Vuoden pimein hetki

On tullut pieni tauko kirjoittamisessa. Ei ole kauheasti ollut intoa kommentoida Suomen tapahtumiin, kun hallituksen perässä ei pysy edes epäpätevä ja todellisuutta hallitsematon hallitus itse, työmarkkinajohtajat koostuvat arroganteista kusipäistä ja niin sanotut kansallismieliset ovat ottaneet loputkin sivistyksen maskit pois ja esiintyvät nyt reippaina kansallissosialisteina ja vanhan koulun rasisteina, joita ei erota wanhoista natseista muu kuin kieli (joka suominatsien viestinnässä on hämmästyttävän usein englanti) sekä hassujen viiksien ja käsivarsinauhojen ja kieltämättä sikasiistien kotkatunnusten puuttuminen. Niitä pitkiä nahkatakkeja kaipaan myös, ne on jotenkin niin hollywoodnatsia että spielberg sentään.

Mutta kyllä noita esteettisiä puutteita korvaavat ihan hyvin James Hirvisaaren visiot asikkalaisesta hotellinrötkäleestä suomalaisen unelman zeniittinä ja saman miehen kiehtovat sanakukkaset, joissa karvaranteita roikkuu puista lopullisen ratkaisun siintäessä rautaisessa horisontissa. Ja tietenkin Laura H., tuo Satakunnan maaginen Bachmann-Palin-hybridiolento, jonka toispuoleinen filosofia ja itsensä ympärille kaksoiskiertynyt logiikka ylittävät kimaltavassa, kylmässä ja viettelevässä pimeydessään jopa entisen valtakunnanpropagandistin retoriikan. 

The Ice Queen of Pori on jollain tavalla täydellinen luomus (en usko että hän polveutuu yhtään mistään evoluutiohaarasta, kuten ei usko hän itsekään) juuri tähän hetkeen Suomen tarinassa: itseensä tyytyväinen, ylimielinen, ksenofobinen, harkitusti herttainen ja vaarattoman oloinen päälle päin, ihailtavalla itsepintaisuudella faktoja kieltävä, ja tarvittaessa varmasti tuhovoimainen. Laura ja Suomi AD 2015 ovat tehdyt toisilleen ja toistensa kuvajaiset.

Mutta nyt sorrun itse pilkkaan, ivaan, kyynisyyteen ja halpaan satiiriin, joka perustuu löysille mielikuville ja on siksi yhtä kyseenalaista kuin sen kohde. En haluaisi tätä, mutta tähän ne perkeleet minut ovat vetäneet, alentaneet. En voi itselleni mitään, kun joudun lukemaan tilannekuvaa tästä maasta, kuten tätä: http://www.ess.fi/Mielipide/2015/12/15/kolumni-en-olisi-lyonyt-jos-olisin-tiennyt-etta-olet-suomalainen

Se vihloo, koska ensi viikolla on joulu. Ja kaiken tämän pelon ja vihan ja epäluulon ja maailman kieltämisen ja tyhmän ruman väkivallan keskellä meidän pitäisi kuunnella häntä, jonka takia minäkin tilasin netistä kuusen, lähituottajalta kuusi kiloa luutonta luomusikaa ja Amazonista niitänäitä ja kuuntelen Michael Bublén joululevyä spotifysta. Meidän pitäisi kaiken tämän sälän läpi kuunnella häntä, jonka takia ensi viikolla Suomen Turku julistaa rauhaa ja minä seison syksyllä kuolleen äitini haudalla samaan aikaan kuin muutkin suomalaiset omien kuolleiden omaistensa haudoilla. 

Meidän pitää kuunnella häntä, koska hänen nimeensä niin monet vannovat ja kutsuvat itseään kristityiksi, jolla sanalla he erottavat itsensä toisista. Jotta oman kristillisyytensä asteen ja tosissaan olemisen voisi tarkistaa, kannattaa pohtia ihan tarkkaan, mitä oikeasti ajattelee näistä hänen sanoistaan:

.....

Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.

Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: 'Älä tapa.' Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.

Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi.

Tarjoa vastapuolellesi sovintoa jo silloin, kun vielä olet hänen kanssaan matkalla oikeuteen. Muuten hän saattaa luovuttaa sinut tuomarille ja tuomari vartijalle, ja niin sinut teljetään vankilaan. Usko minua: sieltä sinä et pääse, ennen kuin olet maksanut kaiken viimeistä kolikkoa myöten.

.....

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. 

Hyvää ja rauhallista joulua ja parempaa ensi vuotta kaikille.

33 alueen sopuratkaisu

Olin sitten väärässä: hallitusvallassa pysymisen halu ja vastaavat asiat saivat Kokoomuksen perääntymään Sipilän uhkailujen ja konemaisen jyräämisen edessä. On huomattava, että Kok käänsi tässä takkiaan todella paljon, koska vielä 24h tuntia sitten Sari Sarkomaa puhui koksujen äänellä siitä, että 18 alueen ratkaisu on täysin tehoton, kelvoton ja epätasa-arvoistava.

Nythän sotealueita tulee 15 (joka on mielestäni liikaa) ja itsehallintoalueita 18. Tämä on hyvä ymmärtää kirkkaasti, sillä alueiden itsehallinto, ei sote, on ollut koko ajan kepun agendan kärki ja syy, johon hallitus melkein kaatui. Sote oli tässä pelkkä, ei edes Troijan vaan keppihevonen.

Mitä tästä epävakaasta aselevosta seuraa? Muutamia ajatuksia tulee heti mieleen.

1) Kokoomuksen kentällä fiilikset ovat sekaisin. Hallituspaikka on kiva, mutta kasvot menivät kokonaan, kun viittä sotealuetta puhkulla ajanut puolue taipuu tällaiseen ratkaisuun. Kun kepu sai läpi graalin maljansa eli itsehallintoalueet, joita Kokoomus on tiukasti tähän asti vastustanut, kyse on sen tason nöyryytyksestä, että Stubb saa vielä kenttäväen niskaansa useaan kertaan. Raaka tosiasiahan on, että kun viiden (5) sotealueen sijaan saadaan yhteensä kolmekymmentäkolme (33) hallinto- ja palvelutuotantoaluetta,  kustannustehokkuutta vaativien koksujen lisäksi moni muukin alkaa laskea, mistä niitä säästöjä sitten pitäisi tulla. Jos olisin rivikokoomuslainen, olisin suunniltani ja hautoisin puoluejohdon syrjäyttämistä.

2) Hallitus jatkaa raahustamistaan. Sipilän hehkuttama luottamus on saanut niin monta syvää kolhua puolessa vuodessa, että hallituksen toimintakykyyn on täytynyt tulla merkittävä vaje. Toisaalta on mahdollista sekin, että hallitus on kehittänyt itselleen kyynisen "mikä ei tapa, vahvistaa" -linjan. Se olisi huolestuttavaa, sillä sen tien päässä on väistämättä moraaliton ja moukarimainen lähes-hirmuhallinto, joka toimii piittaamatta muusta kuin omasta asemastaan.

3) Sotesoppa ei ihan heti kirkastu nyt tehdyllä ratkaisulla. 18 itsehallintoaluetta on itsessään massiivinen, usean hallituskauden projekti, jonka rinnalle luodaan 15 varsinaista sotealuetta. Kysymyksiä riittää: 

* Kummalla on verotusoikeus, ih- vai sotealueella? 

* Kumman aluerakenteen päättäjät valitaan vaaleilla, vai ehkä molempien? Mitä nämä vaalit ovat?

* Onko molemilla aluetyypeillä verotusoikeus vaiko vain toisella?

* Miten suuri osa Suomen lakia, perustuslaista alkaen, pitää nyt kirjoittaa uusiksi? Ja miten kauan jo siinä menee?

* Mitkä kuntien nykytehtävistä menevät alueille ja mitkä kunnille ja missä tästä jaosta päätetään?

* Kussakin aluehallinnossa voidaan jatkossa päättää esim. liikenteen ja varhaiskasvatuksen ja asumisen asioista, mutta sote-asiat päätetään erikseen alueilla, eri luottamus- ja virkaelimissä. Sillä jos itsehallinto- ja sotealueet olisivat sama asia, niillä olisi epäilemättä myös sama nimi ja niitä olisi vain yhtä sorttia.

Jos joku luuli, että sote nyt ratkesi, luulkoon uudelleen.

4) Entä Ruotsin maakäräjämalli, jota olen itsekin ihan avoimesti toivonut Suomeen? Eikös tämä ole lähellä sitä, joten mistä kriittisyys?

