"textiles, clothing, footwear, wood and cork, paper, chemicals, auto-parts manufacturing, base metals, dairy products, wine and other foods, porcelain and ceramics, glassware, technology, telecommunications; ship construction and refurbishment; tourism"
Mikäkö se tuo on? No se on lista Portugalin tärkeimmistä vientituotteista vuonna 2012. Tuolla setillä talous supistuu kolme prosenttia vuodessa, per lärvi BKT-arvoksi tulee 23 000 euroa (Suomi 37 000 euroa) ja päästään eurokriitikoiden kiikaritähtäimeen. Palataan listaan hetken kuluttua.
Portugali on yksi niistä maista, joiden tilanteen syistä ja ratkaisuista yksi talousnobelisti ja yksi entinen amatöörifutari Mikkelistä käyvät kitkaista debattia alan foorumeilla. Raskaan sarjan otteluksi Krugman vs Rehn on ollut toistaiseksi aika tylsä, mutta kun Jose Manuel Barroso pari päivää sitten teki semi-uukkarin austerity-linjan ehdottomuuden suhteen, kuvio muuttui kiintoisammaksi. Krugman on kuukausia toistellut talouskurin vievän vain turmioon, ja että kriisimaiden olisi viisampaa jopa painaa lisää rahaa (no melkein ainakin) kuin säästää itsensä hengiltä.
Minähän en tästä ymmärrä taas yhtään mitään. On aina kamalaa, kun molemmat osapuolet ovat oikeassa. Puhuuhan se Rehn asiaa kun se sanoo että eivät kokonaiset valtiot voi elää aina vain isomman velkakasan varassa, ja Krugman vaikuttaa siinä vertailussa kylän idioottipojalta, joka mutisee että aina voi ottaa lainaa lainan päälle, siittä vaan, ei tippa tapa ja korkoämpäriin ei huku, laina se on joka maailmaa pyörittää.
Mutta kun sama nobeltason hönö huomauttaa, että ei mikään kansantalous nouse, jos palkat pienenevät, korot nousevat, työpaikat katoavat, koulut suljetaan ja eläkeläiset kuolevat nälkään, vastaan on paha sanoa. Rehniläinen isän kädestä -linja alkaa näyttää silkalta sadismilta, jossa kerran syntiä tehnyttä rangaistaan armotta aina seitsemänteen sukupolveen ja hänen kaivonsa saastuu, lehmänsä eivät enää lypsä ja heinäsirkat vievät sekä omatarvekasvimaan että yöunet.
Täältä pimennysverhon takaa ei voi kuin todeta että en tiedä, mikä tässä olisi fiksua. Itse asiassa koko väittely korjauskeinoista tuntuu vähän dorkalta sikäli, että kukaan ei enää puhu taustasyistä. Ja siinä tullaan sitten tuohon alussa olevaan listaan. Katsokaa nyt: kledjuja, korkkia, auton osia, meijerituotteita ja niitä mustia savisia kukkopillejä, joissa on punakeltainen koristelu ("porcelain and ceramics"). Ja vinkkua toki vielä.
Noillako eväillä Portugali nousee ja kääntää 17,5 prosentin työttömyyden, 4,2 prosentin budjettivajeen ja 204 000 000 000 euron (kyllä, siinä on noin monta nollaa) velan plussille? Onko maailmassa todella niin kova kysyntä fado-maan kengille ja punkulle ja taidelasille, että se on mahdollista?
En todellakaan tiedä.
Tulee vaan mieleen, että ihmiset yksilöinä ja yhteisöinä jäävät usein helposti jumiin. Eurokriisidebatti ei tartu kysymykseen siitä, miten kriisimaiden elinkeinorakennetta tulisi muuttaa, vaan kiistakissat kiertävät porkkana-vai-keppi-puuroa muuta maailmaa näkemättä, kuulematta ja haistamatta. Enkä usko, että teemalla "mitä meidän kannattaisi tuottaa nykymaailmassa?" käydään kriisimaissa kovin monta iltamakeskustelua, koska aihe on aivan liian pelottava ja vaikea.
Täsmennän, että en halua kriisimaiden euroeroa enkä pidä persulaista "sitä saa mitä tilaa" -asennetta perusteltuna. Soinin joukot haluavat pelastaa muun Euroopan heittämällä osan aluksen väestä mereen ja olettavat, että tämä ei aiheuttaisi omia aaltojaan ja ristiriitojaan. Se siitä Vennamon perinnöstä sitten.
