Nuiva kulttuurimanifesti

HS:n uutinen kertoi, että persut eivät käy kulttuuritapahtumissa. PS-puoluesihteerin Riitta Slunga-Poutsalon mukaan ne ovat liian kalliita, mutta mitään antikulttuuriasennetta puolueen kannattajilla ei tietenkään ole. Lisäksi työ ja lapset vievät perussuomalaisilta niin paljon aikaa, että kulttuurille ei muutenkaan jäisi aikaa.

Tästä päätellen meillä ei ole lapsia eikä työtä, ja lisäksi olemme varakkaita. Koska kaikki nämä päätelmät kuitenkin voidaan suht helposti todeta kohdaltamme empiirisesti vääriksi, Riitta S-P:n logiikka pettää, tai sitten emme olekaan kuluttaneet kulttuuria, luulleet vaan.

Sitä paitsi, eihän sitä tarvitse odottaa, että lasten hoitamiselta jäisi jotain erityistä aikaa kulttuuririennoille. Ne voi nimittäin ottaa niihin mukaan - mikä radikaali ajatus! Esikoinen oppi aikoinaan Kaustisilla että biisin jälkeen taputetaan, ja se oppi sanomaan ”bllrrllrrl” nykytaiteelle Kiasmassa. Nou problemo. Vaimon veljeä siteeraten, lapsen voi ottaa mukaan minne vaan kunhan muistaa että voi joutua myös poistumaan mistä vaan. Hyvä ohje, sillä pärjää. Ei se tee väärin, joka tuo lapsen kirkkokonserttiin. 

Mutta se tekee, joka pitää rääkyväää kakaraa siellä vain siksi että nyt tänne on jumalauta tultu ja tää mootsartti tekee susta Jesse-Jasminesta vielä neron että huuda vaan, ei me täältä lähdetä ennen kuin tää loppuu. Ei näin, ystävät, ei näin, mutta ei myöskään niin, että lapsi pidetään kulttuurista erossa niin pitkään että kun se lopulta kulttuurin näkee - lapsiahan ei voi loputtomasti suojella - kokemus on niin traumaattinen, että se puhkeaa itkuun ja juoksee helmoihin, tai vaihtoehtoisesti pumppaa kulttuuria lättyyn eikä kysele edes sen jälkeen.

Kun tuohon kulttuurin kuluttajahintaan PS-puoluesihteeri niin hanakasti tarttui, on hyvä tarkastella, mitä hän haastattelussa myös totesi: ”Meidän kannattajat kokevat kulttuurin rahoittamisen haastavaksi asiaksi. Se ei ole ensisijainen juttu.” Jutussa kerrotaan myös, että 79 prosenttia perussuomalaisten kannattajista on sitä mieltä, että eliitin tulisi itse maksaa taide, josta se pitää.

No hyvä. Jos kulttuuria ei rahoiteta yhteisistä varoista, siitä tulee satavarmasti niin kallista, että edes Kansallisteatteri ei pysy pystyssä. Ja kun ”eliitin” – terveisiä vaan täältä kehyskunnan ja vr-pendelöinnin norsunluutornista – pitää maksaa itse ”taide josta se pitää” (eliitillä on tietenkin ihan oma ja toki yhtenäinen makunsa), pääsee kansa ihan yhtä varmasti eroon Kansallisoopperan kaltaisista epäilyttävistä laitoksista. Etenkin oopperassa ramppaa kaikenlaista ulkomaista taiteilijaakin ihan kaiken aikaa, joten ei se ihan kansallisesti kosher se talo voi olla.

Siis samalla kun PS-puoluesihteeri sanoo, että kulttuurin kalleus estää heitä harrastamasta kulttuuria, hän ja heidän kannattajansa esittävät keinoja, joilla pääsy kulttuurin äärelle torpataan lopullisesti. Pirullisen ovelaa... tai eikä ole, ihan perkeleen tökeröä kiemurteluahan tuo on kun eivät uskalla suoraan sanoa että pois ne pensselit ja kissanviulut, naama peruslukemille, nyt ollaan Suomessa.