Katsotaan ensin, mikä se Ruotsin malli on. Wikipedia kertoo, että "maakäräjäkunta (ruots. landsting) on poliittinen toimielin, joka toimii Ruotsin lääneissä. Maakäräjäkunnalla on kunnallinen verotusoikeus ja se vastaa tietyistä yhteiskunnallisista tehtävistä, joista tärkein on terveydenhuolto. Maakäräjäkunnat huolehtivat myös kulttuurista, paikallisliikenteestä ja aluesuunnittelusta. Ne ovat eräänlaisia alueellisen tason toissijaisia kuntia, niin sanottuja sekundäärikuntia. Maakäräjäkuntaa johtaa suorilla kansanvaaleilla valittu maakäräjäkunnan valtuusto. Nykyään Ruotsissa on 20 maakäräjäkuntaa ... Nykyaikaiset maakäräjäkunnat perustettiin vuonna 1862 annetuilla määräyksillä, jotka tulivat voimaan seuraavana vuonna. Niin jokainen lääni sai oman maakäräjäkuntansa. Aluksi nimitystä landsting käytettiin maakäräjäkunnan valtuustosta ja itse maakäräjäkuntaa kutsuttiin nimellä landstingskommun. Jälkimmäinen sana on edelleen mukana Ruotsin hallitusmuodossa."

Kepun itsehallintoalueiden ja Ruotsin maakäräjien välillä on kaksi kriittistä eroa:

* maakäräjien tausta on keskiajalla ja siis nykymallissa vakiintuneessa käytössä viimeisen 150 vuoden ajan

* maakäräjät = kepun itsehallinto- ja sotealueet yhdessä.

Maakäräjämalli on naapurissa lähes ikiaikainen, eikä siihen liity intohimoja, vaan juttu ikään kuin rakentuu sen ympärille. Suomessa on päinvastoin. Kun meillä vuodesta 2016 aletaan muuttaa kuntien itsehallintoa, aveja, elyjä, sairaanhoitopiirejä, tiepiirejä jne yms tms etc lainsäädännöllä ja luoda näiden tilalle kokonaan uudet päätöksenteko- ja palvelurakenteet, tilanne on tietenkin täysin toinen ja kaikkea muuta kuin intohimoja vailla.

Minusta Ruotsin maakäräjät on hieno ja pragmaattinen malli, johon olisi ollut aihetta perehtyä huolella, kansalaisten kanssa keskustellen ja ajan kanssa, koko ajan huomioiden että siihen hallitusti siirtyminen vie useita vaalikausia. Nyt siitä otetaan tälle hallitukselle tyypillisellä holtittomuudella muotopuoli versio, johon on lisäksi tehty kummallinen ja keinotekoinen kahtiajako, ja aletaan survoa sitä sisään vauhdilla, joka ei ole millän mittarilla realistinen (3,5 vuotta). 

Koska työ jää väistämättä kesken - korostan urakan äärimmäistä hallinnollista, juridista ja käytännöllistä haastavuutta - mikään ei takaa, että seuraava hallitus olisi edes halukas jatkamaan sitä, jos sillä sattuisi olemaan toisenlainen yhteiskuntavisio. Ja sitten kaikki palaa lähtöruutuun. Lycka till.

5) Alueiden tai maakuntien Suomi on syväkepulainen visio Suomesta. Se on kepulle edullinen, koska provinssi-Suomi on syvästi kepulainen edelleen ja useimmat ih-alueet olisivat vankasti puolueen käsissä, itsehallintoineen kaikkineen.  Tästäkin syystä kummastelen Kokoomuksen antautumista. Millään ei voida estää sitä, että Suomen itsehallintoalueet profiloituvat erittäin erilaisiksi keskenään: kullakin alueella ykköspuolueella tulee olemaan enemmän suoraa valtaa kuin tällä hetkellä, ja vastaavasti pienempien puolueiden ääni vaimenee nykyisestä. Edellytykset erilaisten polarisaatioiden, kitkojen ja alueellisten epäsuhtien synnylle ovat suorastaan erinomaiset.

Toivon vilpittömästi, että kaikki edellä olevat kohdat otetaan huomioon vallan kabineteissa ja julkisessa mediassa, kun siirtymää käynnistetään, mutta osaan jo olla tässä asiassa pessimisti. Pettynyt olen joka tapauksessa.

Suuren tv- ja radiopuheen jälkeen, toinen osa: 3. päivä eli yksi päivä Suuren Mielipidepäivän jälkeen

19.9.2015, 39 tuntia p-hetken jälkeen

Suuri palkansaajien kuviokellunta Rautatientorilla tuli ja meni. Kukaan ei hukkunut, vaikka kenelläkään ei näyttänyt olevan sään edellyttämiä pelastusliivejä. Puolueiden edustajat olivat selvästi katselleet pääministerin eilisen tarinatuokion tarkasti, sen verran tiukasti pidettiin kiinni "ei sanota mitään mitä ei olisi sanottu 6574 kertaa tällä viikolla koska tämä päivä pitää saada pelattua alta pois jotta työmarkkinajohtajat pääsevät viikonloppuna kaikessa rauhassa käymään alustavia neuvotteluja suljettujen ovien takana" -linjasta.

Mutta se olikin ainoa isompi näkyvä seuraus pääministerin puheesta. Puolitoista vuorokautta isällisen puhuttelun jälkeen ay-liike on samassa asennossa kuin ennen sitä, ja tasainen nurina kuuluu kaiken taustalla. Jos kävi eilen Helsingin keskustassa, se ei ollut edes taustalla vaan etualalla.

Kaksi pientä näkyvää seurausta pääministerin puheesta sen sijaan oli, molemmat TV1:n Pressiklubissa illalla 18.9. 

1) Matti "bisnes on aina ookoo, Riku Rantala ei ole ikinä ookoo" Apunen ensin kehui, jopa ylisti, pääministerin puheen sisältöä ja tarpeellisuutta, ja sitten painotti sitä, miten oli reilua ja kohtuullista että Sipilä sai viimeinkin puhua näistä tärkeistä asioista suoraan kansalle, kenenkään häiritsemättä.

Mahtoikohan Apunen tajuta, että hän tuli kuvanneeksi pääministerin ihmisenä, joka pystyy puhumaan vastuullaan olevista asioista selkeästi vain silloin, kun läsnä ei ole ketään, tilassa on hiljaista eikä kukaan kysy häneltä mitään? Että tämmöinen se Juha on? Oli Apusen lauseissa muutakin, lähinnä rähmällään olemiseen, liityvää jota voisi kommentoida, mutta antaa nyt olla.

2) Teatteriammattilainen, Eduskunta- ja Valtuusto-näytelmien tekijä Susanna Kuparinen puolestaan tarttui Sipilän tähän lauseeseen: "Suomalainen kädenpuristus merkitsee enemmän kuin satasivuinen juridinen sopimus." Kuparisen mukaan siinä mentiin höpökansallisesta fiilistelystä jo fasismin puolelle.

Että teatterintekijä tällä tavalla sekoittaa kömpelöt sananlaskuviitteet ja aiheettoman liiottelun tuhoisaan ääriajatteluun - tsot tsot. Ei Sipilästä saa fasistidemagogia, ei edes wannabe-immosta. Hetken aikaa Kuparinen onnistui näyttämään lähes sellaiselta karikatyyrisuvakilta, jolla persut pelottelevat lapsiaan syömään lautasensa tyhjäksi.

Kuparinen puhui paljon kiintoisampia Iltalehdessä 17.9. Lainaan julkaisua:

"Etenkin pääministeri Sipilästä ohjaaja Kuparisella on vahvat mielipiteet. Hän pitää Sipilää täysverisenä populistina, jonka eeduskuntapuheet ovat jääneet mediassa perussuomalaisten aiheuttamien kohujen varjoon.

Kuparisen lähteiden mukaan pääministerillä on vahvoja taustavaikuttajia ja hän on kuunnellut yhteiskuntasopimuksen suunnittelussa etenkin Esko Ahoa ja Matti Vanhasta. Suhteet ovat läheiset myös Sitraan.

- Sipilä on marionetti. Hän on tyhjä astia, jolla on tietyt tahot, joihin hän luottaa ja jotka käyttävät häntä erilaisten päämäärien saavuttamiseen. Tyhmähän Sipilä ei ole, hän on viekas kuin Saatana. On vaarallista, että ollaan luotu tällainen systeemi, missä pääministerillä on kaikki valta, ohjaaja arvostelee." 

