Trio on toimivin kokoonpano, mutta myös vaikein

Hurriganes, Rush, Nirvana... Triokokoonpano voi olla julman tehokas bändimuoto, mutta se on myös vaikein koota ja pitää käynnissä pitkällä aikavälillä. Jos yksi päättää lähteä, bändi loppuu siihen, ja toisaalta jokainen hetki, jolloin kolmion sivuista kaksi alkaa lähentyä toisiaan,  voi luhistaa koko kuvion.

Näin on myös politiikassa, ja tämän totuuden edessä on nyt Juha Sipilä.

Jos kaikkitietävää uutismediaa on uskominen, Sipilä ja Soini tykkäävät toisistaan - anteeksi, luottavat toisiinsa niin paljon, että hallituspohja on jo valettu väkilannoitteen ja duunarin hien marinoimalle multapohjalle. Tästä voisi muuten alkaa pitkä ja kaunis ystävyys, mutta voi sentään: kahden kimppa ei tuota enemmistöhallitusta. Tarvitaan kolmas pyörä, jotta "Lemmy" Sipilän ja "Philthy Animal" Soinin kombo saisi aikaan valtion velkaa lyhentäviä hittibiisejä pelkän veret seisauttavan perusjytkeen sijaan.

Antti "joku suomirokkari" Rinteen otteessa ei ole tarpeeksi armottomuutta ja viiltävyyttä tuomaan äijien alarekisterijyrinään kontrastia - tarvitaan siis "Fast Alex" Stubb sinkauttelemaan terävän oloisia mutta lopulta yksinkertaisia riffejä, joiden avulla tavanomaisempaankin töminään tulee radioystävällistä koukkua (vrt Ace Of Spades). Lisäksi Alexin coolimpi look (ainoa noista kolmesta jolle aurinkolasit oikeasti sopivat) on tarpeen nuoremman, kaupunkilaisen segmentin saamikseksi potentiaaliseen kohderyhmään.

Tällä hallitustriolla homma toimii parin albumin verran, mutta sitten musiikilliset erimielisyydet alkavat nostaa päätään. Fast Alex haluaa enemmän ja vapaampaa teoskohtaista sovittamista, mikä ei kelpaa Animal Soinille, joka haluaa pitää kiinni duunarin teostokorvausten yleissitovuudesta. Lemmy Sipilä taas kehittää halun kokeilla yhteiskunnallisesti kantaaottavaa perustuloriffiä, minkä Alex dissaa heti kaupallisena itsemurhana. Ja Animal Soini haluaa jossain vaiheessa laittaa basareihinsa viidennenkin ydinreaktorin, mikä ei kelpaa bioenergiasta itseensä virtaa pumppaavalle Sipilälle. 

Lisäksi Animal on jatkuvasti napit vastakkain kahden muun kanssa siitä, pitäisikö kokoonpanoa laajentaa ulkomaalaisilla muusikoilla, jotka voisivat tuoda uutta fiilistä koko touhuun.

Jos oikein huonosti käy, Lemmy Sipilä voi ryystää biomassaa niin ahkerasti, että takahuoneessa tutuksi tullut, ruotsalaisen progen hyvin hallitseva mutta maisterimainen "Opethaja" Niinistö mutkikkaine mutta jotenkin kiehtovine aurinkovisioineen alkaa kiinnostaa. Ja senhän tietää jokainen, mitä jytäbändille silloin tapahtuu.

Hyvisten häviö?

