Christmas album recommendations, for that secret elf in you :)

Note: This is an extra posting in a blog that's usually in Finnish and filled with gloomy analyses on Finnish and international politics and the current threats to liberal democracy. But since I own this blog, I can damn well write here about Xmas music, and in English too, if I please ;)

My friends and long-time acquaintances are well aware of the fact that inside this liberal and grumpy blogger resides a hopeless romantic who blossoms at Christmas time. The central myth of an innocent child defeating the forces of darkness has always felt very important to me, even if I have left the more formal teachings of church Christianity behind. I love Dickens' A Christmas Carol  and wish I could have written the wonderful defence of Christmas that Scrooge's nephew gives to his uncle.

I guess you could say that the biblical Christmas story and Dickens, combined with the Nordic winter landscape's peacefulness (assuming we have snow in these era of tragic climate change) and our more gentle Christmas traditions, together create a warm blanket of hope and tranquility I love to wrap myself in during the season. It is my happily irrational refuge from a world that's getting more and irrational in a worse sense.

Music, of course, is my main Xmas decoration. I would never give up the tree and a bit of tinsel in the house, but they would not be the same without the music. But the commercialized Xmas season has made many outright allergic to carols and seasonal songs. No wonder: a force-fed overkill of machine made bulk renditions of the most overused melodies would drive anyone up the wall and have them renounce the damned holiday altogether.

And that is why I have curated this list especially for all of you who are avoiding the Xmas chaos but would not mind having some decent or even excellent, spirited and inspired/insipiring seasonal music to decorated the tree or warm some eggnog or glogg by. This list is decidedly mid-brow,I have left both the higher and lower ends of the cultural scale out of this. So fear not: there's nothing here to challenge you artistically (too much anyway) or make you desperate with just how numb and dumbing pop music, especially seasonal, can be.

And here we go...

CHAPTER 1: THE AMAZING LADIES OF WINTER

Annie Lennox: A Christmas Cornucopia (2010)

 I have never been her fan - I could not stand the Eurythmics one bit - so I was totally dumbstruck when I heard this the first time. Annie has chosen a surprisingly spiritual set of familiar songs here, and she really blows a whole new spirit into them; this just may be the most inspired modern Xmas album I have heard.

She boldly combines quiet passages with endlessly multitracked vocals, innovative instrumentation, Christian sentiment with a very pagan drum/heartbeat and world music elements. Somehow she manages gives a whole new shine to these old Xmas warhorses and on occasion (especially "See Amid The Winter's Snow" and "In The Bleak Midwinter") seems to recreate the songs from scratch, they feel absolutely fresh in her vision. And what she does with "Silent Night", the most tired song of all, is amazing: she plainsings it with minimal accompaniment, and it's just... staggering.

I don't know what her spirituality is but on this album, she believes and proclaims every word and it's really very touching. The final track, "Universal Child", is her own piece and it is a beauty, especially the lyrics. It's all there, nothing to add.

https://open.spotify.com/album/28ayEbdpI9KqBgzLZLwYOF

https://itunes.apple.com/us/album/a-christmas-cornucopia/id397488010

* * * * *

Sarah McLachlan: Wintersong (2006)

Another extremely fine seasonal album from another very talented female artist. Wintersong is a luminous set of mostly familiar seasonal tunes. For innovation, there is nothing here that would come close to Lennox's highly original approach, but but Sarah plays her strenghts to the max here. The music is gentle but not limp; there is light and air in the soundscape but the overall emotion in strong. And, most of all, her presence is all there - she seems to come very close to the listener.

As an album, it's an even, strong performance. If one wants to point out certain songs as particularly successful, I would go for the achingly beautiful title track (written by herself and based on a very personal occurrence in her life) and a very nice, unassuming reading of Joni Mitchell's "River". But they are all good and the album succeeds very much as a whole.

https://open.spotify.com/album/66TijPOdbkKqENLhOuDUhJ

https://itunes.apple.com/us/album/wintersong/id200880196

* * * * *

Tori Amos: Midwinter Graces (2009)

Tori Amos' Xmas album was a total out-of-the-blue affair; no one expected her to do anything like this. It occupies something of a middle ground between Annie and Sarah. More adventurous than Sarah but a bit more reserved in innovation than Annie, Tori found a special seasonal voice on this album.

Her approach is ingenious: the songs are her own and they're not. Almost every piece here is based on one or more familiar tunes, ie. she has taken a fairly standard set of songs and used them as a springboard for her own revisionings of them.

The soundscape is simply gorgeous; more the winternight blue of the album cover than Santa red or tinsel gold. It's not a cheerful album but not gloomy either; there's a sense of almost meditative reflecting on familiar material, and her dark-toned voice lends an extra depth to the proceedings. My favorite is the utterly majestic "Star Of Wonder", possibly the most impressive version of the song I have heard, with her totally-in-it vocals really giving weight to the slightly mysterious lyrics.

https://open.spotify.com/album/0xydCyvseRJPqiCk7WJO48

https://itunes.apple.com/us/album/a/id337829352

* * * * *

Kate Rusby: The Frost Is All Over (2015)

When the central lady of British folk music came out with her Xmas album, she did not compromise her style. The combination of traditional folk and singer-songwriter ethos dominates the album, and from the first bars the result is totally delightful, sometimes even playful, and always as warm as a mug of warmed up cider on a winter's day. There's a bit of Tori's "let's mix this up a bit" strategy here, too: for example, a song called "Sunny Bank" is actually a nice reworking of ye olde "I Saw Three Ships".

 It's mostly own material, combined with some standard elements, and all of it is very humane and 0 % cloying. In the barrage of Xmas pomp and circumstance and all the overtly jolly cheer, The Frost Is All Over is like sitting down in front of a fire with some very good company for an unhurried good time. My very only complaint is about the cover art: the chill and the frost are furthest things from this music :)

* * * * *

Holly Cole: Baby It's Cold Outside (2001)

In case you prefer a jazzier mood for your Xmas ladies, Canada's Holly Cole delivers, big time. Her seasonal album may not offer anything very surprising, but it's smoky, it's tempting, it's stylish and it expertly walks the fine line between jazz clubs, lounge bars and bigger stages. It's not glitzy in the way, say, Diana Krall's Xmas album was, but a much more intimate affair.

As a big bonus, there a two intriguing songs with strong lyrics showing the shadows some people have to live with at Christmas. "If We Make It Through December" and "What About Me" are healthy reminders of the real lives people live even in the festive season.

https://open.spotify.com/album/3bt93syd8tXz406kBywkEQ

* * * * *

Aimee Mann: One More Drifter In The Snow (2006)

Just like Tori Amos, Aimee Mann surprised everyone by releasing a Xmas albun ten years ago. It is a fantastasic effort, making up in stunning quality for its way less han 40 minutes duration.

From the opening chords of Jimmy Webb's "Whatever Happened To Christmas" to the sincere final e "Calling On Mary", the album is awash with twangy guitars and 1960's studio echo, creating images of nighttime highways and those lonely drifters amid snowbanks, headed for who knows where. The extra dark and veeery slow reading of "White Christmas" pushes this envelope as far as possible, almost into early Tom Waits territory... and it works.

The spotless production is a sheer marvel, especially to those who can appreciate the subtlelest arrangements and neo-retro sounds.

https://open.spotify.com/album/5HG425mpvfjpIQcbaKkhQl

https://itunes.apple.com/us/album/one-more-drifter-in-the-snow/id550527518


* * * * *

CHAPTER 2: THE REFINED GENTLEMEN

Josh Groban: Noel (2007)

Okay. Josh Groban. Sold 3,7 milloin copies of this. But why is this here, on this list?

It's actually hard to say. On the surface, this album is intolerable. Safe arrangements, guest artists on selected tracks, Hollywood bling and schmaltz all over the place, boring old selections. Right?

Yes - and no. It just happens that Mr. Groban has a rare gift: he can actually project a gentle and sincere personality to the listener. And with producer David Foster's insight, his semi-trained, semi-classical vocal style has been fitted with the arrangements his voice deserves.  And when the arrangements forego the classical for the small scale acoustic, his delivery is a delight, as in "The Christmas Song". His open, attractive personality and welcoming presence, along with Foster's skilled production, quite simply turn what might have been a train wreck of album into a humanized version of the all too familiar mass produced American Xmas glitter.

But do enjoy responsibly ;)

https://open.spotify.com/album/4kqXw1yf9EKamws0zCarGt

https://itunes.apple.com/us/album/noel/id738166403

* * * * *

Michael Bublé: Christmas (2012)

Where Josh Groban and David Foster managed to turn hideousness to niceness, Michael Bublé used another strategy to sell trillions of his Xmas album: the time machine.

Without any shame whatsoever. Bublé not only embraced every cliche on the Xmas pages of the Great American Songbook, he became those 1940's-1950's cliches. There's always something creepy when a person adopts someone else's personality, in this case, the personality of an entire era.