Arvelen, että tuossa on jokin totuus, sen verran paljon etenkin Vanhanen on ollut viime viikkoina selittämässä asioita, joista Sipilän olisi pitänyt puhua. Ahokin on tullut enemmän esille kuin vuosiin. Molemmat ovat aiemmin pääministereinä ajaneet hyvin sipilämäisiä tavoitteita, Aho omaa yhteiskuntasopimustaan ja Vanhanen työreformia. Nykyhallituksen paketti on oikeastaan yhdistelmä näistä, joten teoria siitä, että rivihessusta yhtäkkiä puolueen johtoon noussut (nostettu?) Sipilä olisi bulvaani keskustan vanhoille ja EK:n nykyisille tavoitteille vaikuttaa uskottavalta, ainakin tiettyyn rajaan saakka.

Kun Sipilän puheesta kansalle on kulunut puolitoista vuorokautta, näen tällä hetkellä neljä eri taudinkuvaa ja reseptiä Suomen taloutta koskevassa julkisessa keskustelussa:

1) Hallituksen, Nalle Wahlroosin ja Nordean pääekonomisti Aki Kangasharjun kuva: Suomi on menossa helvettiin, pohja putoaa pois nyt, velkaa on aivan liikaa ja palkat liian korkeita Lääkkeiksi kelpaavat vain kovat leikkaukset, kiristykset, palkkojen alentaminen, työaikojen pidentäminen ja kolmikannan hajottaminen.

2) Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kuva: ongelmien perimmäinen syy siinä, että rakenteelliset muutokset ja heikko taloussuhdanne osuneet samaan aikaan; Nokian nopea romahdus ja metsäteollisuuden kuihtuminen. Lisäksi kysynnän väheneminen euroalueella ja Venäjän taantumasta + pakotteet. Vinossa oleva väestöpyramidi. Lääkkeet: työehtojen yleissitovuuden löysentäminen, työttömyyskorvausten kiristäminen, työvoiman helpompi liikkuminen provinsseista sinne missä työt ovat (asunto- ja aluepolitiikka), osaamiseen ja tutkimukseen panostaminen sekä palvelujen tehostaminen (esim sote ja digitalisointi).

3) Sixten Korkmanin, Mika Pantzarin ja usean muun kotimaisen taloustutkijan kuva: julkinen velka on Euroopan keskitasoa; ongelman ytimen muodostavat kapea ja vanhentunut vientipaletti yhdessä vinon väestörakenteen ja eräiden muiden vanhentuneiden rakenteiden kanssa. Lääkkeiksi maltillisia leikkauksia ja säästöjä, uutta korkean jalostusasteen tuotteiden ja immateriaalihyödykkeiden vientiä, koulutuksen ja tutkimuksen ja tuotteistamisen tehostamista, työelämän tuottavuuden lisäämistä johtamista parantamalla, maahanmuuttoa, pitkäaikaista palkkamalttia, työelämän joustojen kehittämistä ja digitalisointia.

4) Vasemmiston kuva: ongelmana ovat ahneet yritykset ja osinkojen saajat ja veroparatiisit; myös vientituotepalettia pitäisi uusia. Lääkkeksi isoja uusia investointeja vaikka lisää velkaa ottamalla. Kolmikannasta ei luovuta, eikä yleissitovuudesta keskustella.

Että ei se tilannekuva ole yhteinen, vaikka hallitus väittää että olosuhteet ovat kategorisesti jotain tiettyä. Ja tästä se haaste nousee: minkä noista neljästä valitsemme, ketä uskomme, millä perusteilla? Ja kuka lopulta oikeasti päättää ja millä mandaatilla?

Suuren tv- ja radiopuheen jälkeen, 1. päivä

(Piti kirjoittaa vasta muutama päivä puheen jälkeen, jotta puheen vaikutuksista voisi sanoa jotain. Mutta koska hetki on historiallinen, en malta olla leikkimättä live action -kenttäreportteria. Fasten your seat beats, it's going to be a bumpy write.)

17.9.2015, 11 tuntia p-hetkestä

Tutkijat ovat pettyneitä, minä olen pettynyt, uutismedia on pettynyttä. Ei uusia rationaalisia avauksia, ei tunteikasta vetoamista, ei kohonnutta kriisitunnelmaa. Se tunne, kun odotettu hetki olikin juuri täsmälleen sellainen kuin odotettiin. Edes twitter ei räjähtänyt.

Indikaattori: taloustutkija Mika Pantzar sanoi ennen puhetta Ylellä, että ehkä pääministeri esittääkin jonkin uuden avauksen tai myöntää että tuli vähän turhaan hosuttua, otetaan nyt uudelleen neuvotteluaikaa. Tämä on indikaattori siksi, että se oli huumoria jolle muut Pyöreän pöydän panelistit hörähtivät. Puheen toteuma suhteessa tähän:  ks. "antikliimaksi" wikipediasta. 

On tosin niinkin, että puhujan ja puheen antiklimaattisuus oli niin korkeaa tasoa, että se alkoi olla jo klimaattista. Jopa arvostettu Helsingin Sanomat käytti puhetta kommentoidessaan pelättyä sanaa ’teleprompteri’, jota saa samassa tekstikappaleessa pääministerin ja tasavallan presidentin kanssa käyttää vain kriisiolosuhteissa. MOT.

Puheen jälkeen studiossakin kaikki toimivat odostusten mukaan. Lauri jörö, Jyri arrogantti, päätoimittajat hallittuja, Ville hymyilevästi ja Antti tosikosti kriittinen. Eihän näistä saa edes humoristista, pakinatyylistä kirjoitelmaa.

Illan ainoa todellinen pihvi: espoolaiset kätilöt, joiden mukaan duunari osallistuu kyllä talkoisiin, jos talkoot ovat reilut kaikille. Niinpä - mitäs tuosta pitempiä puheita pitämään, pääministeri tai kukaan muukaan. 

Paitsi että huomenna taas pidetään, koska on mielenilmauspäivä. Se on päivä, jolloin palkansaajat ilmaisevat mielensä hallitukselle, joka jo tietää, mikä se mieli on, asioista, jotka hallituksen pääministeri kävi juuri tv:ssä kertomassa sadatta kertaa, vaikka palkansaaja ne jo tiesi. Alan ymmärtää, miksi maailmalla suomalaisia pidetään ei-niin-ihan-ykkösparhaina viestijöinä.

Kun Sipilän Juha puhetta pitämään lähti

Kirjoitan tätä kolme tuntia ennen kuin Juha Sipilä tekee historiaa. Toisen kerran elämäni aikana valtion johtotehtävissä oleva henkilö ottaa Ylen kanavia haltuunsa puhuakseen kansalle vakavista asioista. Esko Aho teki samoin, nykyhetkeä vastaavissa tunnelmissa vuonna 1993, tosin ilman isompaa vaikutusta.

Sipilä pelaa tänään erittäin korkeilla panoksilla. Hallituksen pakottavien lakien suunnitelma on jakanut kansan melko jyrkästi ja ilmapiiri politiikan ja talouden kentällä on karmea. Asettumalla tulilinjalle pääministeri ottaa suuren henkilökohtaisen riskin, ja epäonnistuessaan vaarantaa hallituksensa ja ehkä jopa yhteiskuntarauhan.

Sipilä voi epäonnistua kahdella tavalla. Käskyttämällä ja vaatimalla nielemään hallituksen toimet sellaisenaan hän polttaa kaikki sillat työntekijä- ja ehkä myös työnantajajärjestöihin. Seurauksena on holtiton lakkosyksy, jonka seuraukset ovat katastrofaaliset. Hallitus menettää luottamuksensa ja maa ajautuu uusiin vaaleihin talouskaaoksen keskellä.

Toinen, paljon miedompi tapa kompastua, on pitää nollapuhe, jossa kerrataan kaikki kahden viikon aikana jo kuultu ilman mitään uutta kulmaa. Luottamus hallitukseen ei lisäänny, ay-liike ei näe syytä pehmentää otteitaan ja nykytila jatkuu, päättyäkseen jossain vaiheessa epäluottamuslauseäänestyksen pihaukseen.

Ainoa tapa, jolla Sipilä voi voittaa, on tuoda pöydälle jokin uusi kortti, jolla jumiutuneeseen peliin saadaan rakentavasti uusia sääntöjä, joiden puitteissa pattitilanne aukeaa. Lisäksi tämä pitää tehdä tavalla, jossa ei ole mitään alentuvaa tai falskia ja joka ei sorsi ketään.

Miten tämä menee, nähdään kohta. Palaan asiaan seuraavassa postauksessa muutaman päivän päästä, kun yllätyspuheen vaikutukset ovat nähtävissä.

Godspeed, Juha. Don’t fuck this up.

