminen silmissä ja vielä kiihtyvä ilmastonmuutos kaupan päälle, alkaa herkästi tuntua, että minä laitan perkele hanskat naulaan just nyt.

Mutta ei niin voi ainakaan ihan tuosta vaan tehdä. Syyt ovat historiallisia ja ylisukupolvisia, nimittäin lapset. Ei siitä mihinkään pääse, että kun katsoo omien lastensa lähestyvän hetki hetkeltä nuoruutta ja aikuisuuttakin, syntyy moraalinen velvoite tehdä edes sitä pientä, johon voi yksilönä venyä. Antaa neuvoja, olla tukena, kertoa että Unicef ja Amnesty tarvitsevat varoja.

Ei niin, että sillä tavalla yhtään maailmaa pelastettaisiin, mutta ehkä sillä voitetaan juuri sen verran aikaa, että meitä seuraavalle sukupolvelle syntyy edes kohtalaisia mahdollisuuksia korjata niitä painajaismaisia virheitä, joita minun sukupolveni, minua edeltävä sukupolvi, ja sitä edeltävät vähintään kaksi sukupolvea, ovat saaneet aikaan.

Juuri muuta kuin esimerkin voimaa on vaikea antaa. Sitä, ja jonkinlaista moraalista eväsreppua, johon kuuluu ainakin kohtuuden, myötätunnon, suvaitsevuuden ja rationaalisuuden eineksiä. Se on sitten toinen asia, millä tavoin ympäröivä maailma näitä asioita tukee. Luin juuri, että Ukrainan presidentti on kertonut osoittavansa noin kaksi ja puoli miljardia euroa Ukrainan aseistamiseen seuraavan kolmen vuoden aikana. Ymmärtäähän tuon. Maan rajojen pohjois- ja itäpuolella on jatkuvasti voimia, joihin on perinteisesti varauduttu aseellisella puolustuksella. 

Pelkään vain, että Ukrainan puolustusvoimien tukeva lihottaminen tulee jatkossa antamaan maan suurelle naapurille aina vain lisää syitä lisätä omaa sotilaallista painettaan ja häirintäänsa pienempää naapurivaltiota kohtaan. Kierre on valmis. Mutta en minäkään tässä tilanteessa heittäisi kaikkia puolustusvälineitä maahan ja anoisi että ollaanko kavereita ollaanhan? Ollaan klassisessa ojasta allikkoon -tilanteessa, juuri sellaisessa, johon tiivistyy ihmisen surkuhupaisa valuvikaisuus.

Mitä sitten pitäisi tehdä, vaikkapa juuri Ukrainassa? Miten asiat saadaan paremmiksi? En todellakaan tiedä. Tämä blogihan käsittelee asioita joista minä en tiedä yhtään mitään. Mutta jos jotain joku keksii, toivon, että se antaa meidän ja kaikkien muidenkin lapsille mahdollisuuden pelosta vapaaseen ja ylipäätään vapaaseen ja vastuulliseen aikuisuuteen, täällä Suomessa tai jossain muualla, jos asiat siihen menevät. Muusta ei ole niin väliä.