But it worked: this has sold more milloins than Wikipedia even dares to count.  And it has even created memes:

So, is Christmas any good? Actually, yes. It is so utterly shameless in its wholesale plunge into the pre-Elvis era, only very few artists could pull this off. Bublé is obviously very deeply in love with this genre and the era, because he brings not only the style but some of the spirit with him. In a way, with this album, he became The Ghost of Christmas Past. The results are, in their own way, perfect and I, for one, cannot but helplessly grin when "It's Beginning to Look a Lot Like Christmas" starts to play. So, if you want to celebrate in old skool style, go ahead, no shame. But, if possible, skip the truly hideous "All I Want For Christmas Is You". It's got autotune and plastic and digital whatevers that Santa does NOT accept here.

https://open.spotify.com/album/3CKVXhODttZebJAzjUs2un

https://itunes.apple.com/us/album/christmas/id669854820

* * * * *

Nat King Cole: The Christmas Song (1960)

Do I really have to introduce this?

No, I don't. Except to say that this is the album where the most amazing male voice in popular music history made old and tired carols and Xmas songs alive and aglow. If you've never played this, say you're sorry and play this now.

Bless you, Nat. And a Merry Christmas to you, too.




https://open.spotify.com/album/2d3wa6DNw6HEdrKf6VmW4O

https://itunes.apple.com/us/album/the-christmas-song/id737347219

* * * * *


Sting: If On A Winter's Night (2009)
 

Seasonal or not, this is actually one of Sting's best efforts. Richly acoustic and filled with subtle energy - it's wintery but not frozen - the combination of standards and his own songs work well together. My favorite track is probably "Christmas At Sea", where Sting's personal background probably raises its shadow and Mary MacMasters' backing vox create absolute Celtic magic. And the simple rustic arrangement to "Lo, How A Rose E'er Blooming" is just magnificent.

A fine album to be listened to in a darkened room, with some peaty whiskey to go with it, if possible.


* * * * *

CHAPTER 3: THE BAND ALBUMS which I shall introduce more briefly

Barenaked Ladies: Barenaked For The Holidays (2004)

Canada's satirical poprockers found a great balance between jokes and warmhearted jollity on this one. Can be listened to for the jokes (both musical and verbal), for the excellent playing or, preferably, both. High point: "Green Christmas".


https://open.spotify.com/album/2AZIdUBbQHYXLkewM1Ouvx






* * * * *

The December People: Sounds Like Christmas (2001)

15 years ago, a bunch of US prog musicians got a daft idea: what if old Xmas songs had been written and recorded by prog rock and classic rock bands? How would they sound?

This is the result - an album with very familiar songs that sound like Yes, Queen, Zep, Genesis, Kansas...

Dumb? Yeah, kinda. But also very, very well made - and tons of fun if you're into those bands :)

https://open.spotify.com/album/3DQVEw9YtkkTsMBEndUjY4

* * * * *

Sixpence None The Richer: The Dawn Of Grace (2008)

The Christian/indie band's seasonal album makes no gestures to be grand or imposing. It's tuneful, relaxed, fun, anything a nice, acoustic-driven band can be. And there are times and days when that is just what you need: sincerely delivered essentials and humanity. It's here.

https://open.spotify.com/album/7cTjnPaR1RmKsKPHU7KQ2X





* * * * *

Weeping Willows: Christmas Time Has Come (2014) 

The Swedish low key, retro style band's Xmas album is a pretty perfect throwback to mid/late 1960's poprock sound, at times reproduced with the same precision Bublé applies to his retro turns. It's easy to just softly sink into this slightly melancholy soundscape that has its expertly rounded shadowed corners and bright spots of joy.

https://open.spotify.com/album/0JILGtqUJ1HwHbfmfgf4cu

Itsenäistä unelmahöttöä

Itsenäisyyspäivän kunniaksi muutamia ajatuksia unelmahötön puolustukseksi.

Halvan populismin ravistellessa läntistä maailmaa, yhdeksi syypääksi on osoitettu politiikka itse. Mutkikas ja hidas prosessi ei vastaa kieleltään eikä tunteiltaan tavallisten kansalaisten vaatimuksia ajassa, jossa viisi sekuntia on liian pitkä odotusaika verkkosivun latautumiselle ja "Kulta, sinusta on tullut pullukka" saa jälleen uuden kauden.

Kritiikki on sinänsä oikeutettua, mutta ei pidä vähätellä sitä faktaa, että selkeän ja yksinkertaisen puheen käyttäminen usein erittäin kompleksisten asioiden työstämiseen ja viestimiseen nyt vaan on kovin haastavaa. Siihen pitää pyrkiä, mutta samalla tunnustaa, että perustulomalleista tai Venäjä-pakotteiden purkamisen ehdoista ei oikein voi selvitä pelkällä "on se ilmoja pijelly" -puheella. Välimaasto on syytä löytää.

Sanoja suuremman ongelman löydän aivan tietystä kohdasta nykypolitiikan retoriikkaa. Se on puhe unelmahötöstä. Jokainen yhteiskuntavisio, joka ei mahdu tämän vuoden budjettikehykseen tai jonka edellyttämä teknologia on vasta betavaiheessa, saa nykyisin äärimmäisen herkästi vastaansa tuon yhden sanan tehokkaan tylytyksen, jonka avulla sekä visio että sen lausuja leimataan todellisuusvajeisiksi idiooteiksi.

"Höttö" viittaa lisäksi pehmeään, hattaramaiseen, hössöttävään - siis negatiiviseen naisstereotyyppiin, ja lähes aina unelmahöttöilystä syyttävätkin eleettömät baritonimiehet (pahoittelut toisen stereotyypin käytöstä), joiden äänensävystä tihkuu isällinen turhautuminen pilvilinnoja piirtelevän jälkikasvun hömpötyksiin.

Unelmahötöksi leimataan tyypillisesti sellainen yhteiskunnallinen keskustelu, jossa piiretään ääriviivoja tulevalle yhteiskunnalle ehkä sellaisella 5-15 vuoden horisontilla. Siinä keskustelussa ohitetaan ne esteet, jotka juuri nyt ja tässä hetkessä tekevät vision toteutumisen mahdolliseksi. Koska kärsivällisyys-, mielikuvitus- ja empatiahorisonttimme ovat kaventuneet samassa suhteessa kanavapaikkojen lisääntymisen, kvartaalitalouden ja solvaavan puheen sietämisen kanssa, visioivalle yhteiskuntakeskustelulle on nykyisin surkean vähän tilaa. Sitä kun ei voida noin vain muuttaa kustannusarvioiksi, ei projekteiksi, ei edes julkisen velan taittumisen indekseiksi. Niinpä on sopivinta kutsua sitä unelmahötöksi ja lopettaa keskustelu siihen ennen kuin se ehtii edes alkaa

Tämä surettaaa kovasti. Omat lapseni ovat maailmanpelastusiässä eli parhaassa työmarkkinaiskussa noin 15 vuoden kuluttua, mutta mitä he ovat rakentamassa ja parantamassa, jos kukaan ei uskalla katsoa tulevaisuuteen ja hahmotella niitä ihmisen hyvinvoinnin päämääriä, joita varten me säästämme, digitalisoimme, leikkaamme ja kilpailukykyilemme? Vai ajattelevatko nykyiset johtajamme, että ainakin suomalaisen ihmisen kohtalona on keskittyä sinnittelemään itsearvoisen sinnittelemisen vuoksi ja kehittämään järjestelmiä jotka kehittävät järjestelmiä ilman mitään muuta visiota kuin se, että seuraavillakin sukupolvilla olisi mahdollisuus sinnitellä ja mutista että "näin se nyt vaan on"?

Ei, ei ja ei. Kun Suomi tänään täyttää 99 vuotta, haluan muistuttaa itsenäisen Suomen olleen vuosikymmenien ajan täyttä unelmahöttöä, jonka tavoittelusta ja ääneen puhumisesta viranomaiset rankaisivat ankarasti ja jonka puhumisesta sen ajan tolkun ihmiset pidättäytyivät. Nykyisestä unelmahötöstä ei rangaista Siperialla - ainakaan vielä - mutta vaikenemisella ja sarkasmilla kyllä.

Jos ei ole ilmaistuja visioita, ei ole myöskään suuntia, joista valita ja joiden välillä rauhanomaisesti neuvotella ja sovitella. Niinpä haluan unelmoida tasa-arvoisesta, avoimesta, keskustelevasta, viisaasta, koulutetusta, kulttuuria vahvasti tuottavasta, energiaedistyksellisestä, väristä ja uskonnosta ja sukupuolesta riippumatta ihmisiin panostavasta Suomesta, joka ei peräydy maailman haasteiden edessä vaan on mieluummin osa ratkaisua kuin osa ongelmaa.

Unelmointi on minun ja meidän kaikkien oikeus ja sen pitäisi olla lähes velvollisuus kaikille niille, jotka siihen pystyvät. Koska jos emme tiedä, minne ja miksi olemme menossa, emme mene minnekään. Se on vaihtoehto, jota itsenäisenä, maailmassa asuvana suomalaisena en hyväksy.

Valoisaa ja visionääristä ja unelmahöttöistä itsenäisyyspäivää 2016!

*****

Soundtrack: Jean Sibelius, sinfonia nr. 1, toinen osa: Andante (ma non troppo lento)
https://open.spotify.com/track/6Vu2WTMvKInpQcpOF12MFu

Mitä ne haluavat?

Tässä minä istun, olohuoneen sohvalla, nokka lentsuisesti tukossa. Kissa kuorsaa vieressä ja Kjell Westön kirja on sivulla 71. Tv-uutisissa oli äsken metsäkone Savossa ja nyt siellä on turisteja Saimaalla. Ei metsäkoneessa vaan uutisissa.