Pintanaarmua syvemmältä

Taas sai huomata että pimennysverhon takanahan sitä ihminen elää. Kun hallitus julkisti alkuviikolla työelämän kurjistuslistansa, minä katsoin sen kerran läpi ja huokaisin helpotuksesta. Suurin osa tiukennuksista kun ei koske minua millään tavoin. Virkahommia tekevää eivät hetkauta ylityö- ja sunnuntailisien leikkuut, ja 38 päivää vuosilomaa on minustakin liikaa, tältä pitkälomalaiselta sen saa kyllä leikata siihen kuuteen viikkoon. Sillä pärjää.

En kehunut leikkuritoimia julkisesti, mutta ymmärsin niitä jossain määrin. Enkä yhtään tykännyt, että koko ay-liike tuntui reagoivan joko turhan nopealla instant-raivolla (SAK) tai hieman säälittävällä "ei me tarkoitettu sitä oikeesti, voidaanko vielä leikkiä yhdessä pliis?" -jutulla (STTK ja Akava). Missä analyysi, missä vaihtoehdot?

Viikon mittaan kun juttelin ihmisten kanssa ja kuuntelin talousviisaita, aloin tajuta, että ei tässä olekaan kyse mistään yksittäisistä trimmauksista työehtoihin. Opin, että minulla on ollut vakavia tietovajeita koskien mm. seuraavia asioita:

- Sunnuntailisän leikkaaminen 25 % ja ylityökorvauksen leikkaaminen 50 % voi vaikuttaa kosmeettiselta mutta tarkoittaa esimerkiksi keskipalkkaisen sairaanhoitajan kk-ansioihin todella rajua pudotusta pysyvästi. 

Ks esim http://m.iltalehti.fi/uutiset/2015090920320486_uu.shtml

- Hallituksen tarjoamaa "pakottava lakia" kaikesta päätellen sovelletaan yleensä kansallista vakautta uhkaavan kriisin oloissa. On kyseenalaista, onko nollatason kasvu ja valtion velkaantuminen tässä kriteerissä. 

Ks esim http://m.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/super-arvohallitus-kyykyttaa-naisia-sairaita-ja-perheita-hyttysta-ammutaan-tykilla/5302312, jossa SuPerin pj Silja Paavola: "Jos käytetään pakottavaa lainsäädäntöä, silloin pitäisi olla poikkeustila kuten maailman pankkien romahdus tai massiivinen luonnonkatastrofi kuten tsunami."

- Tiukennuslakeihin pätisi todennäköisesti tulkinta, että ne ilmaisevat työsuhteen ominaisuuksien maksimitason, eivät minimitasoa, kuten työlainsäädäntö yleensä tekee. Siis työnantaja ei saisi maksaa enempää ylitöistä kuin sen 50 % nykytasosta, vaikka haluaisi. Tälle kritiikkinä mainostoimisto Kaiku (kapitalistinen toimija jos mikä) julkaisi nopeasti omat, hallitukselle vastakkaiset kustannuskilpailuteesinsä: http://kaikuhelsinki.fi/fi/blogi/parannamme-kustannuskilpailukyky%C3%A4mme

- Hallitus ilmoitti selvittäneensä, että tiukennuslait ovat sekä perustuslain että YK:n työjärjestö ILO:n vaatimusten mukaisia. Nyt on kuitenkin selvinnyt, että kummassakin kohdassa hallituksen näkemys saattaa olla hyvinkin kyseenlainen ja kiistettävissä. SDP vie lait ILO:n asiantuntijoille ja eduskunnan perustuslakivaliokunta käsittelee lait omalta kantiltaan lähiaikoina. 

Ks esim http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1441858377315

- Sixten Korkman, johon uskon talousasioissa kuin Lasse Vireniin pitkillä ratamatkoilla, ilmaisi vahvan skeptisyytensä pakettia kohtaan A-Studiossa 9.9. Korkmanin mukaan pitkä palkkamaltti eli tulevina vuosinakin jatkuvat nollalinjan palkankorotukset toimisivat paremmin ja kivuttomammin kustannuskilpailukyvyn kohentamisessa. Korkmanin mukaan hallituksen usein viittaamat kilpailijamaat Saksa ja Ruotsi kokevat koko ajan 5-7 prosentin palkankorotuksia, eli Suomi saa niiden etumatkaa kiinni työn kustannuksissa tekemättä yhtään mitään. Ei tarvita kuin vähän aikaa, jos työn kustannuksista todella on kyse. 

Ks http://areena.yle.fi/1-2449628

Summa summarum: tunnustan, että en tiennyt tiistaina tarpeeksi ja nyt perjantaina totean, että oli tämä hallituksen veto faktojen valossa lopulta varsin härski. 

Mutta nyt: ay-liikkeellä ja oppositiolla on nähdäkseni todistustaakka. Sipilä antoi kaksi viikkoa aikaa tehdä parempi ratkaisuesitys. Jättäkää ne yleislakkohöpinät ja keittäkää ideakahvit. Vahvat sellaiset, kiitos. Hop hop.

Petturin palkka ja vajaa puolitoista espoollista ihmisiä: havaintoja perussuomalaisesta maailmankuvasta kriisiajan keskellä

Lopulta asiat menivät siihen jamaan, että oli pakko kirjoittaa se Pitkä Postaus.

Olen useamman vuoden ajan sekä täällä somen ihmemaassa, livekeskusteluissa että kotisohvan pohjalla kritisoinut perussuomalaisia. Viime aikoina olen somessa jakanut ja kommentoinut heitä koskevia ja heidän arvojaan käsitteleviä uutisjuttua niin isolla höyryllä, että määrä on varmasti ollut kohtuuton.

Anteeksi, että olen viime ajat vaikuttanut somessa maaniselta yhden asian ihmiseltä. Anteeksi, että olen poliittisena eläimenä syyllistynyt siihen, jota vastapuolessa halveksin: keskittynyt kritisoimaan, ironisoimaan ja mollaamaan silloinkin, kun pitäisi kehittää ratkaisuja.

Miksi näin on minullekin käynyt? 

Tämä hetki ajassa ainakin on poikkeukselline: vaalit, turvapaikanhakijakriisi, Kreikka, Immonen, Jyväskylä, Suomen Vastarintaliike, Putkosen lista, Suomen Kuvalehden teettämän kyselyn tulokset, joiden mukaan noin joka 7. suomalainen on vanhan koulun pesunkestävä rasisti, ja keskeisten uutismedioiden päätös sulkea maahanmuutoa koskeva verkkokommentointi liian härskiksi käyneen vihapuheen takia.

Lopullinen katalyytti tämän kirjoittamiselle tapahtui elokuun lopulla.  Kotikaupunkini jokavuotisessa syyskesän kansanjuhlassa myytiin eräästä kojusta perinteisten suomifinlandleijonankuva-paitojen vieressä t-paitoja, joissa oli piirroskuva tiiliseinää vasten seisovasta miehestä, jonka silmät on peitetty punaisella liinalla. Kuvan yläpuolella on teksti "Petturin palkka on kuolema".

Tähän, rakkaat ystävät, olemme tulleet armon vuonna 2015.

Jos liberaalin mielenrauha ei tästä kaikesta järky niin mistä sitten? Kun Saksaan 1,5 vuotta sitten työn perässä muuttanut ystäväni kysyy minulta facessa että "mitä helvettiä siellä Suomessa oikein tapahtuu?", voi sentään kokea, että ei tämä kaikki vain minun pääni sisällä tapahdu.

Koetan nyt purkaa tähän keskeisiä tuntojani ja myös rationaalisia argumentteja, joiden valossa katson, ei vain poliittisen, vaan koko yhteiskuntamme henkisen tilan vajoamista narrilaivan kallistuessa äärioikealle laidalleen. Yritän perustella, miksi PS ei ole minulle vain poliittisen erimielisyyden vaan syvemmän yhteiskunnallisen ja eettisen huolen aihe.

Luku 1: "Yhtenäiskulttuuri"

Olli Immonen ilmoitti taannoin PS:n mediatilaisuudessa (ns. "Työmiehen tuumaustunti"), että hänen mielestään "yhtenäiskulttuurin varaan rakentuva yhteiskunta on parempi, turvallisempi ja vakaampi kuin monikulttuurinen." (useissa uutiskanavissa siteerattu 26.8.)