No, toisaalta tämä kulttuurilinja sopii puolueelle, jonka pj kannattaa Britannian väkivaltaisinta fanikuntaa perässään raahaavaa futisjoukkuetta, tykkää että raveissa pitäisi olla suomalaiselle kulttuuria ihan riittämiin, ja fanittaa siihen päälle Status Quota: ”Down down, deeper and down”. Sanopas tosiaan muuta, Timo, sanopas muuta.

Kuva 1.  Kulttuurin turmiollinen vaikutus

Muutama sana markkinaehtoisen paratiisitilan utopiasta

Olen julkisesti eli Facebookissa luvannut pyhästi, että luen ja kommentoin Wille Rydmanin pamfletin Unelmasta painajaiseksi, jossa Rydman lynkkaa hyvinvointivaltion ihan silleen kunnolla ja tosissaan, raikkaan radikaalilla meiningillä. Nalle W:n vanavedessä tulee nyt niin paljon oikeistolibertaarista ajattelua, jonka nuoriso-osastoa Rydman vetää, joten ajattelin että katsotaan tämä nyt kunnolla läpi.

Ja nyt minä, kuulkaa, rikon lupaukseni.

En oikeasti jaksanut kuin 30/79 sivua sitä, että 27-vuotias reservin korpraali, parikymppisestä alkaen ammattipoliitikko ja vuodesta 2011 Suomen Pokerinpelaajat ry:n puheenjohtaja kertoo minulle vakavin ja palavin sanankääntein, että pienten tuloerojen ja julkisten palvelujen yhteiskunta on moraalisesti mädättävä ja väärin. 30 sivua lukemalla luin, siitä eteenpäin silmäilin.

Mutta kun jotain menin lupaamaan, on annettava myös vastineeksi. Joten tässä nyt vaivan palkaksi jurnutusta pamfletin keskeisistä väitteistä.

1.

Wille: sanot, että verotukselle ja tuloerojen kaventamiselle rakentuva hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjoaa kansalaisille sosiaaliturvan ja julkisia palveluja, on moraalisesti ja eettisesti tuomittava. Se ei pyydä vaan ottaa ihmisen ansaitsemat tulot, eikä kysy mihin hän haluaa veroeuronsa käytettävän. Ulkoistamalla hoivan ja välittämisen palvelurakenteisiin se tekee ihmisestä kyynisen ja piittaamattoman hyypiön, joka ei oikeasti välitä kuin itsestään. Mielestäsi hyvinvointivaltion taustalla on kyyninen ja negatiivinen ihmiskuva: ihmistä pitää alati tarkkailla, holhota ja rajoittaa, vaikka vain täysin rajoitteista vapaana ihminen voisi toimia moraalisesti oikein ja taloudellisesti tuottavasti.

Ja minä sanon sinulle: höpön pöpön. Ihmisen kyky oikeaan ja väärään, hyvään ja pahaan, riippuu aina yksilötapauksesta, hänen olosuhteistaan ja siitä, että ihmisinä parhaatkin meistä tekevät päätöksiä enemmän tunteen, ennakkoasenteen ja ryhmäpaineen varassa kuin rationaalisesti jokaista maitopurkin hintaa tai puolisokandidaattia kustannus/hyöty-analyysillä läpivalaisten. Uusliberaalien henkinen koti eli Chicagon yliopiston taloustieteen laitos 50- ja 60-luvuilla rakensi teoriansa käytännässä täysin sen varaan, että ihminen on teoissaan järkevä, vaihtoehtoja analyyttisesti punnitseva ja omaa etuaan ajava. Olenko kyyninen ja negatiivinen kun sanon, että eipä muuten ole?

Lue Wille historiaa, muutakin kuin talous-, sota- ja aatesellaista. Lue ihmisestä, lue Zimbardoa, lue Festingeriä, lue Jonathan Gloverin ”Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria” ja kysy sitten uudet kysymykset. Mene baanalle ja tarkkaile. Tule pois sieltä Liberan bileistä, valtuuston istunnosta ja pokerikavereiden luota. Saatat huomata, että me ihmiset emme käyttäydy yhtään sen fiksummin, järkevämmin, jalommin ja epäitsekkäämmin, jos turvaverkot poistetaan, alkoholipolitiikkaa löyhennetään, minipalkka hävitetään, työsopimuksista tehdään zero hour -soppareita tai dementti mummo laitetaan suvun hoiviin kun rahaa yksityiseen hoitokotiin ei ole ja kunnallinenkin suljettiin viime keväänä. Jos nämä ”holhouksen poistot” tekisivät meistä moraalisesti parempia, jenkit olisivat maapallon jalostuneinta ja hienointa sakkia. Eivätkä ne ole, ihan samanlaista tallaajaa on siellä, iso osa vain köyhempiä ja epätoivoisempia kuin täällä, ja rikkaat pelokkaampia.