Idyllisellä iltahetkellä on ikävä pohjavire, jota en saa ravistettua. Eilen kuuntelin amerikkalaisen radiokanavan asiaohjelman debattia, jossa itäistä isäntää vihaava USA:ssa asuva venäläinen asiantuntija ja USA:ssa asuva itäistä isäntää ymmärtävä amerikkalainen asiantuntija olivat polaarisesti vastakohtaista mieltä kaikesta maailmanpolitiikassa. Paitsi siitä, että jos Se Toinen Osapuoli, joko US tai RUS, ei nyt jousta, olemme pian globaalissa ydinsodassa, ja se siitä sitten. Että just nyt olisi ne viimeiset hetket tehdä asialle jotain.

Ja tässä minä istun. Räkä valuu, kissa nukkuu ja pohjoiseen Suomeen ennustetaan sadetta pääasiassa lumena. Kauhu ja vähintään yhtä vahvasti suru hiipivät ihon alle lamauttavana sairautena. Ei viitsi ajatellakaan, mitä tässä tekisi ilman läheisten ihmisten luomaa ankkuroitumista päivästä toiseen jatkuvaan, ihan tavalliseen, elämään.

Miten me tähän tulimme? Mitä täältä kotisohvalta voi tehdä? Järjen puhuminen ei enää ole optio, kun mielipuolisuus on edennyt tarpeeksi pitkälle, eikä täältä ääni hirveän pitkälle kanna. Pehmeiden sohvatyynyjen keskeltä kukaan ei kuule huutoasi.

Ehkä tässä on loppujen lopuksi kyse vain siitä, että kun valtava imperiumi hiipuu, sille jää krapula. Se on ennenkin nähty. Tulee sellainen helvetillinen päänsärky, jonka kourissa ihminen haluaa vetää tiukalla nyrkillä turpaan ketä tahansa, joka yhtään uskaltaa edes hymähtää. Jos siinä krapulassa on ihmisen sijasta valtio ja sen nyrkissä sattuu olemaan Iskender-ohjuksia, niin selavii. Kerranhan täällä vain ollaan.

Eikö olekin muuten katkeran latteaa tämmöinen? Jossain universumin toisella laidalla aamuhesarissa on jonkin ajan päästä otsikko "Loukattu ylpeys ja menneen voiman muisto suistivat sivilisaation perhesurmaan". Siellä kolmehaaraiset piipohjaiset elämänmuodot pudistelevat päitään, mutisevat että "mikähän se saa kokonaisen lajin tekemään tuollaista, jaa-a", hörppäävät aamujuomaa ja siirtyvät urheilu-uutisiin.

Ennen tuon uutisen julkaisua voimme täällä tapahtumapaikalla miettiä syitä.

Haluaako itäinen ystävämme vaikkapa meiltä ja länsimaapuriltamme a) viljelymaata ja talousmetsää, b) anteeksipyynnön jostain asiasta, c) S-etukortin, d) Olkiluoto kolmosen, Tangomarkkinat ja Allsång på Skansenin, e) Malmin lentokentän ja Spotifyn omistajuuden, f) hyvien Pisa-tulosten salaisuuden, g) rajattomasti ilmaisia matkoja ruotsinlaivoilla vai h) toimivan lähiliikenteen ja äitiyspakkauksen? Kesäteatterin? Lihamukin?

Vai haluavatko ne vain mahdollisuuden pamauttaa meidät huitsin tuuttiin, koska voivat tehdä niin ja ihminen on hieman äkkipikainen laji? Ihan vain koska niitä vituttaa?

"Ihmiset... No, tiesihän sen miten tämä päättyy. Hoh hoijaa ja on perhana taas aikainen herätys huomenna", todetaan satahäntäisten timanttikirppujen planeetalla, jossa on seurattu ihmiskunnan seikkailuja suorana reality showna holovastaanottimista (mukana hajut) jo 5000 vuoden ajan, sieltä Kaksoisvirranmaan ensimmäisistä savitalokylistä alkaen, ja laitetaan vastaanotin kiinni. "Kaikesta sosiaalipornosta sitä viihdeohjelmia pitääkin tehdä. Eikö ne mitään fiksumpaa ohjelman aihetta keksi?"

Kansalaiskurin dosentti ja terveen kansakunnan valmentaminen

Kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth on kaikesta päätellen fiksu mies, joka on kouluttanut itseään ja edennyt akateemisessa maailmassa hyvinkin korkealle. Se ei muuta miksikään sitä, että oman ilmoituksensa mukaan Munkkiniemessä kirjoittava Ehrnrooth esittää Ylen kolumnissaan 21.10. (http://yle.fi/uutiset/3-9245617) ajatuksia, joiden sisäistä sekamelskaa en voi kuin ihmetellä.

Lyhyesti sanoen, Ehrnroothin perusargumentti on, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, joka tasaa isoimpia tuloeroja ja tekee työttömänkin elämisen mahdolliseksi, on taloudellisesti mutta ennen muuta moraalisesti väärä ellei suorastaan paha, sanan liki metafyyisessä latauksessa. Paha poistuu poistamalla sosiaalituet ja pakottamalla työhön.

Jos tuo kuulosti turhan jyrkältä tulkinnalta Ehrnroothin lääkkeistä, on tarkasteltava mitä E. itse sanoo. Hänen pääargumentillaan vaikuttaa olevan kaksi taustaoletusta, jotka siteeraan suoraan dosentin kolumnista:

1."(Hyvinvointivaltio) on työväenliikkeen linnakkeissa tietoisesti rakennettu keino ulosmitata työnantajilta ja paremmin ansaitsevalta keskiluokalta kaikki mikä tulonsiirtojen avulla irti saadaan. Nyt esimerkiksi asumistukeen kuluu 1,7 miljardia vuodessa ja edunsaajia on 800 000 henkeä eli 60 prosenttia vuokralla asuvista. Tästä ja monista muista alun perin väliaikaisiksi tarkoitetuista puutteenalaisten avustuksista on tullut kohtalaisen hyvinkin pärjäävien pysyviä luontaisetuja, joita niihin oikeutetut käyttävät surutta hyväkseen."

2. "Jos halutaan lisää vastuullisia ja vapaita ihmisiä, tarjottakoon työttömille henkilökohtaisesti velvoittavia työllistämis- ja sosiaaliturvasopimuksia. Sillä tavoin – hyvin toimintaan sitouttamalla – valmennetaan tervettä, elinvoimaista, osaavaa ja kyvykästä kansakuntaa, jonka jäsenet voivat menestyä myös globaalissa kilpailussa."

Oletuksesta numero 1:
E. siis sanoo, että pitkäaikainen pohjoismainen yhteiskuntamalli perustuu ay-liikkeen tekemään tietoiseen ja tahalliseen varkauteen, jossa marionettiduunareita ohjailevat ay-pomot kääntävät ahkerien ja vastuullisten yrittäjien ja valkokaulusluokan ansaitsemat rahat. Tuloksena kaiketi se lohduton ja moraaliton kurjala, jossa minustakin on tullut tällainen limainen Klonkku. Anteeksi halpa ja kökkö ironia, mutta se on samaa karkeaa ja vääristävää tasoa kuin Jari E:n tekstissään rakentama olkiukkoyhteiskuntaväite.

Jari E. siteeraa varmaankin ihan oikein nuo asumistukiluvut. Minustakin ne ovat liian suuria. Mutta ne herättävät Jari E:ssa eri ajatuksia kuin minussa. E. näkee niissä satoja tuhansia suomalaisia, ovelia kyynikkoja, jotka omatunto jäissä kuppaavat järjestelmän porsaanreikiä. Minä sen sijaan näen noissa luvuissa kysymyksen "onko asuntopolitiikassamme jotain pahasti pielessä?".

Oletuksesta numero 2:
Kolumnin aiemmassa kohdassa selviää, että E:n mielestä elämme ’sosialismissa’, joka on ei-tavoiteltava tila. Sitä se on myös minun mielestäni, mutta toisin kuin E., minä en juuri sosialismia näe kun katson ympärilleni tässä maassa, jossa startuppia, konsernia ja burgeripaikkoja on joka nurkalla ja persut ovat hallituksessa.

Joka tapauksessa on perin kummallista, että E. esittää työttömille "velvoittavia työllistämis- ja sosiaaliturvasopimuksia". Tuossa nimittäin haisee, ei ainoastaan sosialismi, vaan suorastaan Neuvostoliitto. Siellähän ei työttömyyttä siedetty eikä sitä ollut, koska siellä vallitsi ehnroothilainen näkemys työn vapauttavasta merkityksestä ihmiselle. Jos et saanut itsellesi muuten työtä, valtio järjesti sinulle aivan varmasti velvoittavan työllistymissopimuksen tarjouksena, josta ei voinut kieltäytyä.

Oletan, että E. ajaa takaa jotain samankaltaista, koska kunnon oikeistokonservatiivina hän tuskin ajattelee, että yritykset velvotettaisiin jollain lailla työllistämään ihmisiä. Käteen jää mustana pekkana oletus, että hän esittää, että Suomen valtio ryhtyisi pakkotyöllistämiseen. En hirveästi pelottelisi demarien sosialismilla, jos itse vihjaakaan tuohon suuntaan, ja niin E. kyllä tekstissään tekee. Jos hän ei itse huomannut, mitä tuli sanottua... no, sen pahempi hänelle.