Jos maailman kaikki valtiot asetetaan turvallisuusrankingin mukaiseen järjestykseen, Immosen mielipide jää nimenomaan mielipiteeksi. Selviää nimittäin, että yhtenäiskulttuurilla - jos sellaista voidaan edes määrittää - ei ole mitään tekemistä, hyvää tai pahaa, usealla muuttujalla arvioidun kokonaisturvallisuuden kanssa. Global Peace Index 2014:ssa sekä top 20 että bottom 20 sisältävät maita, joiden voidaan katsoa olevan "kulttuurisen yhtenäisyyden" jatkumon vastakkaisilla laidoilla. Katsokaa itse:

TOP 20

ICE, DEN, NZ, AUT, SWI, FIN, CAN, JAP, BEL, NOR, CZH, SWE, IRE, SLO, AUS, BHU, GER, POR, SVK, NED

BOTTOM 20

EGY, IND, GUI-BIS, LEB, YEM, ZIM, ISR, COL, NIG, RUS, N. KOR, PAK, DEM.REP.CON., CENT.AFR.REP., SUD, SOM, IRQ, S.SUD, AFG, SYR

(https://en.wikipedia.org/wiki/Global_Peace_Index)

Jos joku tuosta osaa osoittaa, että monokulttuuri aiheuttaa parempaa yhteiskuntarauhaa ja turvallisuutta kuin usean kulttuurin yhtäaikainen eläminen samassa valtiossa, niin silvuplee vaan. Olen avoin havainnoille.

Yhtenäiskulttuurin käsite, jonka varaan Immonen tuntuu laskevan hyvin paljon omaa uskottavuutaan, on muutenkin epämääräinen. Otan kolme esimerkkiä.

a) Olin vuonna 1990 ensi kertaa Torontossa. Pian saapumiseni jälkeen istuin jo pubissa juttelemassa musasta ja kyselemässä Kanadan asioista samanikäiseltä 20jotain-kaverilta, taisi olla sekin opiskelija. Tuli siinä mieleen, että minulla ja tällä hepulla on paljon enemmän puhuttavaa ja ehkä muutenkin yhteistä kuin minulla ja vaikka saarijärveläisellä maanviljelijällä tai porilaisella satamatyöntekijällä tai kemiläisellä perushoitajalla, etenkin jos erilaiset ikätekijät otetaan mukaan. Olinko jo silloin piilevä uhka yhtenäiskulttuurille?

b) Suomen romantisoidussa menneisyydessä tehdasduunarit ja patruunat varmaankin edustavat sitä yhtenäiskulttuuria, jota Immonen ihailee. Tosiasia on kuitenkin se, että patruunat ja duunarit elivät täysin eri kulttuureissa, joita määrittivät varakkuus, koulutus, toisinaan kieli, poliittiset suunnat, ruokakulttuuri, asumismuodot, vapaa-ajan harrastukset, käytännössä erilainen asema lain ja sen valvonnan edessä, ja niin edelleen.

Ainoa yhtenäiskulttuuri näille ryhmille oli yhteinen ja sanaton sopimus siitä, että ne kukaan ei oikeasti oleta, että duunarit ja herrat eläisivät jotenkin samojen sääntöjen ja velvoitteiden puitteissa. Siis elettiin ikään kuin monikulttuurissa, yhteisellä sopimuksella.

c) Kun israelilainen Orphaned Land käy Tuskassa soittamassa juutalais-arabialaiseen musiikkiin perustuvaa metallia ja saa kotimaisen metallikansan pomppimaan ja laulamaan mukana, onko ilmassa uhkaa yhtenäiskulttuurille? Kun lestadiolaistaustainen nuori kiinnostuu vaikka yliopistolla buddhalaisuudesta elämänasenteena, onko yhtenäiskulttuuri vaarassa? Tai kun lapsi katsoo Miyazakin "Henkien kätkemää" ja sen seurauksena tietää japanilaisista kameista enemmän kuin kalevalaisista hahmoista, onko Suomi taas vaarassa?

Miten meidän oikein pitäisi elämämme järjestää, jotta perussuomalaisten ajama yhtenäiskulttuuri ei olisi vaarassa? Vastaus olisi erittäin kiintoisa, jos sellaista ikinä saa.

Luku 2: "Vanhan koulun rasismi" ja moderni ksenofobia

Suomen Kuvalehti julkaisi 28.8.2015 ilmestyneessä numerossaan Taloustutkimuksella teettämänsä rasisimikyselyn tulokset. SK ei tietenkään kysynyt "oletko rasisti?" vaan teki neljä kysymystä, jotka menivät suoraan rasistisen teorian ytimeen. Käytännössä niissä kysyttiin, oletko sitä mieltä että keskenään olennaisesti erilaiset ihmisrodut ovat biologinen fakta ja ovatko mustat valkoisia tyhmempiä.

Nämä ovat äärivanhanaikaisia ja raakoja "vanhan koulun" eli 1900-luvun alkupuolen rasismin perusasioita, joiden pitäisi olla jo historian romukopassa; nykyrasistinen puhekin keskittyy mieluummin kulttuuriin kuin biologiaan (se tosin kohtelee kulttuuria ikään kuin se olisi biologinen olio). Tästä huolimatta, ja juuri näillä museaalisilla kriteereillä, joka seitsemäs suomalainen on rasisti, kun SK asiaa kysyi. Ei siis mikään termeillä saivarteleva maahanmuuttokriitikko vaan pesunkestävä, maailmankuvallinen, kovan linjan kukluxklan-rasisti. Se Tornion vastaanottokeskuksessa 29.8.2015 liehunut natsi-Saksan lippu ei ehkä sittenkään ollut niin iso ylläri kuin se olisi voinut olla.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että faktoilla argumentoitu puhe maahanmuuttajien osaamisen hyödyntämisestä (esim syyrialaisissa turvapaikanhakijoissa ja pakolaisissa on paljon koulutustaustaa) on vanharasistisen maahanmuuttonuivan korvissa täysin hyödytöntä höpinää, samoin kuin huolehtiminen siitä, että Suomessa *syntyneitä* ulkomaalaistaustaisia ei kohdeltaisi enää mamuina (asennevinouma, joka johtaa erilaisten todellisten ongelmien noidankehään).

Se on hyödytöntä siksi, että suomalaisten vanhan koulun aitorasistien, joista PS:n nuiva siipi pitkälti koostuu, maailmankuvassa "eteläiset kansat" ovat geneettisesti kerta kaikkiaan kykenemättömiä omaksumaan koulutusta ja toimimaan tuottavasti. Siksi satsaukset maahanmuuttajaperheiden nuorten koulutukseen ja kielikursseihin ovat rahan haaskausta ja sitä kuuluisaa "hyysäystä". Logiikka on etelävaltioiden  1800-luvun orjaisäntien logiikkaa: koska ne eivät kuitenkaan oppisi, on vain humaania ja armeliasta säästää nämä puolitaitoiset opetukselta ja oppikirjoilta ja kielikursseilta.

Tähän oletukseen liittyy, ja siitä osin nousee, Jussi Halla-Ahon määritelmä ihmisarvosta:

"Jos väitetään, että kaikki ovat samanarvoisia, väitetään samalla, että ihmisen arvo tunnetaan ja se voidaan mitata. Ellei sitä voida mitata, ei voida todentaa, miten paljon kullakin yksilöllä on sitä. Mikään ulkoa (taivaasta) tuleva ominaisuus ihmisarvo ei voi olla, tai ainakaan sitä ei voida sellaiseksi osoittaa, koska sitä ei ole kirjoitettu tähtiin, vesiin eikä kallioihin... Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo." 

(Tämä lyyrisen ilmaisuvoimainen sitaatti löytyy googlettamalla useasta aineistosta verkossa)

Halla-Ahon argumentin loppukaneetti siis tarkoittaa sitä, ettäe ihmisen arvo on tasan se määrä taloudellista tai välineellistä hyvää, jonka hän tuottaa, eikä mitään muuta. Koska vanharasistisen maailmankuvan mukaan muut kuin valkoiset eivät edes kykene tuottamaan riittävästi "instrumentaalista arvoa", keskustelu monikulttuurisesta Suomesta ja kotouttamisesta nuivalaisten kanssa käy jo lähtökohtaisesti täysin mahdottomaksi.

Käsitteenmäärittelyn kannalta on toki kiintoisaa, että Halla-Aho asettaa juuri mitattavuuden ihmisarvomuotoilunsa kärkeen. Emme pysty mittaroimaan myöskään kateutta, rakkautta, myötätuntoa, uskonnollista kokemusta tai vihaa, mutta emme kiistä näitä. Ihmisarvoa pystymme mallintamaan parhaiten empatian kautta, asettumalla toisen asemaan. Tähän aitorasisti ei tietenkäään edes pyri, koska se merkitsisi hänelle itsensä alentamista, joka on kristillisen etiikan keskellä ja herrakansa-ajattelun polaarinen vastakohta.

Kun äärikonservatiiviset piirit USA:ssa reagoivat 1950-luvulla rockmusiikkiin "kommunistien juonena, jolla valkoinen nuoriso alennetaan neekerin tasolle", kyse oli juuri tästä: pelosta, että kosketus rinnakkaiseen kulttuuriin voisi johtaa eläytymiseen ja empatiaan - yhteisen ihmisarvon kokemukseen.

