(Toistaiseksi) viimeiset sanat yhteiskuntasopimuksesta

Muutama pointti siltä varalta, että ette eilen ja aamulla saaneet tarpeeksenne vielä yhteiskuntasopimuksen kaatumisesta.

1. Yhteiskuntasopimus Sipilän mallilla ei kattanut yhteiskuntaa eikä ollut sopimus. Sen oikea nimi olisi ollut työmarkkinasuostumus, koska siinä työnantajat ja hallitus kysyivät palkansaajaliitoilta, suostutteko tähän laatimaamme prosessiin, jossa näillä ja näillä toimilla työvoimakustannuksia lasketaan viidellä prosentilla. Koska sopimuksen sisällöstä ei neuvoteltu eikä työmarkkinoiden ulkopuolelta kutsuttu ketään prosessiin, kyseessä ei olisi voinut olla yhteiskuntasopimus. Tästä syystä ex-sovittelija Salonius moitti eilen Sipilää tuotteen myymisestä väärällä brändillä alun alkaen, niin sanoakseni.

2. Prosessin sakkaamisen jälkeen Sipilä ja Stubb ovat mutisseet muista toimenpiteistä. Pääministeri on viitannut "5-8 aiemmin mainittuun" vaihtoehtoon, joskin kukaan ei tunnu tietävän mihin pm viittaa, ja puhunut myös noin sadan lisätoimen listasta mutta ei kerro mitä listalla on. Ulkoministeri totesi että sopimuksen kaatuminen on huono juttu ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta - mikä on pekkaspäivien ja Putinin yhteys, en tiedä. 

3. Kaikesta hönkää se, että hallitus on pelannut yhtä jätkäparia varmana siitä että sillä on voittava käsi. Tietenkään mitään Plan B:tä ei hallituksella ollut, kuten ei Suomessa yleensäkään (ks edellinen postaukseni). Olen hämmästynyt siitä, että tällä arroganssilla ylipäätään lähdettiin pelikentälle. Luulisi bisnesmies Sipilän tietävän, että ruotsalaisen menestyksen salaisuus on se pitkäpiimäinen diskuteeraaminen ja fika-taukojen pitäminen; kaikkia kuullaan, kaikki saavat osansa lopputulokseen ja kaikki sitoutuvat. Tätä oltiin ehkä jo oppimassa Suomessa, mutta jostain kumman syystä Sipilä halusi palauttaa management by perkeleen huonojen aikojen keinoksi. "When in panic, tell everyone to fuck off?" Jep jep.

4. Minäkin halusin laajan työelämäsopimuksen. Minulta saisi nipistää vähän, voisin luopua parista arkipyhästä ja antaisin ehkä 20 % lomarahastani yhteiseen kassaan. Olisin hyväksynyt suurimman osan Sipilän tarjouksesta - en kaikkea - mutta en tällä tavalla.

Minä olen maltillinen ja sopuhakuinen ihminen, joka ymmärtää että kun on tiukkaa ja asioista halutaan keskustella, on syytä tulla vastaan ja kuunnella kaikki argumentit. Olen kaukana vanhan liiton ay-juntasta ja olen niissä asioissa lähinnä tapauskovainen joka ei kirkossa käy. Mutta vapaata kansalaista ja hänen luottamushenkilöitään ei tosta vaan lähestytä valmis sopimuspohja kädessä ja pyydetä nimeä alle. Aivan kuten valtiota ei johdeta kuin osakeyhtiötä. Niin kivalta kuin suora käskeminen voikin välillä tuntua.

Pelon varjoista ja seurauksista

Tämän aamun (20.8.) hesarissa on oikein hyvä juttu Suomen taantuman syvyydestä ja sitkeydestä, ks.

http://www.hs.fi/talous/a1439958763726. Usean asiantuntijan voimin analysoidaan tilannetta, ja mielestäni nappiin. Samassa lehdessä, en muista onko jopa samassa jutussa, tulee esiin myös vanha lempiaiheeni, Suomen vientisektorin hirveä kapeus ja nyt myös vanhakantaisuus.

Asiantuntijakommenteissa korostuu nyt vihdoin sekin, että lamamme on myös, ellei jopa ennen muuta, korvien välistä sorttia. Ja sehän on ihan selvääkin, koska elinkeino- ja vientimaailmojen jumahtaminen noin vuoteen 2005 kielii juuri siitä, että ajatus ei kulje, silmät eivät näe, fiilistä ei ole, suuta kuivaa, hiljainen apeus ja merkityksettömyyden tunne hiipii puseroon eikä mikään oikein tunnu miltään. Menepä näillä eväille globaaliin kisaan.