Yhden asian E. jätti Ylen kolumnistaan pois. Se tuli esille 11.10. Sari Valton puheohjelmassa Ylen Radio 1:ssä. Aiheena oli eriarvoisuus Suomessa ja E:n vastaparina oli köyhyystutkija Maria Ohisalo. Löytyy Areenasta, http://areena.yle.fi/1-3669348. Ohjelman alkumetreillä E. viittaa ihmisten "geneettisiin ominaisuuksiin" eriarvoisuuden yhtenä taustatekijänä, joka on pysyvä ja muuttumaton ja siksi sellainen, että sen vaikutuksia on joutavaa, jopa vahingollista, koettaa sosiaalitaloudella tasoitella. Yhdet vain ovat vähemmän kykeneviä ja siksi vähemmän vauraita, toiset geneettisesti laadukkaampia kykeneviä menestykseen, jota heiltä ei saa estää tulonsiirroilla.

Koska E. puhui nimenomaan geneeistä eli periytyvyydestä, eikä yksilön muista synnynnäisistä ominaisuuksista, jätän pohdintaanne, mihin suuntiin hänen argumentaatiotaan voi viedä suht vähäisellä mielikuvituksella. Liitän kuitenkin tässä yhteydessä radiossa kuultuun geenipuheeseen tuossa kolumnissa E:n kirjauksen "valmennetaan tervettä, elinvoimaista, osaavaa ja kyvykästä kansakuntaa". Osaatte laskea 1+1, aivan varmasti.

E. ei tietenkään kolumnissaan kerro, millä konkretialla tuo "terveen kansakunnan valmennus" tapahtuu tai mitä "velvoittavien henkilökohtaisten työllistämissopimuksien" tekeminen tarkoittaa käytännössä. Valitettavasti sama konkretian täydellinen puuttuminen vaivaa myös kasvatustieteen emeritusprofessorin Kari Uusikylän tuoretta bloggausta (https://kariuusikyla.com/2016/10/24/kenen-suomea-juhlimme-ensi-vuonna/), jonka humanistinen eetos muuten toimii täydellisenä ideologisena vastapoolina Ehrnroothin kansankuri ja -jalostuspuheelle.

Kun maailman- ja ihmiskuvien kamppailu jää täysin ylätasolle, siitä ei ole todellisen poliittisen debatin eväiksi vaan lähinnä sytytysnesteeksi. Valitettavasti.

Tylsistymisestä, joukkotuhosta, gremlineistä ja kantarelleista

Tänään, 13.10.2016, The Independent-lehti kirjoitti seuraavaa:

"There are about 195 countries in the world. Only a dozen or so can be said to be properly at peace: Iceland, the world’s most peaceful country according to the Global Peace Index, followed by Denmark, Austria, New Zealand, Portugal, the Czech Republic, Switzerland, Canada, Japan, Slovenia and Finland. A tiny proportion of the world’s population reside in these outposts of calm. The list of conflicts, wars, civil wars, insurgencies and permanent states of terror is a much longer one, from the all-too-familiar agonies of Syria, Afghanistan, Iraq, Ukraine, Boko Haram in west Africa, and Yemen through to less well-covered conflicts such as the drugs wars in Mexico and insurgencies from Burma to Armenia and Azerbaijan to (until recently) Colombia."

Sentimentaalinen humanisti kuten minä voisi sanoa, että koko harjoitus meni täysin perseelleen ja ihmisen pahimmat taipumukset voittivat vain noin 70 vuotta - kaksi kokonaista sukupolvea - natsi-Saksan ja Stalinin CCCP:n jälkeen. Siinä eivät ole auttaneet tieteen kehitys, sairauksien voittaminen, tiedon lisääntyminen, ihmisoikeuksien tunnustaminen, elintason yleinen voimakas nousu, rockfestarit, skeittaus, työolojen paraneminen, viisipäiväinen työviikko, My Little Pony, Martti Ahtisaari, nuudeliravintolat ja kissavideot.

On yksi asia, että varakkaiden maiden loputtomasti kusettamat vanhat siirtomaat oireilevat ja kipuilevat edelleen. Mutta on kokonaan toinen juttu, että kaikkien noiden yllä lueteltujen esimerkkien jälkeenkin Euroopan leppoisat kansalaiset kaivavat pikavauhtia kaapeistaan rasistilippikset, tiedevastaiset saappaat ja naisvihaiset käsineet heti, kun loputtomaksi luvattu talouskasvu notkahtaa ja vetää 2-3 prosenttiyksikköä kansantaloudesta. Niin, ei kai sitä sivistynyt ihminen voi hyväksyä että ensi vuonna meillä onkin ostovoimaa enää saman verran kuin keväällä 2011, etenkin jos kaduilla voi nähdä sotia ja toivottomuutta pakenevia resupekkoja. Ikään kuin tässä tahmeassa talouskasvussa ja viennin nihkeässä vetämisessä ei olisi tarpeeksi kestettävää.

Tästä suuresta onnettomuudesta johtuen monet eurooppalaiset, venäläiset ja amerikkalaiset ovat menettäneet kaiken toivonsa ja keksineet ihan uuden tavan piristyä. Se on mahdollisuus ihan kunnon oikeasta sodasta, sellaisesta jossa ydinpommit paukkuvat ja satoja tuhansia kuolee joka päivä ja ympäristö muuttuu elinkelvottomaksi. Siinä ei himmailla eikä tarvitse enää valittaa tehottomista poliitikoista, löysästä maahanmuuttopolitiikasta ja huonosta urheilumenestyksestä. Viimeinkin tapahtuu jotain konkreettista, ja kun mies saa kypärän päähänsä ja kuolemanvaaran iholleen niin vot.

Tämän on ymmärtänyt niin Donald Trump kuin Vladimir Putin. Molempien puheet, ja Putinilla myös teot, tihkuvat taisteluhormoneja, syöttävät ärsykkeitä tikapuuhermoston ‘pakene tai taistele’ -refleksiin, laittavat sykettä kyllästyneeseen sydämeen, liehuttavat lippuja ja kokoavat ihmisiä yhteen huutamaan maan nimeä ja tuuppimaan muunmaalaisia ja -näköisiä, mikä on tietysti kehollisesti terveellisempi tapa viettää iltaa kuin lojua sohvan pohjalla katsomassa Nepalin rekkakuskeja tai Alastonta avioeroa illasta toiseen. Varapresidenttiehdokas Mike Pencen tilaisuudessa pari päivää sitten huudettiin jo aseellista vallankumousta jos Trump ei voita. Kuinkas muutenkaan.

Tämän takia faktoilla ei ole enää merkitystä ja "pommitetaan ne (niiksi kelpaa oikeastaan kuka tahansa) jauhelihaksi" kuulostaa ihan fiksulta dynaamiselta johtajuudelta. Se tuntuu hyvältä, koska meillä oli niin saatanan tylsää että kahden prosenttiyksikön bkt-pudotus tuntui julkiselta ripulipaskat kalsareissa -nöyryytykseltä. Ja meillä oli tylsää siksi, että maailma oli meidän huomaamattamme jo hyvin pitkälle valmis eikä ollut muuta odotettavaa kuin seuraava BB-kausi ja kun siitäkin meni maku niin sitten ei ollut enää mitään. Ei kai vienti vedä kun kaikilla on jo kaikkea ja niillä joilla ei ole, ei ole rahaa muuhun kuin iltakaljaan Pub Sydänkäpysessä mutta on edes siihen.

Kaikki edellä oleva selittää myös Trumpin, tavallaan ainakin. Vastuuton ja vaarallinen ja sosiaalipornahtavasti hullu mies, joka tavoittelee ydinsodan nappulan vieressä olevaa työpöytää, on tavattoman viihdyttävä. Siinä arjen murheet unohtuvat hetkeksi. Ja huomatkaa: Trump on tiedetty kahjoksi jo kauan. Gremlins 2 -elokuvassa on Daniel Clamp -niminen sekopäinen, arvaamaton miljardööri, joka on rakennuttanut paljon Isoja Taloja ja itselleen Manhattanille Clamp Building -hyperpilvenpiirtäjän, jonka uumenista hän junailee kaikkia operaatioitaan, joita on kaikkialla. Hän on niin vallasta sekaisin, että on teettänyt televisiossa esitettäväksi äitelän tunnelmavideon, joka ajetaan eetteriin vain ja ainoastaan maailmanlopun koittaessa. Video luonnollisesti nähdään elokuvan aikana, katso se tästä: http://youtu.be/qzhPzHhnFl0

Clamp on tietenkin Trump-parodia, helppo sellainen. Mutta että jo 1980-luvun lopulla on ollut selvää ja yleisessä tiedossa, että Trump on kyvytön itsehillintään, loputtoman ahne, itsekäs, yhtä käkeä vailla oleva kello, ja siitä huolimatta olemme hänen kanssaan tässä tilanteessa. Tällaiseen lajin sisäiseen katatoniaan eivät muut lajit pysty.