Tätä jaettua kokemusta minkään sukupolven rasisti ei voi pitää tervetulleena, koska se vetää kerralla maton koko maailmankuvarakennelman alta. Ei ole sattumaa, että juuri nyt sarkastinen puhe vesitakseista ja elintasosurffareista on noussut esille. Muodostamalla puheen avulla groteskeja, absurdeja mielikuvia turvapaikanhakijoista ja pakolaisista, puheen kohteiden ihmisyys haudataan ja varsin tehokkaasti estetään tiukka faktapohjainen keskustelu siitä eteenpäin - kerran annettu stigma luo vahvan tunneleiman, josta kohde ei itse voi rimpuilla irti, etenkään jos ei ole itse siellä missä puhe tapahtuu.

Kyse on dehumanisaatiosta, epäinhimillistämisestä, joka on tuhansia vuosia ollut kaikkien vihollis- ja demonisointikuvien varassa elävien järjestelmien oleellinen polttoaine. Se oli natsismin operatiivisessa ytimessä, enkä pidä sattumana sitä, että Immosen johtama Suomen Sisu -järjestö piti vuosien ajan sähköistä kirjastoa, johon oli koottu rasistisen rotuoppien kirjallisuuden greatest hits -kokoelma sekä natsi-Saksan rotukirjoittajilta että samanhenkisiltä muualta maailmasta. (ks. http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/suomen-sisun-kirjastossa-natseja-ja-rotuoppeja-kirjalista-oli-naiivi-ja-epaonnistunut-ajatus/5261542)

Mutta palataan vielä hetkeksi Immosen fb-kirjoitukseen ja kotimaisen äärioikeiston retoriikkaan. Kun Immonen puhuu lukuisista vihollisista, jotka elävät monikulttuurisuuden rumassa kuplassa, hän ei tarkoita ensi sijassa maahanmuuttajia vaan Suomen ns. vihervasemmistoa. Tälle "suvaitsevaistolle" on mm. Immosen fb-sivun kommenteissa tarjottukin jos jonkinlaista niskalaukausta ja joukkohautoja.

Ja kun Immoselta, Hakkaraiselta tai aiemmin Hirvisaarelta on lähtenyt julkirasistisia ja/tai -fasistisia kommentteja, PS puolueena on kärkihenkilöidensä kautta moittinut möläyttäjää lähinnä väärän kanavan tai sananmuodon käytöstä. Milloin ei pidä olla kännissä facebookin äärellä yöllä, milloin pitäisi käyttää muuten vain harkintaa siinä miten sanansa laittaa, ja milloin opetellaan median kanssa toimimista, kuten PS:n kesäpäivillä juuri äsken, elo-syyskuun vaihteessa.

Kertaakaan PS:n puoluejohto ei kuitenkaan ole tarttunut ns. möläytysten kovaan sisältöän. Se ei ole yllättävää, sillä tuo sisältö on pitkälle linjassa puolueen kantojen kanssa. Se on muotoiltu jyrkemmin, mutta sen substanssi on sama. Ei puolue voi rankaista kovin pahasti siitä, että joku ajaa puolueen asiaa vähän väärin sanankääntein.

On hyvä muistaa, että Halla-Aho on vuosien mittaan blogissaan spekuleerannut - aina hypoteettisesti, tietenkin - niin homon ampumisella kuin sillä mahdollisuudella, että pohjoismainen demari on se universumin alhaisin  nilviäinen. Vanharasisimin rinnalla suomalaisessa äärioikeistossa onkin vahvistunut yleinen ksenofobia eli kaiken vieraan tai vieraaksi koetun pelko.

Tähän liittyvät PS:n vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa olleet kirjaukset kansallisen taiteen edistämisestä ja ei-kansallisen, kosmopoliittiseksi luonnehdittavan taiteen tukien poistamisesta. Aihetta käsiteltiin tuolloin mediassa laajasti enkä pureksi sitä tässä sen enempää. Totean vain, että tietystä höpsöydestään huolimatta tuo kirjaus on nähtävä osana syvempää ja tietoisempaa ksenofobista maailmankuvaa, jossa keltaisia kuutioita esittävät taulut tai allegoriset videoteokset ovat paitsi turhakkeita, myös uhka yhteiskunnan vakaudelle.

Tämä on tuttu ilmiö USA:n uskonnollisesta ja äärimmäisestä oikeistosta ja sen kohteeksi käy oikeastaan ihan kaikki mikä ei ole äärioikeaa: ay-liike, feministit, homot, Mapplethorpin valokuvat, juutalaiset, ympäristöliike, vegaanit, kettutytöt ja susien suojelijat, aurinkopaneelit ja liberaalit tutkijat sekä Yleisradio.  Professori Alf Rehn totesikin huvittuneena kesällä 2015 että "Perussuomalaisten tulkinnan mukaan Björn Wahlrooskin on vihervassari".

Tämä on se osa nykyhetken kotimaista fasismia, joka ilmenee alussa kuvatussa "petturin palkka on kuolema" -paidassa. Teloitettavana kuvassa on valkoinen mies, joka on "petturi", oletettavasti jollain tavalla valkoisen miesvallan ihanteet pettänyt henkilö. Lista syistä, joiden nojalla nykynatsit laittaisivat ihmisiä seinää vasten, on yleistyneestä ksenofobiasta johtuen loputon.

Suomalaisen äärioikeiston vihollinen #1 ei kenties olekaan enää musta mies, vaan vihreitä äänestävä valkoinen nainen, joka kuuluu SPR:ään, seurustelee kurdin kanssa, ei syö lihaa ja koettaa tutkimustyöllään tuottaa neutraalia tietoa kansanryhmien tilanteista Suomessa.

Luku 3: Pieni välisoitto, eli, tosiasioiden merkityksestä

Elokuun viimeisellä viikolla 2015 PS:n Laura Huhtasaari, Kok:n Ben Z., vihreiden Ville Niinistö ja vasureiden Paavo Arhinmäki kävivät melko luokattoman väittelyn A-Studion suorassa lähetyksessä. Kukaan ei ollut puolelleen kunniaksi ja anti jäi köyhäksi.

Yksi asia kuitenkin tarttui korvaan. Niinistö kritisoi maahanmuuttokriitikoita perättömien ja vääristelevien väitteiden ja heittojen ahkerasta viljelemisestä julkisessa keskustelussa ja toivoi, että edes perusasiat tarkistettaisiin ennen kuin aletaan huudella.

Laura Huhtasaaren vastaus oli kiinnostava. Hän esitti kolme argumenttia:

1. Kukaan ei koskaan muista kaikkea täsmällisesti; ihmisen muisti on epätäydellinen ja virheitä tulee.

2. Pitäisikö tämän takia kieltää spontaani väitteiden esittäminen? Ainahan faktat voi korjata jälkikäteen, jos tarvetta ilmenee.

3. Perussuomalaisessa retoriikassa kärjistetään ja provosoidaan toisinaan tahallisestikin, jotta saataisiin keskustelua aikaan (samoina päivinä Sampo Terho totesi että PS "venyttää tahallisesti poliittisen korrektiuden rajoja").

Näppärää, ja selittää aika pitkälle sitä verbaalista ja retorista taitoluistelua, johon PS puolueena alkaa olla varsin erikoistunut. Jos Huhtasaaren argumentit purkaa, niin 

1. on niin yleinen itsestäänselvyys, että Niinistön kritiikkiin se ei vastaa (eikä ole selitysvoimainen tässä kontekstissa muutenkaan)

2. ohittaa siveästi sen hyvin tiedetyn seikan, että stigmaa tai väärää tietoa on käytännössä mahdotonta poistaa kun se on kerran tehty (ja moniko meistä lukee huolella HS:n "oikaisuja"-palstan?)

3. aiheuttaa jatkokysymyksen, millainen yhteiskunta meistä on tullut, jos ainoa tapa aloittaa keskustelu on ärsyttäminen ja loanheitto, ja ovatko nämä ne oikeat keskustelun moodit, joilla tilannetta tehdään paremmaksi?

Huhtasaaren vajaan minuutin mittainen kommentti Niinistölle on lajinsa muotovalio edustaja: muodollisesti ok, pinnalta uskottava, sisältä silkka väistöliike. Väistelyn ja sivuun ohjaamisen strategia on muutenkin tyypillinen puolueelle, joka on nopeasti muuttanut asumustaan vapaan letkauttelun niityiltä hallitusvastuun tarkasti kalustettuun edustusasuntoon. Vähän kuin maahanmuutttajan housuissa olisi.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015090120281831_uu.shtml

Luku 4: Tulva, vyöry ja Islanti

Kesän 2015 aikana kärjistynyt pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tilanne Euroopasssa jää historiaan. Katastrofi kertoo sekä kriisialueiden surkeasta lähihistoriasta että EU:n täydellisestä kyvyttömyydestä estää ja yhteisesti hoitaa naapurialueella tapahtuvaa tragediaa.