Wille: minua tavallaan liikuttaa sinun vilpitön uskosi ihmisten perimmäiseen hyvyyteen. Muistutan kuitenkin toisen nuorena libertaarin, vanhempana vain liberaalin sanoista: ”Folks are basically decent, conventional wisdom would say / well, we read about the exceptions in the papers every day”. Ehkä näenkin jotain ristiriitaa sanoissasi. Kaikesta päätellen koet monien ihmisten kusettavan, vetävän välistä, valehtelevan ja käyttävän hyväkseen ihan päivittäin. Paheksut näitä ja annat ymmärtää että kovemmat otteet olisivat tarpeen, siitä kuuluisasta niskalenkistä alkaen. Eivätkö ihmiset sitten olekaan hyviä? Sanot että joo, ovat ne, mutta hyvinvointisysteemi on ne pilannut, se järjestelmä aiheuttaa tällaista saastaa. Mutta kun toisaalla sanot, että mielestäsi mitään yhteiskuntaa ei olekaan – on vain subjekteja, yksilöitä, vastuussa kaikista teoistaan ilman mahdollisuutta vedota yhteiskunnallisiin syihin.

Päätä hyvä mies mitä mieltä olet, koska jos on niin, että olemmekin jo nyt riippumattomia subjekteja ja sellaisina jo näin vaikeita toisillemme, mieti, millaisia meistä tulee, jos holhousta löysennetään.

Ja nyt pitää sanoa tuosta holhous-termistä: vitut meitä täällä oikeasti holhotaan. Pohjois-Korea holhoaa, Suomi ei. Sinäkin voit halutessasi mennä ja dokata elämäsi pilalle, haaskata varasi taivaan tuuliin, riitautua väärien ihmisten kanssa, valittaa tarjoilijalle liian suolaisesta alkukeitosta, perustaa ilmaisen pornokanavan nettiin tai kissahotellin Joroisille, nostaa oikeusjutun sinua solvannutta vastaan, äänestää piruuttasi vasuria tai sanoa kaikelle bon voyage ja hilppaista Laosiin konsultiksi. Ei sinua kukaan estä. Sitä paitsi missään läntisessä maassa ei ole sellaista määrää kieltotauluja kuin Yhdysvalloissa.

2.

Helpommin lähestyttävä on väitteesi siitä, että julkinen sektori sen kun paisuu, se ei muuta osaa, se nielee kaiken, vie rikkakasvin tavoin yrityksiltä hapen ja elintilan, kunnes koko yhteiskunta romahtaa sisäänpäin, koska jäljellä on enää vain julkissektorin tuottamattomia duunareita jotka tekevät palveluja toimettomien ja pummien passivoidulle joukolle, joka huutaa aina vain lisää.

Se, mikä ensiksi hiertää noissa argumenteissa on se, että perusväitteen ”julkinen sektori on paisunut liian suureksi eikä edes voi supistua ellei asiaan puututa ns. kovalla kädellä” kahta ensimmäistä sanaa ei ikinä määritellä tarkemmin. On hyvä pitää mielessä, että julkista sektoria ovat meidän verta imevien paperinsiirtelijävirkamiesten lisäksi palomiehet, rajavartijat, kunnalliset päivähoitajat ja lastentarhaopettajat, kapiaiset, nuoriso-ohjaajat, kirjastojen henkilöstö, terveyskeskusten ja aluesairaaloiden lääkärit ja sairaanhoitajat, TE-palvelujen työvoimaneuvojat ja niin edelleen – niin, ja tietenkin kaikkien, myös vapausasioita ajavien libertaarien, fanittama poliisi.