Mutta toisaalta, kaikki tämä antaa hyvän syyn reflektoida hetken ja kysyä, pitäisikö meidän pinnistää omia ja kollektiivisia muistejamme ja palauttaa mieleen ne vaarattomat, maltilliset ja kohtuulliset asiat, joiden ansiosta meillä ei oikeastaan ollutkaan niin tylsää, että nyt pitäisi alkaa tai jatkaa joukkotuhontaa. Muistellaanpa:
Kissat
Pehmeä tyyny ja lämmin peitto
Turkkilainen jugurtti ja pensasmustikat
Perhoset
Big Bang Theory
Blinit
Dvorakin 9. sinfonian toinen osa (Largo)
Ernst Lubitsch
Islannin jalkapallomenestys
Uudet perunat
Ensimmäinen kevätpäivä
Yllättävän hyvä arvosana huonosti menneessä kokeessa
Carl Barksin Aku Ankka
Aurinkopaneelilamput pihamaalla
Jussi Jurkka sanomassa "hyvää ötyä"

Ei meillä niin tylsää ole, vaikka bkt välillä vähän putoaa ja töistäkin joutuu toisinaan pois. Pidetään mielessä nuo hyvät asiat, mitä ne kullakin sitten ovat, niin ei tarvita mitään trumppeja eikä paidattomia machojohtajia. Ne voisi päinvastoin viedä vaikka kantarellimetsälle vähän rauhoittumaan. Ja maailma pelastuu.

Hetki EU-myönteistä EU-kritiikkiä

Rakkaat kanssahöntsääjät,

Tiedotan, että minusta on tullut EU-kriittinen. Koska en ole ollut aiemmin juurikaan EU-kriittinen, tässä on tapahtunut kohauttava muutos ja blogini uutiskynnys ylittyy.

Ja nyt heti pitää täsmentää. Minusta ei ole tullut EU-vastainen vaan -kriittinen, sanan korrektissa merkityksessä.

Olen kriittinen siitä, että unioni ei pysty pitämään kiinni omista ihmisoikeuksien perusarvoistaan, vaan ajautuu paniikkiin, kun EU-alueen väestön yhden viidessadasosan verran teurastusta, mielivaltaa ja täydellistä tulevaisuudettomuutta pakenevia ihmisiä padotaan, eristetään ja karkotetaan Euroopasta.

Olen kriittinen siitä, että tuohon paniikkiin liittyen EU vajoaa tekemään käytännössä ihmiskauppasopimuksen Turkin kyynisen ja vallasta pahasti juopuneen yksinvaltiaan kanssa.

Olen kriittinen siitä, että EU sietää unionissa jäsenmaita, joiden johto avoimesti halveksii liberaaleja arvoja, jakamatonta ihmisoikeutta ja avointa yhteiskuntaa.

Olen tyrmistynyt siitä, että EU näyttää olevan kerho josta - toisin kuin takavuosien eurokammoiset pelottelijat väittivät - pääsee pois, mutta josta ei ilmeisesti saa heitetettyä ketään pois edes silloin, kun jäsen antaa piut paut kerhon säännöille ja silti kerää kerhon kassasta aimo massin omaan lompakkoonsa. Niin kauan kuin Unkari ja Vysegrad-maat saavat jatkaa takapajuisella, umpioituneella linjallaan ilman sanktioita, unionin uskottavuus ja painoarvo heikkenee joka päivä.

Olen kriittinen siitä, että EU ei kykene muuhun kun huokailemaan katsomossa, kun maailman näyttämöä huuhtoo Venäjänkin vuodattama Syyrian veri.

Haluan kuulua Euroopan unioniin, joka pitää jakamatonta ihmisarvoa ja avointa, moniarvoista kansalaisten yhteiskuntaa luovuttamattomana, eikä väkisin pidä kiinni jäsenmaista, joiden hallinnot eivät voi kannattaa näitä perusarvoja. Haluan kuulua unioniin, joka tukee vapaata tiedettä ja kulttuuria, purkaa esteitä kaikkien tasa-arvoisille mahdollisuuksille yhteiskunnassa ja edistää yritystoimintaa ja tuotantoa, joka ei ainakaan pahenna planeetan ongelmia. Ja siihen unioniin, joka pystyy sanomaan "nyt riittää" ja toimimaan sen mukaan, kun maailman tilanne sitä edellyttää.

Mutta niin kauan kuin EU toimii niin veltosti ja periaatteistaan lipsuen kuin se nyt tekee, pidän itseäni EU-kriittisenä. Parempia aikoja odotellessa.

Todellisuuden eleettömän kieltämisen taide

Tänään, torstaina 22.9.2016, tehtiin suomalaisen politiikan historiaa. Perussuomalaisten Sampo Terho lasketteli puuta heinää tavalla, jolle ei kylmässä pokerinaamaisuudessa tahdo löytyä vastinetta ainakaan ihan muistinvaraisesti.

Terho lausui, että "sen enempää minä, puheenjohtaja (Soini) kuin puoluesihteeri (Slunga-Poutsalo) ei tiedä mitään todellisia yhteyksiä äärijärjestöihin olevan. Näin ollen asia on tältä osin käsitelty."

Terho siis viittaa tuossa perussuomalaisten kansanedustajien yhteyksiin äärioikeistolaisiin järjestöihin. Tästähän Helsingin Sanomat uutisoi pari päivää sitten aika isosti, ja hermostutti ainakin osan ps-hahmoista melko perusteellisesti. Itse kyllä ihmettelen, miten noita yhteyksiä ei Terho näytä näkevän, koska niitähän on tullut naamalle ovista ja ikkunoista viimeisen runsaan vuoden aikana.

Koska ennen muuta Olli Immosen kohdalla ihan silkkaa kuvallista ja sanallista todistusaineistoa yhteyksistä ääriliikkeisiin kuten Suomen vastarintaliikkeeseen löytyy ihan julkisesta verkosta, on pakko tavallaan jopa ihailla Terhon viilipyttymäistä kykyä olla välittämättä millään tavalla kaikkien tsekattavissa olevista tosiasioista.

Oman ihailunsa tasoa voi kukin testata vaikkapa siten, että kaivaa esille sen yhden valokuvan Olli Immosesta Eugen Schaumanin haudalla. Siis sen, jossa kansanedustaja Immonen seisoo lyhyttukkaisen ja hakaristivöihin sonnustautuneen miesjoukon keskellä. Se kuva löytyy ihan helposti. Usein kuvan yhteyteen on julkaistu Immosen Facebook-päivitys jossa hän kiittelee tapahtumaan osallistuu mutta porukkaa ja toivoo, että otettaisiin ensi vuonna sama uusiksi. Sekä kuva että postaus ovat nähtävänä mm tässä: http://www.hs.fi/m/politiikka/a1434509332809. Kuvan henkilögalleria on taas avattu tähän: https://vaestotiede.files.wordpress.com/2015/06/11173317_1150003728359262_6113233871852005534_n.jpg ja siitä käy ilmi, että Immosen takana seisoo juuri äsken Asema-aukion taposta vangittu mies.

Mutta mitään yhteyksiä ei siis ole, kun ps-johdossa on asioita selvitetty.

Kun näitä katsoo, voi mielessään hiljaa reflektoida Sampo Terhon kykyä sanoa suurin piirtein, että kissa ei ole pöydällä eikä ole kissaa edes tässä huoneessa, kun kissa istuu pöydällä, katsoo sinua silmiin ja kehrää. Kyllä, lähes väkisin alkaa ihailla poikkeuksellista kykyä puhua totuuden vastaisesti ihan vakavalla naamalla.

Jotta tämä nyt ei jäisi aivan yksipuoliseksi, muistetaan mainita ps:n äärilaitamyötäisistä vaikkapa Laura Huhtasaaren esiintymiset äärioikeistolaisten liikkeiden tilaisuuksissa puhujana sekä hänen melko ainutlaatuiset käsityksensä ihmisoikeuksista. Tai tamperelaisen ps-kuntapoliitikko Terhi "virpovalle muslimilapselle pitää antaa karkin sijasta sianläskipala" Kiemungin useat, varovastikin arvioiden äärimmäisen rasistiset julkiset kirjoitukset.

Toki voidaan vastaväittää, että noilla lausunnoilla ei ole mitään tekemistä minkään ääriliikkeiden kanssa, että kyllä sitä saa kiistää ihmisarvon olemassaolon ja käyttäytyä halventavasti eri uskoisia lapsia kohtaan olematta minkäänlainen natsi tai ääri-ihminen. Mutta ottaessaan tuon kannan, ihminen kyllä kadottaa fataalilla tavalla asiayhteydet ja niiden myötä varsinaiset merkitykset. Mutta totuuden jälkeistä aikaa tässä eletään, kuten moni asiantuntija ja kommentaattori on jo todennut. Että ei kai tässä pitäisi olla yllättynyt oikein mistään, kun bullshit has become the new normal.

Herra Goldblum vuonna 1938 ja turvapaikkakriteerit vuonna 2016

Olen miettinyt tätä Suomen turvapaikkalinjausta. Maahanmuuttoviraston edustaja kirjoitti 17.9. HS-mielipiteessä seuraavasti:

"Niin ikävältä kuin se voi kuulostaa, halu jäädä Suomeen tai motivaatio tehdä työtä ei riitä oleskeluluvan saamiseksi kansainvälisen suojelun perusteella. Kriteerit sille, kuka voi saada kansainvälistä suojelua, on määritelty ulkomaalaislaissa. Turvapaikanhakijan pitää pystyä osoittamaan juuri häntä uhkaava vaino tai vakava vaara, jotta hän voi saada suojelua Suomesta."