Vuonna 1973 Paul Simon julkaisi toisen sooloalbuminsa There Goes Rhymin' Simon. Albumin B-puolen ensimmäinen kappale on American Tune, yleensä varsin epäpoliittisen tekijänsä harvoja hetken yhteiskunnallista ilmastoa suoraan käsitelleitä lauluja. Vietnamin sodan loppupuolella ja kulttuurimurroksessa kamppailevan suurvallan tulehtunutta ja uupunutta mielialaa voisi tuskin kuvata paremmin ja tarkemmin kuin Simon teki. Laitan tekstin tähän kokonaisuudessaan, sellaisena kuin ne ovat tekijän virallisella nettisivustolla:

Many’s the time I’ve been mistaken
And many times confused
Yes, and I’ve often felt forsaken
And certainly misused
Oh, but I’m all right, I’m all right
I’m just weary to my bones
Still, you don’t expect to be
Bright and bon vivant
So far away from home, so far away from home

I don’t know a soul who’s not been battered
I don’t have a friend who feels at ease
I don’t know a dream that’s not been shattered
Or driven to its knees
Oh, but it’s all right, it’s all right
For lived so well so long
Still, when I think of the road
We’re traveling on
I wonder what went wrong
I can’t help it, I wonder what’s gone wrong

And I dreamed I was dying
And I dreamed that my soul rose unexpectedly
And looking back down at me
Smiled reassuringly
And I dreamed I was flying
And high above my eyes could clearly see
The Statue of Liberty
Sailing away to sea
And I dreamed I was flying

Oh, we come on the ship they call the Mayflower
We come on the ship that sailed the moon
We come in the age’s most uncertain hour
And sing an American tune
Oh, it’s all right, it’s all right
It’s all right, it’s all right
You can’t be forever blessed
Still, tomorrow’s going to be another working day
And I’m trying to get some rest
That’s all I’m trying to get some rest

© 1973 Words and Music by Paul Simon

Poistan mielessäni tuosta Yhdysvaltojen historiaan liittyvät viittaukset ja korvaan ne Eurooppaan liittyvillä asioilla. Huomaan, että teksti on täysin relevantti tämän hetken eurooppalaiseen tilanteeseen, niin asia- kuin tunnetasolla. Ja sen on todella surullista.

Ainakin itse koen, että Eurooppa on käsittämättömällä tavalla menettänyt otteen siitä valtavasta edistyksestä, johon maanosa pystyi toisen maailmansodan jälkeen. Läntinen Eurooppa pyrki ja pystyi oppimaan omista virheistääm ja lopulta onnistui murtamaan, yhdessä Yhdysvaltojen kanssa, rautaesiripun, ja vieläpä väkivallattomasti. Olen USA:ssa käydessäni ollut ylpeä Euroopasta ja Euroopan Unionista, joka on ollut amerikkalaisia edellä tasa-arvossa, koulutuksessa, yleissivistyksessä, terveydenhoidossa, yhteiskuntarauhassa ja monissa muissa asioissa.

Saatoin kadehtia Amerikalta ihmisten sosiaalisuutta ja optimismia ja tarmoa, mutta en olisi vaihtanut asuinpaikkaa. Rakastuin sen sijaan pysyvästi Kanadaan, joka näytti pystyvän yhdistävän Atlantin molempien rannikoiden hyvät puolet, mutta se on sivujuoni isommassa tarinassa.

Nyt eurooppalainen ylpeyteni makaa tomussa ja hiekassa Nemesiksen potkittua siitä ilmat pihalle. Hybrikseni on luhistunut kadotettuun talouteen, leviävään terrorismiin, sysimustan nationalismin nousuun ja poliittiseen kyvyttömyyteen toimia taitavasti Venäjän suhteen. Vakaan ja edistysuskoisen tulevaisuuden sijasta näen levottomia näkyjä kotitekoisista pommeista Aleksis Kiven patsaalla, ohjuksista Itämeren yläpuolella, kurjaliston vaelluksesta leivänmurujen perässä, Amerikkaan pakenevista vähemmistöjen ja älymystön edustajista, hirmuvaltiaista, joiden retoriikassa yhtenäisyys, puhtaus, kansa ja voima ovat perussanastoa.

Näen kellon muuttavan suuntaa hirveällä tavalla ja tikittävän kohti hetkeä, josta ei ole paluuta.

Kaiken tämän edessä voin vain kysyä: miksi? Ajoiko meidät tähän todella yksi talouskriisi, yhden amerikkalaisen asuntokuplan puhkeaminen? Halusiko joku tätä, masinoiko joku tämän hyötyäkseen itse?