Mikään näistä ryhmistä ei suoraan tuota mitään taloudellista kasvua, ainakaan jos yksioikoisesti katsotaan, ja jokaisen liksa tulee toisilta ihmisiltä pakollisina tulonsiirtoina eli verottamalla. Tässähän olisi klassisen aynrandilaisen näkökannan mukaan jo hyvinkin riittävästi syytä käydä näiden esimerkkiryhmien kimppuun. Tämä on toki satirisoiva kärjistys, enkä tosissani usko että edes Liberassa halutaan muuntokouluttaa konstaapeleista pk-yrittäjiä… mutta koska tuo julkistöiden erittely on libertaareilta useimmiten tekemättä, tällainenkin tulkinta on teoriassa mahdollinen.

On siis esitettävä kaksi kysymystä: onko tuo paisumisväite totta, ja jos on, mistä päästä julkista sektoria pitäisi alkaa keventää. Molempiin kysymyksiin antaa hyvän pohjan tämä graafi. Siitä näkyy, että
a) kuntien osuus julkisen sektorin työvoimasta on huomattavasti suurempi kuin valtion,
b) välillä 1990-2010 julkisen sektorin työpaikkojen määrä on pikemmin pudonnut kuin kasvanut,
c) valtion väkeä määrätietoisesti vähennetty siten, että vuoden 1990 noin 215 000 duunarista oli tultu alas noin 130 000:een, ja vuoden 2010 jälkeen valtion töissä on vielä vähemmän väkeä, ja
d) kuntien töissä on pohjavuoden 1994 (jolloin oli nippa nappa yli 400 000 kuntaduunaria) jälkeen työpaikkojen määrä noussut siten, että nyt kunnissa on töissä about pikkuisen yli 500 000 henkilöä.

Tästä seuraa nyt sitten lisää kysymyksiä:
1. Jos julkissektori ei ole numeerisesti paisunut työntekijöiden määrän osalta yli 20 vuoteen, onko sen osuus kaikista työpaikoista kuitenkin kasvanut, eli onko paisuminen suhteellista?
2. Miten julkissektorin tuottavuus on kehittynyt vuoden 1990 jälkeen?
3. Miksi juuri kunnissa on nyt 20 % enemmän väkeä töissä kuin 19 vuotta sitten?
4. Miksi valtio on pystynyt vähentämään ja kuntasektori ei?

Ykköskohtaan vastaus näyttää olevan ei (ks. http://sorsafoundation.fi/files/2013/05/Ty%C3%B6paikat-julkisella-sektorilla-suhteutettuna-v%C3%A4est%C3%B6%C3%B6n.jpg). Kakkoseen ei löydy vastausta ihan pienellä googletuksella, ja se jää tässä auki. Kolmoseen ja neloseen taitaa vastauksena olla kuntien kasvanut lakisääteisten tehtävien ja velvoitteiden määrä. Ironista kyllä, tuo kuntia nyt painava pakollisten tehtävien valtava määrä on paljolti seurausta niiden omasta aiemmasta tahtotilasta päästä valtion hihnasta irti. Enemmän vapautta valtiosta on tuonut myös enemmän vastuita – kenties opetus, joka kannattaisi pitää mielessä muuallakin.

Joka tapauksessa noiden lukujen ja käyrien valossa puhe julkisen sektorin – implikoidusti koko hyvinvointiyhteiskunnan – valtavasta kasvusta on vähintään kärjistettyä ja vinoa, jos ei suorastaan valetta. Oikeastaan paisumisväitteen viimeinen validointimahdollisuus on siinä, että kaikkien työpaikkojen kokonaismäärä on laskenut vuodesta 1990 tähän päivään. Koska julkisalojen työpaikkoja on nyt about sama määrä kuin aiemmin, paisuminen olisi silloin suhteessa kaikkiin muihin töihin.

Aikasarjaa en löytänyt netistä, ja enkä ihan uuttakaan tietoa. Ainoa valtakunnallinen tilasto, jonka löysin kertoo, että vuonna 2008 Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan n. 2 380 000 työpaikkaa, joista
- kunnissa 511 400
- valtiolla 142 600
- valtioenemistöisissä yhtiöissä 69 600
- yritysten palkansaajatöissä 1 141 550
- yrittäjinä 240 150
- osa paikoista on luokassa tuntematon, siksi nuo osaluvut eivät ihan tuota summaksi 2,4 miljoonaa.