Tuossa on kaksi asiaa, josta voisi keskustella. Se ilmeisempi liittyy sanoihin "juuri häntä uhkaava vaino tai vaara", tarkemmin sanaan "juuri". Mietin, miten sota- tai kriisialueelta tai etnistä vainoa harjoittavasta valtiosta tuleva todistaa, että uhka kohdistuu *juuri* häneen.

Tällä kriteerillä hyvin harva keskieurooppalainen juutalainen olisi saanut turvapaikan Suomesta toista maailmansotaa edeltävinä vuosina ja sen aikana. "Mutta hyvä herra Goldblum, ei se riitä että te olette juutalainen Stuttgartista ja nyt on vuosi 1938. Emme me täällä näe mitään todisteita siitä, että herra Hitlerin politiikka kohdistuisi juuri teihin henkilönä. Ja tietojemme mukaan Saksassa on liberaalimpia alueita, joissa perheet piilottavat teidän kaltalaisianne. Voitte varmaankin paeta sellaiseen."

En halua satirisoida enkä karrikoida historiaa. Migrin ja Suomen lain nykylinja johtaisi suoraan tuohon tilanteeseen, jos nyt eläisimme 30-luvun loppua.

Toinen, vähemmän näkyvä, pulma on "motivaatio tehdä työtä ei riitä oleskeluluvan saamiseksi kansainvälisen suojelun perusteella."

Okei. Meillä on kutistuva populaatio, pikku hiljaa puutetta suorittavan työn tekijöistä mm rakennusalalla ja asiantuntijoista joillain toisilla aloilla (ks. kohtaanto-ongelma). Lisäksi tulevat kohoavat koulutuskustannukset, koska varhaiskasvatuksesta työelämään koulutettu syntyperäinen lapsi maksaa yhteiskunnalle suhteellisesti enemmän, mitä vähemmän heitä on -  tukkualennus tavallaan puuttuu. Suomessa syntyi 55 040 lasta vuonna 2015. Tätä vähemmän lapsia syntyi viimeksi 1860-luvun nälkävuosina, joten jokainen uusi ipana pitäisi kouluttaa ja vieläpä hyvin eikä päästää yhtään verkon reikien läpi syrjäytymään.

Samaan aikaan meille on tullut ja tulossa työikäistä työvoimaa, josta osa ei tarvitse kuin näyttökokeen tai täydennyskursseja ja josta löytyy myös yrittäjä- ja osalla asiantuntijataustoja. Jotkut heistä voisivat aika pian jopa palkata kantiksia. 

Mutta kas: työpotentiaalilla ja -halulla eikä edes osaamisprofiililla ei ole mitään tekemistä kansainvälisen suojelun kanssa. Jos olet kv-suojelua Suomessa hakeva ammattitaitoinen raksamestari tai koodari, ketään ei kiinnosta, oletko raksamestari tai koodari. Ainoastaan kiinnostaa se, oletko juuri sinä ihan henkilökohtaisen vainon kohteena siellä jossain Mosulin lähellä. Ja se siitä sitten. Kriisi/sota/kansanmurha-alueelta paetessasi olisi sinun pitänyt ymmärtää, että meiltä kannattaa hakea oleskelua jollain muulla syyllä kuin kriisialueelta pakenemisella. Mutta ei kai tänne pitäisi edes yrittää, ellei osaa Migrin kriteerejä ulkoa jo ennalta. Maassa maan tavalla.

Persut ovat kerrankin oikeassa: heidän myötään ns vetovoimatekijät on tehokkaasti eliminoitu ja vetovoima tulee olemaan kaukana Suomesta myös silloin, kun suhdanteet kääntyvät nousuun. Ajan mittaan voi tulla pimeää ja kylmää, mutta sitähän täällä kuuluukin olla. eikö niin. Ja kuka nyt millään vetovoimalla mitään tekisi. Ulkolaisten höpinöitä.

Shuomi noushuun?, eli pari sanaa alkoholilain uudistamisesta

En ole raitis enkä äänestä kristillisiä. Pidän viskeistä, juon etenkin kesällä olutta. Kännissä olen ollut viimeksi niin kauan sitten, että en muista, heh heh. No, oikeasti muistan kesällä 2011 eräät mahtavat synttärit Kanadassa, mutta niistä muistankin vain osan. Sen jälkeen on ollut taas asiallista maistelua jo viiden vuoden ajan.

Suomeksi: alkoholi ei ole minulle ongelma, onneksi. Sen sijaan se on ollut ongelma, joskus lopullinen sellainen, eräille sukulaisilleni ja ystävilleni. Jotkut heistä ovat niukin naukin kiivenneet pullon pohjalta takaisin elävien kirjoihin, mutta ennen sitä aiheuttaneet ympärilleen ns. lähtemättömiä muistoja ja yhteiskunnalle jonkin verran kuluja. 

Kiitänkin suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa siitä, että keskuudessamme on edelleen näitä lahjakkaita ja kirkkaita ihmisiä, jotka olisivat kuolleet varsin nuorina alkoholisairauksiin ilman a) viinan saatavuuden rajoituksia ja b) julkisesti kustannettuja sairaanhoitopalveluja, joihin ei tarvita kallista yksityistä sairausvakuutusta tai paksua lompakkoa. Toivon, että omien lasteni aikuistuessa tällainen turvaverkko on jatkossakin olemassa, koska alkoholisairaudet eivät katso, keneen ne iskevät.

Turvaverkon olemassaolo on poliittisen päätöksenteon asia. Kansalaiset kun voivat toivoa Suomeen halpaa viinaa, jota saa koko ajan kaikkialta, tai he voivat toivoa sitä, että tässä erittäin vinoutuneen alkoholikulttuurin maassa pysyisi voimassa rakenteita, joilla a) pidetään yllä ero sivuvaikutuksiltaan haitallisen nautintoaineen ja peruselintarvikkeen välillä, ja b) hoidetaan niitä, jotka horjahtavat lasin reunalta. 

Tekopyhimmät meistä tuntuvat toivovan näitä kaikkia yhtä aikaa. Poliittiset vaikuttajat ja parlamentaatiset lainsäätäjät päättävät, ketä kuuntelevat ja miksi.

Hurskas ajatus siitä, että vapaampi ja huokeampi alkoholin saatavuus opettaisi suomalaiset "eurooppalaisille", tosiasiassa parin kolmen Välimeren maan, viinitavoille, on perusteeton. Millä mekanismilla minä joisin vähemmän viskiä tai jotain 9 prosentin superolutta, jos sitä saisi naapurimarketista edukkaaseen hintaan? Sitä paitsi punkkumaiden kirroosiluvut ovat aikamoisia - maksa kun ei kysele, juonko känniin vai ruoan kanssa, jos juon joka päivä.

Hallituksen alkoholilakiuudistuksen takana on kaksi teesiä: 

1. Ihmisiä ei saa kohtuuttomasti paimentaa.

2. Suomen talous on saatava nousuun. 

Olen samaa mieltä molemmista teeseistä ja täysin eri mieltä siitä, että brenkkua myymällä näiden teesien ajatukset toteutuvat.

Ensin teesi 1. Olen sitä mieltä, että vastuullisen ihmisen on vapaasti saatava toimia haluamallaan tavalla niin pitkälle kuin mahdollista. Samaan aikaan yhteiskunnalla - siis meillä kaikilla yhteisönä - on velvollisuus taata toistemme turvallisuus ja hyvinvoinnin edellytykset. 

Haluaisin tässä sanoa hallitukselle, että toisin kuin uusliberaalin politiikan ihmiskuva haluaa uskoa, ihmiset eivät aina toimi hirveän tietoisesti, vastuullisesti ja viileän rationaalisesti. Uusimman neurotutkimuksen mukaan teemme päätökset ennen kuin olemme niistä edes tietoisia; syvät aivomme heittävät lanttia fiilispohjalta ja tiedottavat aivokuorelle vasta jälkikäteen. Alkoholi on yksi tehokkaimmista aineista, joilla fiilistä nostetaan ja rationaalisuutta lasketaan. Siksi siitä niin tykätäänkin, minä muiden mukana. Fiilispohjalta toimiva otus ei laske, miten hänen toimintansa vaikuttaa häneen itseensä ja hänen ympäristöönsä. Valitettavasti.

Lasku yksin suomalaisista alkoholifiilistelijöistä on miljardeja euroja joka jumalan vuosi, eikä sillä ole mitään tekemistä sen vapauden, valinnanvapauden ja holhoamattomuuden kanssa, josta on kiva puhua politiikkaa. Alkoholi kun laulaa sellaista laulua sadoille tuhansille suomalaisille joka päivä, että todelliselle yksilön vapaudelle ja sen mukana väistämättä tulevalle vastuulle (piti siitäkin muistuttaa) ei sulosointujen kaikuessa jää mitään tilaa

Sitten teesi 2. Hallitus haluaa nostaa Suomen talouden muun muassa tukemalla vähittäiskauppaa. Tämä tapahtuu, ei kauppoja ja kulutusta innovatiivisesti kehittämällä, vaan lisäämällä alkoholin myyntiä ja myyydyn alkoholin voimakkuutta, todennäköisesti siksi, että ihan varmasti ainakin osatavoitteeseen päästään. Asiakkaita piisaa iltamyöhään ja kassa hyräilee.