Vaan ei tämä ainoastaan EK:n ja työnantajien synti ole. Suomea yhteisönä (en sano kansana koska "kansa" on täysin fiktiivinen olio) riivaa syvälle mennyt ja syvältä myös kumpuava pelko, tai oikeammin pelkojen risukimppu. Suomessa pelätään epäonnnistumista, konkurssia, kasvojen menettämistä, väärää säveltä laulukokeessa, huonoa ääntämistä, sateista kesää, äänekkäitä naapureita, valtion velkaa, EU:ta, Venäjää, Yhdysvaltoja, punavihreää suvaitsevaistoa, perussuomalaisia fasisteja, suomenruotsalaisia pankkiireja, metsäsuomalaisia juntteja, Weekend-festivaalin volyymiä, väärää pukeutumista oikeassa tilaisuudessa, pallon tuhrimista omaan maaliin lisäaajalla, ilmastonmuutosta, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarkoitettu cleantechiä ja mustaa miestä.

Ennen kaikkea täällä pelätään mustaa miestä. Tajusin tämän äsken aivan uudella syvätarkkuudella. Kiitän tästä Kaarina Hazardia, joka radion Pöyreä pöytä -talkshowssa (lempiradio-ohjelmani, muuten) kertoi, että kun muutama päivä sitten Helsingin fillarimarssissa oli nahisteltu bussikuskin ja fillaristien kesken, tilanteesta otettuja kuvia oli kiertänyt somessa. Isänmaalliset piirit olivat luupin kanssa tarkastelleet kuvissa vilahtavaa bussikuskin käsivartta arvioidakseen, oliko kuskin iho ja karvoitus suomalaisen keskivaalean tummemmalla puolella.

Ja siinä on teille se syy, jonka takia me olemme yhteisönä halvaannuksen tilassa. Olemme kauhuissamme koko maaailmasta ja sen muutoksista. Oma, monessa kohdassa traaginen, historiamme on runnellut identiteettimme yhteisen kerroksen niin huonoon happeen itsetunnon osalta, että kaikki on meille uhka. Kun ruotsalainen viettää kansallispäivää, se korkkaa skumpan ja rallattelee. Meillä joko vedetään ykköset päälle ja mennään turvamiesten vartioimien ovien taakse (promillen murto-osa väestöstä), vedetään lätkäkamat niskaan ja koetetaan käydä edellisten kimppuun (pienempi promillen murto-osa) tai seurataan viestimistä molempia edellisiä (kaikki muut). Vapautunutta iloa ei löydy edes sinä päivänä vuodesta kun siihen olisi eniten aihetta.

Kun kaikki on uhka, mikään ei ole turvallista. Ulos pelottaa mennä ja ennen pitkää varjot alkavat pidentyä ja äänet kuiskia ihan oman kodinkin oloissa. Siinä mielentilassa innovaatiot, tulevaisuudenusko ja kansainvälinen verkottuminen ovat hieman haastavia asioita.

Menneisyys, verinen ja julmakin, on tässä tilassa suotavampi kuin nykyisyys ja siitä avautuva tulevaisuus. Aku Louhimies ohjaamassa uutta Tuntematonta Suomen satavuotissynttäreille on tämän taudin keskeinen kuva.

Lisäksi olemme päättäneet, että paha ei asu meissä. Se asuu aina Toisissa. Valkoisen väkivaltarikosta selittää satunnainen perhetausta tai mielenhäiriö, mamun samaa rikosta ihonväri, geenit ja uskonto.

Suomessa asuvan yhteisön keskimääräisessä älyssä ja kyvyissä ei ole mitään vikaa. Tällä maailmankolkalla ollaan ihan yhtä hyviä kuin missä muualla tahansa. Mutta pelko ja uhkien tunto kahlitsee ja vääristää tunteemme ja ajatuksemme. Ennen kuin astumme historian varjoista, karistamme fobiamme ja uskallamme katsoa eteenpäin, emme pääse eteenpäin.