Pitäisikö tästä nyt panikoitua ja sanoa, että julkinen sektori tukehduttaa bisneksen? Koska en ole alalla, en tiedä. Tuosta näkee ainakin sen, että yksityinen sektori työllistää selvästi enemmän kuin julkinen, joten kysymys kuuluu, paljonko enemmän sen pitäisi työllistää, jotta suhde olisi kaikkien mielestä ok? Tästä pitäisi tarkalleen ottaen puhua.

Erikseen on sitten kimurantti kysymys julkisen sektorin tuottavuudesta. Itse tiedän, että sillä puolella tehdään sekä turhaa että tehottomasti, mutta monet yrityspuolelta ovat sanoneet minulle, että ei se sielläkään niin fiksua usein ole, samat asiat siellä vaivaavat. En tiedä ollako tuosta helpottunut vai vielä enemmän huolissani.

Jos minulta kysytään, niin käyttäisin julkisella puolella ICT:tä tavattomasti älykkäämmin ja rikkaammin kuin nyt (onneksi tähän ollaan menossa) toimintojen suorittamiseen, suunnitteluun ja toiminnan kehittämiseen; vaatisin tähän kansallisia ICT-standardeja, koska erilaisten fiksujen ratkaisujen joukosta seuraa vain ei-fiksua sotkua. Samalla pakittaisin reilusti esimerkiksi työtehtävien raportointivelvoitteiden tarkkuudesta, luopuisin mekaanisista tuottavuus- ja tehokkusmäärityksistä aloilla, joille ne eivät kerta kaikkiaan sovi (yksittäisen yliopisto-opettajan ”tuottavuuden” arviointi on täysin älytön keksintö) ja varautuisin ajoissa siihen, että eläköityvää työvoimaa ja heidän vastuullaan olleita tehtäviä voidaan siirtää kehittyvän teknologian taakse aina kun mahdollista.

Ja kyllä kuulkaa minäkin mielelläni keventäisin julkissektorin lakisääteisiä tehtäviä ja velvoitteita, mutta se on todella vaikea tehtäväksi niin, että syyttömät eivät kärsi. Kokeilepa itse HS:n Säästöpeliä verkossa.

3.

Pamfletin sivulla 25 Rydman kirjoittaa, että ”laajan julkisen sektorin yhteiskunnissa suurin osa kaikista poliitikkojen antamista vaalilupauksista on muotoa 'lupaan ottaa rahaa niiltä, jotka eivät minua äänestä, ja antaa rahaa niille, jotka äänestävät'. Näin toimiessaan sekä poliitikot että äänestäjät toimivat kuitenkin lyhytnäköisesti. Seurauksena on pitkällä aikavälillä julkisen sektorin paisuminen hallitsemattoman suureksi ja kaikkien äänestäjäryhmien kustannustaakan kasvaminen.”

Teemaa kehitellessään Rydman lataa rivien väliin koko ajan enemmän ajatusta siitä, että edustuksellinen demokratia kääntyy joka tapauksessa itseään vastaan enemmin tai myöhemmin. Analyysikyvyttömiä ja ahneita laumoja miellyttäessään se vie pohjan todellisilta menestymisen mahdollisuuksilta ja näivettää koko taloustoiminnan ja siten yhteiskunna toimintakyvyn. Rydman on tässä täysin samoilla linjoilla Wahlroosin (”enemmistön diktatuurista on päästävä irti”) ja keskeisen talouslibertaarivaikuttajan Peter Thielen (”I no longer believe that freedom and democracy are compatible”) kanssa.

Thielen paljon huomiota herättänyt väite on tietenkin libertaariajattelun ytimessä. Enemmistövaltainen demokratia asettaa tiettyjä rajoja, koska keskeisissä vaaleissa valitaan edustajia päättämään, mitä a) saa tehdä, b) ei saa tehdä, ja c) miten yhteiskunnan toimintoja rahoitetaan. Saamme juoda alkoholia, avioitua (piakkoin Suomessakin) samaa sukupuolta olevan puolison kanssa ja tulla miljonääriksi mobiilipelillä. Mutta emme saa kaahata kahtasataa puistokadulla vaikka alla olisi mobiilipelillä tiennattu Ferrari, emmekä saa tulla miljonääreiksi sillä, että jätämme kaikki lakisääteiset työnantajamaksut maksamatta.