Tähän sisältyy kaksi pientä ongelmaa:

1. Yhden tuotealueen nostaminen tällä tavalla kärkeen ei ratkaise yhtään mitään ongelmakentässä, jossa vakavasti puhutaan tuotteistamisesta, jalostusasteista, laadusta ja innovaatioista. Johonkin nyhtökauraan pitäisi oikeasti laittaa ihan hirveät paukut, koska laatu + terveys + houkuttelevuus + globaalit markkinat. Ja kyllä sitä markettien konseptia ja ostajakokemustakin saisi miettiä - voisiko lähikauppa olla muutakin kuin hyllyjen välissä harhailua ja kaljapullojen keräilyä?

2. Kaupan kate varmasti tulee nousemaan, mutta niin nousevat myös ne miljardikulut, jotka viunan kanssa läträämisestä seuraavat. Tuhansia tällä hetkellä lasinsa reunalla juuri ja juuri tasapainoilevia putoaa väärälle puolelle, kun annetaan kevyt, ystävällinen tuuppaus lapaluiden väliin. Se, mikä katteessa voitetaan, hoitokuluissa ja inhimillisessä tuskassa hävitään, ja rapiat vielä päälle.

Vanhasen hallitus aikanaan laski rapsakasti alkoholiveroa mietojen osalta. Vajaassa vuodessa negatiiviset seurausvaikutukset olivat tulleet silmille niin lujaa, että uudistus vedettiin poikkeuksellisen nopeasti takaisin. Tuo tapahtui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Joskus poliittinen muisti on niin lyhyt, että sitä ei oikein edes ole. Mutta sitähän se viina juuri teettää.

* * * * *

Baarit saavat pian olla auki neljään ja myydä juomia mukaan

http://www.hs.fi/kaupunki/a1463720942711

Maailman perseelleen menemisen inflaatio ja mäkätyksestä luopuminen

On pitänyt kirjoitella tänne enemmän viime aikoina, mutta jotain tulee koko ajan tielle. Olin väsännyt viikko sitten ainakin 1,5 aanelosen verran juttua Elina Lepomäen edustamasta talousliberaali/libertaarin maailman- ja ihmiskuvasta, kunnes 

a) yllättäen julkisuuteen tulleet, Lepomäen muutaman vuoden takaiset kommentit Hommaforumin keskustelussa deletoivat yhden kokonaisen kappaleen tekstistäni,

b) libertaariajattelun tiivistäminen ja Lepomäen peilaaminen siihen aika sekavaan kenttään saivat aikaan antautumisen ennakoitua isomman haasteen edessä, ja 

c) ei sitä kuitenkaan valita koksupomoksi, joten ketä kiinnostaa.

Ja tuosta syntyy aasinsilta tähän postaukseen, jonka teemana on tuo "ketä kiinnostaa". Onhan nimittäin niin, että on niin helkkarin helppo riemastua joka kerran, kun "omat" osoittavat nasakalla tavalla "niiden" armottoman mänttiyden ja suoranaisen vaarallisuuden. Sitten sitä jakaa linkkejä kuten tänään vaikka http://blogit.image.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2016/04/17/populistisen-typeryyden-ytimessa/ tai http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001160190.html. Tai minkä tahansa Venäjän aggressioita ja juonitteluja kertaavan uutisen. Mitä vaan joka vahvistaa ja validoi omia viholliskuvia.

Ketä se sitten kiinnostaa, että minä olen aina vaan samaa mieltä eräiden kirjoittajien ja uutislähteiden kanssa, ja että nämä kirjoittajat ja lähteet ovat edelleen samaa mieltä itsensä kanssa kuin viikko sitten? No niinpä. Kyllä te itse tiedätte ja löydätte ne sakutimoset, raulivirtaset, jaritervot ja jyrkilehtolat, jos haluatte.

Päätinkin nyt laittaa sitä hanaa kiinni some-jakamisessani. Syyt:

a) Itseni kaltaiset tietävät nämä asiat jo, eikä jatkuva kertaus tässä opeta, vaan suorastaan lukitsee ja inflatoi ja banalisoi itse asian.

b) Asiat eivät ratkea mihinkään suuntaan toteamalla ne ja jankuttamalla niistä.

c) Ahdistuksen jakaminen tätä kautta voi lopulta olla kuin vihapuhe: paineen purkautumisen sijasta syntyy itseään ruokkiva prosessi, jossa olo ja toimintakyky menevät väärään suuntaan. (ks. “Maailmantuska ei parane murehtimalla vaan työllä”, http://www.hs.fi/sunnuntai/a1460685162244)

Koska maailma on sitä, millaiseksi sen teemme, pyrin tästedes jakamaan sosiaalisessa mediassa ennen muuta ratkaisuihin ohjaavaa, ratkaisuista kertovaa tai faktapohjaiseen, rakentavaan analyysiin viittavaa aineistoa. Oma juttunsa ovat tietenkin ajankohtaiset breaking news -tilanteet kuten merkittävät vaalit yms, joihin liittyviä uutisia ja juttuja tulee varmaan jaettua, kuten myös uudistuvaan energiaan liittyvää matskua.

Ja kissakuvia ja progesuosituksia tulette kyllä saamaan jatkossakin. Sori siitä.

Kun Ben-setä yliopistossa opiskeli

Ylen Politiikkaradiossa 9.3. Ben Z onnistui tekemään jokaisen manipulaattorin ja propagandistin unelman: puhumaan käynnissä olevan keskustelun kannalta täyttä puuta heinää valehtelematta yhtään kertaa puheenvuoronsa aikana.

Tämä merkkihetki saavutettiin seuraavasti:

Ben ensin moitti SYL:n puheenjohtajaa ja tänään mieltä osoittaneita opiskelijoita perspektiivin puutteesta ("missään muualla kuin meillä opiskelijoille ei anneta ilmaista rahaa opiskelusta"), minkä jälkeen hän vakuutti, että rajusti leikattu opintoraha toki kompensoituu opintolainan osuutta kasvattamalla ja se on kaikille ihan tasa-arvoinen ratkaisu, koska laina on investointi tulevaisuuteen.

Ennen kuin debattipari Eero Heinäluoma ehti esittää vastalausetta, Ben argumentoi, että lainalla opiskelu ei estä vähävaraisiakaan lähtemästä opintojen tielle. Tälle perustelu oli se, että kyllä hän itse ja Eero opiskelivat aikanaan kokonaan lainalla kun opintorahaa ei edes ollut vielä, ja hyvin siinä kävi. No problem?

Yes, problem. Three problems, actually:

1) Ben ja Eero opiskelivat ja tulivat töihin aikana, jolloin Suomi ei ollut ns valmis ja samalla taloutta takasi epäterve symbioosi. Suomeksi: käynnissä oli iso rakennemuutos maalta kaupunkiin ja sen myötä syntyi ns pöhinää ja paljon töitä. Samaan aikaan CCCP osti täältä ylihintaan mitä vaan myytiin eikä kukaan ähkinyt kilpailukyvystä tai leikkauksista. Opiskelu johti töihin, ellei sankari sössinyt elämäänsä itse.

2) Inflaatio oli koko ajan niin korkealla, että se söi opintolainat muutamassa vuodessa nollaan. Lainasta, vaikka miten isosta, ei siten seuraisi velkavankeuden uhkaa - tämä muuten opetettiin minulle Töölön Yhteiskoulun penkillä yhteiskuntaopin tunnilla.

3) Kohdat 1 ja 2 ovat ajalta, joka ei enää palaa. Lainat muuttuvat koko ajan tiukemmiksi epävarman takaisinmaksun kannalta; jatkossa pankit ehkä opintolainoittavatkin vain "maksukykyisiä" eli vientiteollisuuteen tai sen kylkeen työllistäville aloille opiskelevia, jos hallituksen tavoitelogiikkaa seurataan. Humanistiset ja valtsika-alat kutistuvat mikrokokoon, koska ei kukaan täyspäinen nuori opiskele niillä lainan varassa. Historiasta ja sosiologiasta tulee varakkaiston nuorten kalliita harrastuksia ilman kummempaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Ja niin edelleen.

Joten Ben: joko puhuit puuta heinää strategisesti eli annoit tietoisesti valheellisen tilanneanalyysin, tai sitten nuoruutesi kultaa nykyhetkesi. Molempi pahempi tässä asiassa.

Terveisiä ääripäästä

Se on taas näitä tämän talven lauantaipäiviä: Rajat kiinni -liike pitää mielenosoituksiaan Helsingissä ja Seinäjoella, ja Helsingissä on yksi vastamielenosoittaja otettu poliisin toimesta kiinni, koska meni rajoitusteipin toiselle puolelle sanomaan että "ei rasismille, ei fasismille". RK-liikkeen mustapukuiset miehet muistivat myös valistaa kanssanaisiaan, että yksin ei kannata liikkua kaupungilla hämärän tultua. Kun katson tuota porukkaa, en minäkään uskaltaisi.

