Itsenäistä unelmahöttöä

Itsenäisyyspäivän kunniaksi muutamia ajatuksia unelmahötön puolustukseksi.

Halvan populismin ravistellessa läntistä maailmaa, yhdeksi syypääksi on osoitettu politiikka itse. Mutkikas ja hidas prosessi ei vastaa kieleltään eikä tunteiltaan tavallisten kansalaisten vaatimuksia ajassa, jossa viisi sekuntia on liian pitkä odotusaika verkkosivun latautumiselle ja "Kulta, sinusta on tullut pullukka" saa jälleen uuden kauden.

Kritiikki on sinänsä oikeutettua, mutta ei pidä vähätellä sitä faktaa, että selkeän ja yksinkertaisen puheen käyttäminen usein erittäin kompleksisten asioiden työstämiseen ja viestimiseen nyt vaan on kovin haastavaa. Siihen pitää pyrkiä, mutta samalla tunnustaa, että perustulomalleista tai Venäjä-pakotteiden purkamisen ehdoista ei oikein voi selvitä pelkällä "on se ilmoja pijelly" -puheella. Välimaasto on syytä löytää.

Sanoja suuremman ongelman löydän aivan tietystä kohdasta nykypolitiikan retoriikkaa. Se on puhe unelmahötöstä. Jokainen yhteiskuntavisio, joka ei mahdu tämän vuoden budjettikehykseen tai jonka edellyttämä teknologia on vasta betavaiheessa, saa nykyisin äärimmäisen herkästi vastaansa tuon yhden sanan tehokkaan tylytyksen, jonka avulla sekä visio että sen lausuja leimataan todellisuusvajeisiksi idiooteiksi.

"Höttö" viittaa lisäksi pehmeään, hattaramaiseen, hössöttävään - siis negatiiviseen naisstereotyyppiin, ja lähes aina unelmahöttöilystä syyttävätkin eleettömät baritonimiehet (pahoittelut toisen stereotyypin käytöstä), joiden äänensävystä tihkuu isällinen turhautuminen pilvilinnoja piirtelevän jälkikasvun hömpötyksiin.

Unelmahötöksi leimataan tyypillisesti sellainen yhteiskunnallinen keskustelu, jossa piiretään ääriviivoja tulevalle yhteiskunnalle ehkä sellaisella 5-15 vuoden horisontilla. Siinä keskustelussa ohitetaan ne esteet, jotka juuri nyt ja tässä hetkessä tekevät vision toteutumisen mahdolliseksi. Koska kärsivällisyys-, mielikuvitus- ja empatiahorisonttimme ovat kaventuneet samassa suhteessa kanavapaikkojen lisääntymisen, kvartaalitalouden ja solvaavan puheen sietämisen kanssa, visioivalle yhteiskuntakeskustelulle on nykyisin surkean vähän tilaa. Sitä kun ei voida noin vain muuttaa kustannusarvioiksi, ei projekteiksi, ei edes julkisen velan taittumisen indekseiksi. Niinpä on sopivinta kutsua sitä unelmahötöksi ja lopettaa keskustelu siihen ennen kuin se ehtii edes alkaa

Tämä surettaaa kovasti. Omat lapseni ovat maailmanpelastusiässä eli parhaassa työmarkkinaiskussa noin 15 vuoden kuluttua, mutta mitä he ovat rakentamassa ja parantamassa, jos kukaan ei uskalla katsoa tulevaisuuteen ja hahmotella niitä ihmisen hyvinvoinnin päämääriä, joita varten me säästämme, digitalisoimme, leikkaamme ja kilpailukykyilemme? Vai ajattelevatko nykyiset johtajamme, että ainakin suomalaisen ihmisen kohtalona on keskittyä sinnittelemään itsearvoisen sinnittelemisen vuoksi ja kehittämään järjestelmiä jotka kehittävät järjestelmiä ilman mitään muuta visiota kuin se, että seuraavillakin sukupolvilla olisi mahdollisuus sinnitellä ja mutista että "näin se nyt vaan on"?

Ei, ei ja ei. Kun Suomi tänään täyttää 99 vuotta, haluan muistuttaa itsenäisen Suomen olleen vuosikymmenien ajan täyttä unelmahöttöä, jonka tavoittelusta ja ääneen puhumisesta viranomaiset rankaisivat ankarasti ja jonka puhumisesta sen ajan tolkun ihmiset pidättäytyivät. Nykyisestä unelmahötöstä ei rangaista Siperialla - ainakaan vielä - mutta vaikenemisella ja sarkasmilla kyllä.

Jos ei ole ilmaistuja visioita, ei ole myöskään suuntia, joista valita ja joiden välillä rauhanomaisesti neuvotella ja sovitella. Niinpä haluan unelmoida tasa-arvoisesta, avoimesta, keskustelevasta, viisaasta, koulutetusta, kulttuuria vahvasti tuottavasta, energiaedistyksellisestä, väristä ja uskonnosta ja sukupuolesta riippumatta ihmisiin panostavasta Suomesta, joka ei peräydy maailman haasteiden edessä vaan on mieluummin osa ratkaisua kuin osa ongelmaa.

Unelmointi on minun ja meidän kaikkien oikeus ja sen pitäisi olla lähes velvollisuus kaikille niille, jotka siihen pystyvät. Koska jos emme tiedä, minne ja miksi olemme menossa, emme mene minnekään. Se on vaihtoehto, jota itsenäisenä, maailmassa asuvana suomalaisena en hyväksy.

Valoisaa ja visionääristä ja unelmahöttöistä itsenäisyyspäivää 2016!

*****

Soundtrack: Jean Sibelius, sinfonia nr. 1, toinen osa: Andante (ma non troppo lento)
https://open.spotify.com/track/6Vu2WTMvKInpQcpOF12MFu