Koska oman havaintoni mukaan saamme tehdä tässä enemmistön diktatuurissa aika paljon asioita ja jopa rikastua – Westend ja Munkkiniemi ja Eiran rantabulevardi ovat käsittääkseni ihan todellisia paikkoja – ja suurin osa lain tuottamista rajoitteista on lopulta aika lailla yhteisen moraali- ja etiikkakäsityksen mukaisia, en oikein tiedä, mistä helvetistä uusliberaalit ja -libertaartit oikein vikisevät selittäessään että enemmistö sortaa heitä edustuksellisen demokratian kautta. Tiedossa on, että verojen maksamisesta he haluaisivat päästä eroon, ja ehkä iso osa heistä kannattaisi esim. rajatonta aseenkanto-oikeutta rajattoman omistusoikeuden (ks. seuraava luku) kontekstissa. Mutta mitäs muuta he sitten haluavat – siis sellaista, mitä ei nyt oikeasti saa tehdä? Myydä kamaa kadulla? Perustaa firma jossa duunari maksaa, työnantaja ei? En minä keksi tähän kuin tämmöisiä täysin urpoja esimerkkejä, sori.

Ehkä pitäisi vain tehdä ajatusleikki, jossa demokratia lakkautetaan, ja kyvykkäimmät ja bisneshenkisimmät saisivat liidata. No juu, ehkä se menisi noin, koska sitten saataisiin aikaan maailma, jossa vähemmistö johtaa ja muut ovat hiljaa ja tekevät. Siihen nuo kai pyrkivätkin.

4.

Rydman: ”Onnellista yhteiskuntaa ei kuitenkaan voi olla olemassa. Onnellisuus on subjektiivinen kokemus, ja subjektiivisia kokemuksia voi olla ainoastaan kokevalla ja tuntevalla yksilöllä. Yksilön onnellisuutta puolestaan ei voi mikään tietty yhteiskuntamalli taata eikä suunnitella. Yksilöt poikkeavat toisistaan, ja yksilöllinen onnellisuus syntyy eri yksilöillä eri asioista. Jos siis yhteiskunta haluaa tavoita onnellisuutta, tulee sen tavoitella nimenomaisesti yksilöiden onnellisuutta. Ja jos halutaan antaa yksilöille mahdollisuus tuntea itsensä onnellisiksi, tulee yhteiskunnan jättää heille mahdollisimman suuret vapaudet omanlaisensa onnen tavoitteluun … Kaikkien ihmisoikeuksien perustana (on) yksityinen omistusoikeus. Jos sivuutamme tuon oikeuden tai kavennamme sitä, murramme pohjaa pois myös kaikilta muilta ihmisoikeuksilta. Kun asetamme yksityisen omistusoikeuden ihmisoikeuksista tärkeimmäksi, huomaamme, että kaikki muut ihmisoikeudet seuraavat siitä loogisella vääjäämättömyydellä.”

Pääsemme viimeinkin ihmiskuvaan. Mainitsin aiemmin, että uuslibertaareille tyypillinen on piirre on tavattoman optimistinen ja valoisa ihmiskuva. Ihminen nähdään rationaalisena olentona, jota luonnehtii täydellinen autonomia; näin ollen yhteiskunta ideaalitilassa olisi lähinnä markkinapaikka, jossa ihmiset tuottavat ja myyvät toisilleen tuotteita ja palveluja rtäydellisen vapaaehtoisuuden pohjalta, ilman ulkoisia rajoitteita. Rydman kuvaa tätä näin:

”Eettinen ylivertaisuus markkinataloudessa johtuu siitä, että se on järjestelmä, joka perustuu täydelliseen vapaaehtoisuuteen. Jokainen yksilö omistaa itsensä ja työnsä tulokset. Yksilöiden välinen taloudellinen kanssakäynti perustuu vapaaehtoiseen vaihdantaan eli kaupankäyntiin. Kenenkään ei ole markkinataloudes- sa pakko myydä eikä ostaa. Kaupat syntyvät vain silloin, kun sen ehdot miellyttävät kaupan molempia osapuolia. Tämä koskee aidossa markkinataloudessa myös työmarkkinoita: tehdessään työsopimuksen yksilö myy omaa työpanostaan, ja tähän vaihdantaan ja sen hinnanmuodostukseen tulee tällöin aidossa markkinataloudessa soveltaa samoja kysynnän ja tarjonnan lakeja kuin muuhunkin taloudelliseen vaihdantaan.”