Lähes samaan aikaan EU-diplomaattina työskentelevä ulkomaalaistaustainen mutta Suomessa syntynyt ja kasvanut Aysu Shakir avautui omalla fb-sivullaan kaikesta siitä aggressiivisesta rasismista, joka on seurannnut häntä Suomessa koko elämän ajan ja joka on nyt kuumentunut tuntemattomien lähettämiksi teloitusfantasioiksi, joissa Aysun lisäksi giljotiiniin työnnetään jokainen suvakki.

Julkisia, henkilön henkeen kohdistuvia uhkauksia saa kirjoitella ja hehkuttaa mielikuvilla teloitettujen suvaitsevaisten verestä, mutta jos menet sanomaan rasistia rasistiksi ihan kasvoista kasvoihin livenä, kirjaimellisesti omalla naamallasi, poliisi pidättää sinut. Suomalaista arkea vuonna 2016.

Nyt minäkin tietysti sorruin nousevan fasistisen Suomen perspektiivistä katsottuna poliittiseen epäkorrektiuteen. Tänäänhän HS-mielipiteessä eläkkeellä oleva Helsingin kaupunginlakimies Kari Ruutu ystävällisesti huomautti 'maahanmuuttokriittisiin' kirjoittelijoihin viitatessaan, että "he eivät ole niin taitavia sanankäyttäjiä kuin (presidentti) Niinistö, ja kirjoitukset ovat usein kömpelöitä ja tyyliltään heikkoja. Näitä kirjoittajia vastaan hyökätään kutsumalla heitä äärioikeistolaisiksi, rasisteiksi, fasisteiksi ja natseiksi. Kun ei ole asiallisia perusteluita, nimitellään toista mieltä olevia." (http://www.hs.fi/paivanlehti/06022016/a1454652577142)

Meinasin tukehtua aamukahviini. Mahtavatko teloitushaaveilla mässääjät ollakin vain niitä 'kömpelöitä ja tyyliltään heikkoja' sanankäyttäjiä, rassukoita äidinkielirajoitteisia, joita ei saa kutsua rasisteiksi silloinkaan, kun he toivottavat toisenvärisille, -uskoisille ja -kielisille nopeaa niskalaukausta sorakuopan reunalla?

Niin kai sitten. Pitäisi varmaan pyytää anteeksi, että vihjaisin Aysu Shakirille giljotiiniviestin lähettänyttä tyyppiä rasistiksi. Vaan en pyydä, koska rasisti on rasisti. Silloinkin, kun ne kokoontuvat Suomessa, outoa kyllä, englanninkielisen nimen alle ja väärinkäyttävät norjalaisen muinaisjumalan brändiä.

Samalla pitäisi kansalaisen muistaa olla lojaali sille kempeleläiselle uskovaisinsinöörille, joka tänäänkin Ylen uutisessa muisti kehottaa kansalaisia 'tasapainoilemaan ääripäiden välillä' (http://yle.fi/uutiset/sipila_suomessa_ei_osata_keskustella_pakolaisasiasta/8653718). Koska insinööri ei taaskaan määritellyt, mikä se toinen ääripää on (oletan, että insinööri sentään pitää suomalaisia rasisteja yhtenä ääripäänä), olen pakotettu päättelemään, että se olen minä ja kaltaiseni ihmiset. 

Mehän nimittäin olemme vastakohta Rajat kiinni -remmille: pidämme kaikenvärisiä ihmisiä tasa-arvoisina; edellytämme että kaikilla ihmisillä Suomessa on samat oikeudet ja velvollisuudet, taustaan katsomatta; edellytämme että oikeuslaitos kohtelee kaikkia samoilla mittareilla, vain tekoja eikä pärstävärkkiä arvioiden; pidämme tärkeänä että Suomesta saa kv-lain ja -sopimusten mukaisesti hakea turvapaikkaa ja pakolaisstatusta, ja muuttaa tänne myös työn, opintojen tai ihmissuhteen perusteella. 

Emme me toisessa ääripäässä muuta vaadi. Jos tämä on suomalaisille ja heidän hallitukselleen liikaa, maasta lähteminen alkaa olla täysin realistinen vaihtoehto. Ja uskokaa pois: jos se ois helppoo, oisin tehnyt sen jo. Vaan se on vaikeeta, etenkin tässä erittäin keski-ikäisessä iässä kaikkine olosuhteineen ja vastuineen ja kulahtaneine työmarkkkinakelpoisuuksineen. 

On tuota kyllä tullut mietittyä, koska nyt käynnissä olevan pelin siirrot eivät hyviltä näytä. Jos Suomi tekee ratkaisevia kiristyksiä maahantuloon, äärioikeisto tulkitsee sen nopeasti mandaatiksi kiihdyttää uhkaa ja iskuja sekä ulkomaalaisia että tunnettua suvaitsevaistoa vastaan. Jos Suomi ei kiristä linjaa, äärioikeisto voi kiristää omaansa ja sen toimintatapoja - siis liukua yhä selvemmin terrorin polulle (ikään kuin polttopullojen heittely rakennuksiin ei olisi terroria). Ja kun nämä voimat ovat kerran järjestäytyneet ja toimivat entistä avoimemmin nimillään ja kasvoillaan, niiden purkamista on koko ajan vaikeampi tehdä. Exit plania ei kohta ole.

No, ehkä näitä kuvioita ei tarvitse miettiä silloin jos kansainväliset sopimukset ja sitoumukset turvapaikasta aktualisoituvat omalle kohdalle jonain päivänä. Jos tämä maa nimittäin tätä rataa jatkaa, mikään ei ole mahdotonta.

Taakanjako ja pakolaisstatus: miten maahantulokriisi hallitaan

Laitetaanpa asioita perspektiiviin:

- Kanadassa uusi Justin Trudeaun hallitus otti loppuvuoden aikana 10 000 Syyrian pakolaista ja ottaa 25 000 lisää maaliskuun loppuun mennessä. Siis 35 000 pakolaista välillä lokakuu 2015 - huhtikuu 2016.

- Suomi on ottanut vastaan n 38 000 tp-hakijaa vuoden 2015 aikana. 

Kanadaa kiitellään tästä maailmalla - ja syystäkin! - mutta väestöltään kymmenesosan kokoisen Suomen kiistatta isoa joustovaraa ei juuri noteerata. 

Jotta meillä sisäinen paine asiassa ei räjähtäisi lopullisesti käsiin, hallituksen pitäisi olla mukana ajamassa tiukalla otteella tasapuolista mutta pakollista taakanjakoa EU-maiden välillä; nythän osa maista käyttää piikkilankaa minkäänlaisen solidaarisuuden sijasta ja tp-hakijoiden määrät jakautuvat erittäin epätasaisesti EU:ssa. Hallitus kuitenkin edelleen painottaa jääräpäisesti ps:n hallitusohjelmaan kirjauttamaa jäsenmaiden vapaaehtoisuutta eli toimii Suomen omia intressejä vastaan. Vähän kuin Trumpia kannattava työtön tyhjätasku jenkeissä.

Jopa nyt ehdottaisin, että myrkyllisen ulkomaalaisvastaisen ilmapiirin ja väkivallan uhan ollessa päällä, Suomi a) panostaisi tosissaan turvaa hakevien pakolliseen, tasaisempaan ja ennakoitavampaan jakoon EU:ssa, ja b) Kanadan mallia seuraten ottaisi YK:n pakolaisstatuksen saaneita henkilöitä Lähi-idän pakolaisleireiltä, vaikka sitten jonkin aikaa itsenäisesti Suomeen pyrkivien tp-hakijoiden kustannuksella. 

Koetan tässä samalla haarukoida mittakaavan nopeaa muutosta. Kevätkesällä 2015 EU:ssa oli paniikki, kun alueelle oli tullut noin 40 000 tp-hakijaa. Siis silloin EU tuskaili, miten tällainen yksi väestö-Hyvinkää tai -Järvenpää sijoitetaan Eurooppaan.

Mittakaava on nyt muuttunut ja niin nopeasti, että Suomi tarvitsee viimeinkin siltä oikeastaan koko ajan puuttuneen asiallisen maahanmuuttopoliittisen raamin. Ei mitään rasistista meuhkaa ja uhkaa, vaan viileän, päämäärähakuisen ja faktapohjaisen analyysin perusteella tehdyn toimintaskenarion, jonka pohjalta turvataan niin pakolaisten oikeudet ja suojan saanti, Suomen vastaanotto- ja kotoutuskyky kuin turvallinen ja rakentava ympäristö Suomessa ihan kaikille. Meillä voisi aivan hyvin olla win-win tässä asiassa, mutta sisäpoliittisista syistä tarraudumme lose-lose-skenarioon.

Nykytilanne, jossa hallitus lähinnä seuraa vierestä kun natsit jalkautuvat partioiksi, tp-hakijoiden turhautuminen alkaa tihkua yli ja EU:n raskas tehottomuus epäliberaaleiksi heittäytyneiden jäsenmaiden kuten Unkarin ja Puolan pullikoinnin edessä, syventää kriisiä eikä johda kuin umpikujaan. 

Suomi ei voi ratkaista koko kriisiä, mutta omassa toiminnassaan se voi antaa esimerkkiä muille - jos se vain sitä haluaisi.