Sanon heti tämän: en usko jälkimmäiseen mahdollisuuteen. En ole salaliittoteoreetikko; pidän sellaisia lähinnä myötätunnon tarpeessa olevina eksyneinä vaeltajina. Se, että maailmassa on paljon paskaa musiikkia ei tarkoita sitä, että muusikot olisivat tahallaan tehneet huonoa kamaa. Sitä vain välillä tulee kun paljon tehdään. Sama pätee satavarmasti politiikkaan ja talouteen. USA:n asuntokuplan syntymiseen vaikuttivat varmasti ahneus ja häikäilemättömyys, ihmisen ikuiset valuviat. Mutta nekin, jotka hetken aikaa kuplasta hyötyivät, eivät tähdänneet tähän tilanteeseen, joka syö maata heidänkin jalkojensa alta.

Me olemme missä olemme lähinnä ihmisen omien heikkouksien takia. Ennen vuotta 2008 otettiin iloisesti velkaa koska ihminen kokee arjessaan että huominen on tämän päivän toisinto ilman sen suurempia muutoksia. Emme ajatelleet Venäjää sen enempää koska kommunismi oli jo ohi. Emme osanneet varautua fasismin, venäläisen tai ranskalaisen tai ruotsalaisen tai suomalaisen, uuteen nousuun koska olimme yhdistäneet sen symboleihin, joita uudet fasistit osaavat taitavasti välttää. Annoimme talouden kehittyä vinosti koska uskoimme, että markkinat toimivat rationaalisesti ja osaavat korjata itsensä. Emme pelänneet terrorismia, koska USA oli kirjoittanut tarinan ainoaksi roistoksi Bin Ladenin, jonka kuolemaan tarun piti päättyä.

Kaikki näytti siltä, että Eurooppa etenee kohti hyvisten voittoa: maanosaa, joka näyttää muille esimerkkiä liberaalissa, sallivassa ja silti taloudellisesti turvatussa elämässä. Kunnes kävi näin ja olemme tässä.

Yksi keskeisistä ansalangoista viritettiin silloin, kun aloimme olettaa, johtajiemme rohkaisemina, että menestys sen kun jatkuu ja että jatkuva kasvu on joka tapauksessa edellytys sille, että kaikki on hyvin. Kun menestys ei jatkunut ja jatkuvan kasvun periaate joutui kyseenlaiseksi niin realismin, tarkoituksenmukaisuuden kuin ekologian kannalta, maa petti alta lopullisesti. Nyt meidän kaikkien pitää vastata siihen kaikkein vaikeimpaan kysymykseen: mihin nyt?

Vuoden 1945 jälkeen tätä kysymystä ei ole tällä painokkuudella tarvinnut Euroopassa esittää, ja on kyseenalaista, onko meistä kehitykseen kasvaneista muotoilemaan kestävää, rauhan ja ylipäätään vakaan elämisen mahdollistavaa ratkaisua. Ja vaikka meistä Euroopassa siihen olisikin, suunnitelman voi sotkea itänaapurissa valtaa pitävä ryhmä, joka on viime päivien uutisista päätellen henkisesti valmis globaaliin amok-juoksuun, täysin tietoisena siitä, että eri osapuolten arsenaali mahdollistaa molemminpuolisesti varmistetun tuhon kaikkialla. Eikä muuta syytä tunnuta tarvitsevan kuin loukatun ex-imperiumin vinoutunut kunniantunto, kuralle mennyt talous ja naapurimaiden halu elää omaa elämäänsä.

Me yritämme parhaamme, koska meillä on lapsemme ja kohta on taas työpäivä. Me valmistaudumme vaaleihin, koska haluamme itse valita kehityksemme suunnan ja omat johtajamme, jotka voimme vaihtaa niin halutessamme. Me yritämme olla hyviksiä, ihan oikeasti.

Nyt, pitkänäperjantaina 2015, pyydän: jos siellä ylhäällä on joku, älä hylkää meitä.