Rydman ei näe tässä mitään ongelmia, koska hänen visiossaan ihmiset – hyvinvointivaltion taakasta vapauduttuaan – pelaavat rehdisti, toimivat läpinäkyvästi ja asettavat suosiolla aikansa ja osaamisensa samaan asemaan tiskikoneen tai näkkileipäpaketin kanssa: ”yksilö myy omaa työpanostaan, ja tähän vaihdantaan ja sen hinnanmuodostukseen tulee tällöin aidossa markkinataloudessa soveltaa samoja kysynnän ja tarjonnan lakeja kuin muuhunkin taloudelliseen vaihdantaan.”

Kevyt ajatusleikki: otetaan tekstissä ne muuttujat, jotka viittaavat itsensä omistavaan yksilöön ja vapaaehtoisuuteen perustuvaan markkinatalouteen, ja muutetaan ne viittaamaan kollektiivin voimaan ja yhteistyön erinomaisuuteen. Saadaan hämmästyttävän puhdasoppinen marxilais-leninistinen teksti. Kokeilkaa pois.

Voin vakuuttaa, että keksin tämän analogian jo kuukausia ennen kuin Bloomberg.comissa julkaistiin artikkeli ”Libertarians Are the New Communists” (6.9.2013, http://www.bloomberg.com/news/2013-09-05/libertarians-are-the-new-communists.html). Yhteydet nimenomaan utooppisuuden, yksinkertaistavan ihmiskuvan, historian rautaisen lain käsitteen sekä erikoisen optimismin ja julmuuden yhdistelmän osalta ovat vahvoja.

Molemmat ajatusrakennelmat väittävät osoittavansa ongelmattomaan tulevaisuuteen, suoranaiseen paratiisitilaan, kunhan kapitalismi/hyvinvointivaltio vain puretaan tieltä. Tällöin ihmisen syvin ja aidoin ominaislaatu kollektiivisena/ultra-individualistisena olentona pääsee kukkimaan. Luokkaeroista johtuvat ristitiidat, jotka rassaavat nykymaailmaa, poistuvat, koska a) luokat kielletään ja niiden väliset erot tasoitetaan hallinnon toimin, tai b) työntekijät suostuvat iloisesti ja vapaaehtoisesti myymään työnsä siihen hintaan, jonka omistajat markkinoille asettavat – a tai b, vastakkainasettelun aika on ohi, praise the Lord.

Molemmat systeemit ovat varautuneet siihen, että paratiisitilasta huolimatta tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta suostu uskomaan, että maailma ja homo sapiens ovat juuri presiis tietynlaisia. Kommunismi teki heistä luokkavihollisia ja historian rautaisten lakien silmissä kansan pettureita, joihin kohdennettiin sittemmin tunnettuja pakkokeinoja ja likvidointeja. Libertaarinen maailma käyttäisi pehmeämpää tapaa ja jättäisi slarbaajat, epäkaupalliset runoilijat ja vastaavat vähätuottoiset kiusankappaleet nääntymään sen ojan pohjalle, jonka markkinatalouden rautaiset lait ovat haahuilijoille ja heidän seuraajilleen valmistaneet. Molemmissa tapauksissa häviäjät ovat itse syypäitä onnetomuuteensa, sillä vaikka ”kenenkään ei ole markkinataloudessa pakko myydä eikä ostaa”, tyhmä on se joka ei myy eikä osta ja saa ihan itse omalla vastullaan kantaa seuraukset.

Sekä kommunismi että libertarismi kategorisesti kieltävät ihmisen elämän ja tilanteiden moninaisuuden ja loputtoman kirjon. Yksi ei usko että ihminen tarvitsee vapautta, toinen ei usko että ihminen tarvitsee turvaa. Ne tarjoavat ylihistoriallisia sloganeita ihmisen tosiolemuksesta, ja varautuvat samalla langettamaan tuomionsa niille, jotka eivät tätä evankeliumia usko. Hyvin syvällä tasolla kyse on yksinkertaisesti uskonnosta: yleistävästä maailman ja ihmisen selityksestä, joka taipuu empiiriseen testiin valitettavasti vasta silloin, kun se pannaan käytäntöön erittäin laajassa mitassa. Kohtuullisuus ja kompromissiratkaisut eivät kuulu kummankaan radikaaliaatteen agendaan, vaikka juuri noille periaatteille rakennetut yhteiskunnat ovat heikkouksineenkin varsin vakuuttava empiirinen argumentti itsessään.