"Take a walk outside myself

In some exotic land

Greet a passing stranger

Feel the strength in his hand

Feel the world expand

I feel my spirit resist

But I open up my fist

Lay hand over hand over

Hand over fist"

- Rush / Neil Peart: Hand Over Fist

Juhanan lipsahdus

Herkullinen A-Studio tänä iltana. Toimitus oli koostanut vuoden 1991 hallitus- ja devalvaatiokriisiatä mainion koosteen, jonka valossa oli kiintoisaa nähdä, miten 1:1-suhteessa nykydiskurssit ovat tuohon aikaan.

Esko Aho nähtiin puhumassa yhteiskuntasopimuksesta - siis 1991! - ja harmittelemasssa sitä etttä vienti ei vedä koska työn kustannuksia ei saada kevennettyä. Tuolloin talous oli kaatunut Neuvostoliiton, kuten nyt Nokian, mukana. Harvojen munien samaan koriin pistämisen virhe on tehty kahteen kertaan runsaassa 20 vuodessa.

Suomen politiikan ja talouden koneiston oppimiskyky näyttää tässä valossa hitaahkolta.

Mutta ohjelman isoin juttu tuli lähetyksen loppuosassa, jossa Timo Harakka ja Juhana Vartiainen debatoivat tästä uudesta yhteiskuntasopparista. JV puolusti sitkeästi kun TH hyökkäsi ja syytti. Kunnes ihme - JV:n pokka petti.

Harakka oli jankuttanut työajan pidentämisen kritiikkiä ja tuottavuus/työtunnit-skepsistä niin sarjatulella, että Vartiainen puuskahti lopulta että "työaikapuhehan on kiertotie, kun me halutaan puhua työvoimakustannusten alentamisesta."

Teatterin ja kielipelin avoin paljastaminen hätkäytti jopa ex-toimittaja Harakan, jolta ei mitään terävää palautuspalloa tullut. Hetki oli hieno: hallituksen talouskärki toteamassa suorassa lähetyksessä että iskusanat ovat tosiaan vain iskusanoja, joiden avulla koetetaan keventää ihmisten palkkapusseja. 

Se oli arvokas juttu, koska nyt tiedämme mistä yhteiskuntasopparin yhteydessä todella neuvotellaan. Ja kyllä siitä saa ja pitääkin neuvotella, mutta olisi reilua ja oikein sanoa ruma sana niin kuin se on.

Maailman parantamista pro bono

On jo parin viikon ajan pitänyt kirjoittaa tarkemmin Immosen,  kansalliskiihkon, fasismin, rasismin ja ksenofobian suhteista. Ne kun eivät ole niin yksioikoisia kuin luulisi; käsitteiden määrittely kuumenneessa sanasodassa olisi ollut paikallaan. Mutta kun viisaammmat, Jari Tervoa myöten, ovat jo sanoittaneet tuota insidenttiä aivan riittävästi, ei minulla ole syytä laittaa lusikkaa soppaan sen enempää.

Sen sijaan pari sanaa tämän päivän (17.8.) piilouutisesta. Timo Soini on ulkoministerin roolissa nimittänyt Pekka Haaviston erityisedustajakseen, jonka tehtävänä on toimia rauhan edistämiseksi Afrikan maissa, eritoten itäisen ja pohjoisen Afrikan turbulenteilla alueilla. 

Propsit Espoon isolle pojalle rajan ylittämisestä arkkivihollisen puolelle; Haavistoa parempaa tähän hommaan tuskin löytyy. Tilanteessa on kuitenkin yksi erikoinen piirre: Haavisto tekee tätä uutta tehtävää kansanedustajan toimen ohessa ja täysin ilman erillistä korvausta.

Jos oikein kettumainen haluaisi olla, voisi sanoa, että Soini tässä demonstroi perussuomalaisen kehitysmaapolitiikan ydinpiirteitä: pyritään ehkäisemään pakolaisuutta suoraan kriisialueilla ja tehdään se erittäin pienellä resurssilla eikä käytetä siihen ainuttakaan veroeuroa. Onnistuessaan tehtävässään Haavisto tulisi todistaneeksi, että - presto! - köyhimpien maiden tilanteiden helpottamiseen ei tosiaan tarvita yhtään rahaa!

No, en ole niin kettumainen että sanoisin noin. Sen sijaan toivotan Pekka Haavistolle parasta menestystä vaativassa tehtävässä. Mahdollisen onnistumisen myötä Suomi-kuvakin voisi siinä pikkuisen siistiytyä.