En halua muuta, kuin että euroalueella mentäisiin akuutin kriisin taakse ja kysyttäisiin, millä alueen maat voisivat kilpailla menestyksekkäästi yhtäältä alueen omien isojen maiden ja toisaalta globaalitalouden jättien kanssa. Vastauksia varmasti löytyy, mutta se vaatii ennakkoluulotonta tarkastelua.
Ai niin. Portugalissa valtion velkaa per lärvi vuonna 2011 oli rapiat 15 000 euroa. Suomessa vastaava muuttuja oli arvoltaan tuhat euroa enemmän. Olisiko aika kysyä, mitä me aiomme tehdä paperin, karibianlaivojen ja minkkiturkkien jälkeen - tai sijasta?
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Kun puhuttavaa ei enää ole
Bostonissa räjähti ja ihmiselämiä murskautui. Korean niemimaalla on ollut pari päivää hiljaista, mutta onko se vain tyyntä myrskyn edellä?
Kaikki väkivaltaiseen konfliktiin tai purkaukseen päättyvät tilanteet muistuttavat toisiaan siinä, että jokin olennainen keskusteluyhteys on katkennut. Niin kauan kuin asioista voidaan edes neuvotella, säilyy toivo siitä, että vielä löytyisi ratkaisu, jolla pahin mahdollinen vältetään.
Hämmästyttävän usein neuvottelujen ja keskustelujen ratkaisut tapahtuvat kahden henkilön välillä, yksilötasolla. Näin silloinkin, kun massat ja armeijat ympärillä kuohuvat ja luulisi, että yksittäiset ihmiset eivät voi enää tilanteelle mitään. Katsoimme pääsiäisenä Ridley Scottin suurenmoisen ristiretkieepoksen Kingdom of Heaven (ohjaajan lopullisena versiona, toki), jossa on tosipohjainen kohtaus taistelusta Kerakin linnoituksen luona. Pieni temppeliritarien joukko oli valmis uhraamaan itsensä viimeiseen mieheen määrällisesti musertavaa saraseeniarmeijaa vastaan; tuloksena olisi ollut vain tiettyjen tapahtumien viivyttäminen, jota olisi vuorostaan seurannut armoton verilöyly. Kukaan ei olisi voittanut, koska kristityt olisivat lopulta vaatineet mittaa mitasta.
Kun joukot olivat jo vastakkain, Saladdin ja kristittyjen hallitsija, nuori ja spitaalia sairastanut Balduin IV, pääsivät neuvottelukosketukseen kahden kesken. Järki ja molempien miesten kokemukseen perustuva pragmaattinen harkinta voitti, ja sillä kerralla suurempi katastrofi vältettiin. Samalla tavoin Kennedy ja Hrushtsev välttivät Kuuban ohjuskriisin eskaloitumisen maailmansodaksi. Kennedy halusi haukoistaan huolimatta aidosti välttää sodan, ja toisen maailmansodan kokenut neuvostojohtaja sai presidentin vakuuttumaan vilpittömyydestään.
Vastaavia tilanteita on historiassa muitakin, ja niiden opetuksen pitäisi olla meidän jokaisen ymmärrettävissä. Kuitenkin toistuvasti ajaudutaan tilanteisiin, joissa sanottava loppuu, vaikka se ei ole kenenkään etu. Murhenäytelmän siemenet nousevat usein perin huomaamattomalle oraalle. Uudenmaan kuntauudistusesitykset poikivat sekä HS-raadissa että mielipidesivuilla arvostetuilta, järkeviltä aikuisilta lauseita, jotka alkoivat ”Vain tomppeli voisi väittää…”, ”kyllähän jokainen ymmärtää maalaisjärjelläkin…” ja niin edelleen. Lukittuminen omaan oikeassa olemiseen on yksi asia, mutta vastapuolen satunnainen alentaminen heikentää mahdollisuuksia saada neuvottelupöydässä mitään todellista aikaan. Halumme voittaa, hallita ja näyttää pitkää nenää kaivaa maata jalompien pyrkimystemme alta aina ja uudelleen.
Koreassa ei enää keskustella. Kuuma linja on katkaistu, yhteisen tuotantoalueen työntekijät lähetetty omille puolilleen rajaa. Jäljellä on vain yksipuolinen tuholla uhkailu, jollaista aivan lähihistoriasta en muista. Kiina kehottaa malttiin ja tilanteen lieventämiseen neuvotteluilla, mutta kuka neuvottelisi ja kenen kanssa?