Otan loppuun pienen käytännön esimerkin. Rydmanin aatekollega Henri Heikkinen kirjoitti Uuden Suomen blogissaan 4.11.2013 postauksen otsikolla ”Pystyyn holhotut tissiposket” (http://henriheikkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/153155-pystyyn-holhotut-tissiposket). Rehevästi schoolyard goebbels -henkisen headerin alla oleva teksti painottaa itsensä työllistämistä työttömyysvoivottelun ja turhanaikaisen mol.fin selailun sijasta ja sisältää seuraavan jakson:

”Oman yrityksen perustaminenkin on äärimmäisen helppoa. Vielä helpompaa on tarjota omaa osaamistaan freelancerina ja laskuttaa esimerkiksi ukko.fi –palvelun kautta. Nykymaailmassa myynti ei rajoitu pelkästään Suomeen, vaan voit aivan hyvin tarjota osaamistasi maailmalle lukuisten eri palveluiden kautta muutaman klikkauksen avulla … Kirjoita kirja, ylläpidä blogia, tee Youtubeen videoita, matkusta maailman ympäri rinkka selässä ja dokumentoi matkasi. Syö hodareita nopeammin kuin kilpailijat, tuo uusi kamppailulaji maailmalta Suomeen, pelaa niin paljon nettipelejä, että pärjäät korealaisille. Kaikki edellä mainitut ovat todistettavasti tapoja työllistyä – jopa menestyä elämässään. Lista on loputon, ja varmasti sieltä jotain uutta löytyy myös sinulle.”

Paljastan, että olen aika ajoin haaveillut pienestä firmasta, mutta en tähän päivään mennessä keksinyt, mitä sellaista se tuottaisi, jota a) ihmiset ja yhteisöt oikeasti tarvitsisivat ja b) jota ei vielä ole markkinoilla ihan pätevästi tuotettuna. Ei ole liikeideavalo syttynyt, vaikka en ihan tyhjiöpakkaus olekaan.

Heikkinen kuitenkin tarjoaa työmarkkinapinteeseen joutuneelle valittamisen vaihtoehdoksi asioita, jotka edellyttävät satavarmasti mielikuvitusta, luovuutta, osaamista, rohkeutta, hullun heittäytymisen lahjaa ja täydellistä piittaamattomutta siitä, onko ansaintatavalla mitään eettistä kestävyyttä (re: hodarikisa). Näitä siis ihmisille, joista suuri osa arvostaa jatkuvuutta ja hidasta muutosta; joista monella on perhesiteitä ja -vastuita, jotka asettavat omat rajoitteensa; joista useat nyt vain eivät ole luovia matovaltosia ja supercellistejä eikä heistä sellaisia tule.

Mutta Heikkinen ei lopulta kuitenkaan vittuile tai ole koulukiusaajan kaltainen hirviö. Hän oikeasti uskoo, että meissä jokaisessa on aineksia benjihyppääjiksi, startup-yrittäjiksi ja kaupallisesti pärjääviksi matkakirjailijoiksi, ja että kun yhteiskunta lopettaa meidän holhoamisemme, kyllä kovat realiteetit meistä tiristävät ulos parhaat kykymme. Uupuneen duunarin, kolmen lapsen yh-äidin, masennusta kaikin voimin välttävän pienyrittäjän, perheen maatilalle vastoin tahtoaan jumiin jääneen nuoren miehen, gradukammon halvaannuttaman nuoren naisen, uskoaan epäilevän papin ja työttömäksi jääneen hieman alta kuusikymppisen on vain oivallettava, että ei  muuta kuin myönteisyyttä peliin ja markkinarakoa etsimään – sellainenhan on ihan varmasti ihan jokaiselle olemassa. On pakko olla, koska ilman sitä libertaarin evankeliumista jää puuttumaan pelastuslupaus, ja mikäs se sellainen evankeliumi on?

NB: Tie helvettiin on ennenkin päällystetty hyvillä aikomuksilla.