Tätä kirjoittaessani Saksa ja Islanti ovat avanneet ovensa turvapaikanhakijoille ja Ruotsi pitää oveaan edelleen auki. Samalla Baltian ja itäisen Euroopan maat, Unkari etunenässä, tekevät kaikkensa pitääkseen oven kiinni. Muut EU-maat asettuvat näiden välille, kuitenkin enemmän Saksan päähän janaa.

Suomessa asiasta on käyty hallituksen sisäistä mutta hyvin julkista kissanhännänvetoa. Perussuomalaiset ovat perustelleet  kielteistä kantaansa taloudella, hallitusohjelmalla, kuntien itsehallinnolla (kuntaa ei saisi velvoittaa turvapaikanhakijoiden vastaanottoon toisin kuin Ruotsissa) ja niin edelleen.

Kertaakaan PS ei puolueena ole sanonut, että motiivina olisi yksinkertaisesti halu pitää arabit ja afrikkalaiset poissa Suomesta - tämä on selkeästi tunnustettava. Samalla voidaan kuitenkin viitata aiemmin siteeraamaani Sampo Terhon lausuntoon siitä, että PS tietoisesti "venyttää poliittisen korrektiuden rajoja". Sallimalla ja edistämällä leimaavan, vähättelevän ja dehumanisoivan puheen käyttöä maahanmuuttoasioissa, PS on mahdollistanut kesän 2015 kriisistä puhumisen vähättelevästi ja välttelevästi.

Juuri Sampo Terho antoi HS:lle elokuun lopulla lausunnon, jossa hän toisti vastustavansa turvapaikanhakijoiden jakamista EU-maiden kesken. Terho vetosi Dublin-sopimukseen ja sanoi mieluummin allokoivansa lisää rahaa Italiaan ja Kreikkaan, jotta nämä maat voisivat pitää niihin Välimereltä saapuneet turvapaikanhakijat alueellaan päästämättä heitä toisiin EU-maihin.

Käytännössä Terho siis haluaa rahoittaa prosessin, jossa kaksi EU-jäsenvaltiota alkavat harjoittaa suurisuuntaista "säilövää" pakolaisleiritoimintaa ilman aikomusta kotouttaa, integroida jne. Hinta olisi huima, mutta ilmeisesti Terho mieluummin kaivaa kuvetta kuin näkee syyrialaisia Keuruulla. Esitys kuvastanee myös Terhon suhdetta Välimeren pohjoisrannan maihin, joihin hän jättäisi likaisen työn, jotta meidän ei tarvitsisi siihen ryhtyä.

Erityisen kummallista tässä on se, että perussuomalaisessa maailmassa ollaan valmiita käyttämään rahaa siihen, että kodeistaan paenneet ihmiset eivät tekisi mitään - eivät etenkään hakeutuisi työhön tai opintoihin. Tämä on polaarinen vastakohta vaikkapa Kanadan mallille, jossa vastaanotettavat ihmiset ajetaan tehokkaan kotiutusmankelin läpi, jotta tulijat saataisiin äkkiä tukien saajista veronmaksajiksi. Koneisto maksaa, mutta vielä enemmän se maksaa itsensä takaisin.

Selitys löytynee aiemmin käsitellyistä vanharasistista asenteista: jos lähtökohtaisesti uskotaan, että tietyn etnisyyden ihmiset eivät tule koskaan olemaan tuottavia, ja että he lisäksi vaarantavat oletetun rodullisen puhtauden, näiden ihmisten passiivivarastoinnista Euroopan reunoille tosiaan kannattaa maksaa. Muutenhan touhussa ei olisi pienintäkään järkeä. Eikä siinä olekaan, minkä näkee suoraan Kanadan malliin vertaamalla.

Kuinka paljon säilöntätilaa sitten tarvittaisiin ja kuinka monelle ihmiselle? Paitsi perussuomalaiset, myös muut, lähinnä konservatiiviset, puolueet Suomessa ja EU-maissa käyttävät rutiininomaisesti sanoja "tulva" ja "vyöry". Tähän mennessä vuoden 2015 aikana turvapaikanhakijoina EU-alueelle on tullut kriisialueilta, pääosin Syyriasta ja Irakista, noin 300 000 ihmistä. Luku on suuri, mutta se on välttämättä suhteutettava mittakaavoihin.

Tuo määrä on:

- noin 1,3 Espoota tai noin 1,6 Turkua

- noin kymmenen Kangasalaa

- kolme Glastonburyn musiikkifestivaalin yhden päivän yleisömäärää

- 0,04 prosenttia Euroopan koko väestöstä.

Tämäkö on koko Euroopan sekoittava tulva tai vyöry? Tämäkö saa EU:n maiden välit jäätymään, Unkarin käyttäytymään lähes psykoottisesti, Baltian maat laittamaan ovet täysin kiinni ja suomalaisten pikkupaikkakuntien asukkaat heiluttamaan "painukaa ...uun" -banderolleja? Tämäkö yhden suurehkon eurooppalaisen kaupungin määrä sotaa pakenevia ihmisiä saa osan suomalaisista käyttäytymään niin, että maata kesän aikana kiertänyt keskustan Annika Saarikko sanoo (Politiikkaradio 3.9.) että ei enää tunnista tätä maata ja sen ihmisiä? Mitä osalle Eurooppaa on tapahtunut?

Korostan: osalle Eurooppaa. Kaiken tämän keskellä Ruotsi pitää edelleen ovia auki, Saksa on avannut ovensa apposen ammolleen ja islantilaiset ovat käynnistäneet väestön kokoon nähden valtavan kansanliikkeen turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseksi: Guardian uutisoi 1.9. että lyhyessä ajassa 12 000 islantilaista (viisi prosenttia väestöstä, vastaava määrä Suomessa olisi 270 000) on allekirjoittanut vetoomuksen vastaanottomäärien lisäämiseksi, ja näistä monet ovat luvanneet majoittaa turvapaikanhakijoita koteihinsa, kunnes pysyvämpiä ratkaisuja löytyy.

Oma tietoni ei riitä arvioimaan, mistä nämä kaikki jyrkät erot maiden kesken johtuvat. Talous ja vauraus/niukkuus selittävät jotain, mutta eivät kaikkea. Viisaammat selvittävät aikanaan.

Luku 5: Työvoima, kristityt ja Niskavuoren Abdul

Kesällä 2015 Eurooppaa ravistelee turvapaikanhakijakriisi, johon maat eivät löydä yhteistä toimintatapaa. Suomessa tavoitteellinen julkinen keskustelu niin maahanmuutosta yleensä kuin turvapaikanhakijoista erityisesti on käynyt mahdottomaksi. Debatti on lähtenyt faktojen tarkastelun ja rationaalisen, myötätuntoisen ratkaisun etsimisen raiteelta pelon ja vihan täyttämäksi alkuhuudoksi. Keskustelun sijasta järkevään ajatteluun pyrkivät käyvät lähinnä julkista monologia, koska vastapuoli on liian kaukana varsinaista dialogia ajatellen.

Samaan aikaan Suomi ja moni muu maa ikääntyy. Kun kirjoitan tätä, olen tuskallisen tietoinen siitä, että jos selviän vanhusikään saakka, meitä ikäihmisiä on aivan liikaa työikäiseen väestöön nähden. Minua, meitä ja meidän asioitamme ei vanhuudessamme hoida kukaan, koska väestöpyramidimme on kääntynyt päälaelleen. Ellei uutta työvoimaa tule jostain.

Ainoa tapa saada nopeasti lisää työvoimaa markkinoille on maahanmuutto. Tätä ratkaisua vastustetaan kovasti, ja erityisen kovasti vastustetaan sitä, että mahdolliset maahanmuuttajat olisivat niitä, joita tänäänkin 3.9.2015 näimme tv-uutisissa: syyrialaisia, nuorehkoja, koulunsa käyneitä, useassa tapauksessa koulutettuja ja englannintaitoisia ihmisiä, yleensä muslimimiehiä. Heitä, työmarkkinoille aika valmista väestöä, ei Suomeen haluta, vaan jos jotain pitää alistua Syyriasta ottamaan niin kristittyjä naisia ja lapsia, siis PS:n mielestä.