Bostonin pommittajalla tai pommittajilla oli todennäköisesti jotain sanottavaa, mutta ainakaan tekonsa jälkeen kukaan ei heidän kanssaan neuvottele. Sanoja ei ole ennen kuin oikeusistuimen säädellyssä, ei-neuvottelevassa yhteydessä.
Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kukaan ei enää koe että puhumisella olisi merkitystä? En tiedä, enkä tiedä haluanko tietääkään.
Kaikki väkivaltaiseen konfliktiin tai purkaukseen päättyvät tilanteet muistuttavat toisiaan siinä, että jokin olennainen keskusteluyhteys on katkennut. Niin kauan kuin asioista voidaan edes neuvotella, säilyy toivo siitä, että vielä löytyisi ratkaisu, jolla pahin mahdollinen vältetään.
Hämmästyttävän usein neuvottelujen ja keskustelujen ratkaisut tapahtuvat kahden henkilön välillä, yksilötasolla. Näin silloinkin, kun massat ja armeijat ympärillä kuohuvat ja luulisi, että yksittäiset ihmiset eivät voi enää tilanteelle mitään. Katsoimme pääsiäisenä Ridley Scottin suurenmoisen ristiretkieepoksen Kingdom of Heaven (ohjaajan lopullisena versiona, toki), jossa on tosipohjainen kohtaus taistelusta Kerakin linnoituksen luona. Pieni temppeliritarien joukko oli valmis uhraamaan itsensä viimeiseen mieheen määrällisesti musertavaa saraseeniarmeijaa vastaan; tuloksena olisi ollut vain tiettyjen tapahtumien viivyttäminen, jota olisi vuorostaan seurannut armoton verilöyly. Kukaan ei olisi voittanut, koska kristityt olisivat lopulta vaatineet mittaa mitasta.
Kun joukot olivat jo vastakkain, Saladdin ja kristittyjen hallitsija, nuori ja spitaalia sairastanut Balduin IV, pääsivät neuvottelukosketukseen kahden kesken. Järki ja molempien miesten kokemukseen perustuva pragmaattinen harkinta voitti, ja sillä kerralla suurempi katastrofi vältettiin. Samalla tavoin Kennedy ja Hrushtsev välttivät Kuuban ohjuskriisin eskaloitumisen maailmansodaksi. Kennedy halusi haukoistaan huolimatta aidosti välttää sodan, ja toisen maailmansodan kokenut neuvostojohtaja sai presidentin vakuuttumaan vilpittömyydestään.
Vastaavia tilanteita on historiassa muitakin, ja niiden opetuksen pitäisi olla meidän jokaisen ymmärrettävissä. Kuitenkin toistuvasti ajaudutaan tilanteisiin, joissa sanottava loppuu, vaikka se ei ole kenenkään etu. Murhenäytelmän siemenet nousevat usein perin huomaamattomalle oraalle. Uudenmaan kuntauudistusesitykset poikivat sekä HS-raadissa että mielipidesivuilla arvostetuilta, järkeviltä aikuisilta lauseita, jotka alkoivat ”Vain tomppeli voisi väittää…”, ”kyllähän jokainen ymmärtää maalaisjärjelläkin…” ja niin edelleen. Lukittuminen omaan oikeassa olemiseen on yksi asia, mutta vastapuolen satunnainen alentaminen heikentää mahdollisuuksia saada neuvottelupöydässä mitään todellista aikaan. Halumme voittaa, hallita ja näyttää pitkää nenää kaivaa maata jalompien pyrkimystemme alta aina ja uudelleen.
Koreassa ei enää keskustella. Kuuma linja on katkaistu, yhteisen tuotantoalueen työntekijät lähetetty omille puolilleen rajaa. Jäljellä on vain yksipuolinen tuholla uhkailu, jollaista aivan lähihistoriasta en muista. Kiina kehottaa malttiin ja tilanteen lieventämiseen neuvotteluilla, mutta kuka neuvottelisi ja kenen kanssa?
Bostonin pommittajalla tai pommittajilla oli todennäköisesti jotain sanottavaa, mutta ainakaan tekonsa jälkeen kukaan ei heidän kanssaan neuvottele. Sanoja ei ole ennen kuin oikeusistuimen säädellyssä, ei-neuvottelevassa yhteydessä.
Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kukaan ei enää koe että puhumisella olisi merkitystä? En tiedä, enkä tiedä haluanko tietääkään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)