Kristityt naiset ja lapset ovat Syyriassa ja Irakissa vähemmistön vähemmistöjä, joilla ei yleensä ole lainkaan niitä työmarkkinavalmiuksia kuin edellä mainituilla miehillä. Kummallista kyllä, englantia puhuvien nuorten miesten maahantuloa vahvimmin vastustavat ne, joiden maailmassa ihmisarvo halla-aholaisittain ymmärrettynä on yhtä kuin yksilön taloudellinen tuottavuus. Miksi he sitten mieluummin ottaisivat Suomeen paljon vahvemmin yhteiskunnan tuista riippuvaisia ihmisiä kuin potentiaalisia duunareita? En tosiaankaan tiedä.

Katsotaan vielä vähän tarkemmin sitä, että Halla-Aho ja Soini ovat esittäneet, että jos ketään otamme kriisialueilta turvaan, niin alueen (Syyria ja Irak) kristittyjä, koska ISIS joukkomurhaa nimenomaan kristittyjä, ja kristittyjen on helpompi asettua Suomeen kuin islaminuskoisten.

Molemmat ovat niin tökeröitä manipulaation yrityksiä, että en edes pahastuisi, ellei aihe olisi näin traaginen. 

Ensiksi: ISIS pyrkii alueelliseen valtaan, ja sen takia sen ensijainen maali ovat kerettiläisinä pitämänsä shiiat ja maltilliset sunnit, siis toiset muslimit. Nämä ryhmät ovat selkeästi suurin Isiksen maalitauluna pitämistään ryhmistä. Kristityt ja muut ovat toki kohteita ja heitä Isis murhaa joukoittain - siinä missä kaikkia muitakin, jotka edes teoriasaa eivät mahdu järjestön sairaaseen käsitykseen elinkelpoisuudesta. 

Ks. http://www.theatlantic.com/magazine/archive/2015/03/what-isis-really-wants/384980/

Toiseksi: Väite siitä, että Lähi-Idän kristyt olisivat tänne tullessaan jotenkin "kotoisempia" ja tutumpia meille kuin saman alueen muslimit, on reipasta puutaheinää. Asut, kieli, yleiskulttuuriset tavat, ruokalajit, musiikki jne ovat pitkälle yhteisiä alueen kristityille ja muslimeille, eikä mitään nopeasti havaittavaa eroa ole. Umaaya Abu-Hanna lähti Suomesta rasismiin kyllästyneenä muutama vuosi sitten - tiesitkö sinä, että hän on kristitty? Tiesivätköhän hänelle hyvää yksisuuntaista menomatkaa toivottaneet nettikansalaiset?

Väestörakenne muuttuu Suomessa pahaksi. Samaan aikaan muualla ihmiset tarvitsevat turvaa, rauhaa ja työtä. Meidän on oltava selvillä maailman ja oman maamme faktoista luulojen sijasta ja luotava näissä oloissa uusia mahdollisuuksia itsellemme ja muille. Se on vain rationaalista.

Mikä tässä on niin vaikeaa?

Toimimalla oikein nostamme vielä Niskavuorenkin kuopan reunalta. Sen tietää jopa Lindellin Tommi, jonka tarinalle Niskavuoren Abdulista annan siunatuksi lopuksi viimeisen sanan: www.youtube.com/watch?v=vEatHLC0DnU 

28.8.-5.9.2015

*****

Epilogi

Viimeisiä rivejä kirjoittaessani tuli tietoon, että pääministeri Sipilä on asettunut vahvasti ja julkisesti monikulttuurisen Suomen taakse ja luvannut perheensä vähän käytössä olevan Kempeleen-talon turvapaikanhakijoiden käyttöön ja kehottanut kaikkia avustustalkoisiin. 

Tarina sai siis uuden ja valoisamman käänteen juuri kun olin julkaisemassa tätä tekstiä. Nähtäväksi jää, miten PS hallituspuoleena toimii jatkossa näissä asioissa. Tässä vaiheessa se jää tietämättömyyden pimennysverhon taakse.

(Toistaiseksi) viimeiset sanat yhteiskuntasopimuksesta

Muutama pointti siltä varalta, että ette eilen ja aamulla saaneet tarpeeksenne vielä yhteiskuntasopimuksen kaatumisesta.

1. Yhteiskuntasopimus Sipilän mallilla ei kattanut yhteiskuntaa eikä ollut sopimus. Sen oikea nimi olisi ollut työmarkkinasuostumus, koska siinä työnantajat ja hallitus kysyivät palkansaajaliitoilta, suostutteko tähän laatimaamme prosessiin, jossa näillä ja näillä toimilla työvoimakustannuksia lasketaan viidellä prosentilla. Koska sopimuksen sisällöstä ei neuvoteltu eikä työmarkkinoiden ulkopuolelta kutsuttu ketään prosessiin, kyseessä ei olisi voinut olla yhteiskuntasopimus. Tästä syystä ex-sovittelija Salonius moitti eilen Sipilää tuotteen myymisestä väärällä brändillä alun alkaen, niin sanoakseni.

2. Prosessin sakkaamisen jälkeen Sipilä ja Stubb ovat mutisseet muista toimenpiteistä. Pääministeri on viitannut "5-8 aiemmin mainittuun" vaihtoehtoon, joskin kukaan ei tunnu tietävän mihin pm viittaa, ja puhunut myös noin sadan lisätoimen listasta mutta ei kerro mitä listalla on. Ulkoministeri totesi että sopimuksen kaatuminen on huono juttu ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta - mikä on pekkaspäivien ja Putinin yhteys, en tiedä. 

3. Kaikesta hönkää se, että hallitus on pelannut yhtä jätkäparia varmana siitä että sillä on voittava käsi. Tietenkään mitään Plan B:tä ei hallituksella ollut, kuten ei Suomessa yleensäkään (ks edellinen postaukseni). Olen hämmästynyt siitä, että tällä arroganssilla ylipäätään lähdettiin pelikentälle. Luulisi bisnesmies Sipilän tietävän, että ruotsalaisen menestyksen salaisuus on se pitkäpiimäinen diskuteeraaminen ja fika-taukojen pitäminen; kaikkia kuullaan, kaikki saavat osansa lopputulokseen ja kaikki sitoutuvat. Tätä oltiin ehkä jo oppimassa Suomessa, mutta jostain kumman syystä Sipilä halusi palauttaa management by perkeleen huonojen aikojen keinoksi. "When in panic, tell everyone to fuck off?" Jep jep.

4. Minäkin halusin laajan työelämäsopimuksen. Minulta saisi nipistää vähän, voisin luopua parista arkipyhästä ja antaisin ehkä 20 % lomarahastani yhteiseen kassaan. Olisin hyväksynyt suurimman osan Sipilän tarjouksesta - en kaikkea - mutta en tällä tavalla.

Minä olen maltillinen ja sopuhakuinen ihminen, joka ymmärtää että kun on tiukkaa ja asioista halutaan keskustella, on syytä tulla vastaan ja kuunnella kaikki argumentit. Olen kaukana vanhan liiton ay-juntasta ja olen niissä asioissa lähinnä tapauskovainen joka ei kirkossa käy. Mutta vapaata kansalaista ja hänen luottamushenkilöitään ei tosta vaan lähestytä valmis sopimuspohja kädessä ja pyydetä nimeä alle. Aivan kuten valtiota ei johdeta kuin osakeyhtiötä. Niin kivalta kuin suora käskeminen voikin välillä tuntua.

Pelon varjoista ja seurauksista

Tämän aamun (20.8.) hesarissa on oikein hyvä juttu Suomen taantuman syvyydestä ja sitkeydestä, ks.

http://www.hs.fi/talous/a1439958763726. Usean asiantuntijan voimin analysoidaan tilannetta, ja mielestäni nappiin. Samassa lehdessä, en muista onko jopa samassa jutussa, tulee esiin myös vanha lempiaiheeni, Suomen vientisektorin hirveä kapeus ja nyt myös vanhakantaisuus.

Asiantuntijakommenteissa korostuu nyt vihdoin sekin, että lamamme on myös, ellei jopa ennen muuta, korvien välistä sorttia. Ja sehän on ihan selvääkin, koska elinkeino- ja vientimaailmojen jumahtaminen noin vuoteen 2005 kielii juuri siitä, että ajatus ei kulje, silmät eivät näe, fiilistä ei ole, suuta kuivaa, hiljainen apeus ja merkityksettömyyden tunne hiipii puseroon eikä mikään oikein tunnu miltään. Menepä näillä eväille globaaliin kisaan.

Vaan ei tämä ainoastaan EK:n ja työnantajien synti ole. Suomea yhteisönä (en sano kansana koska "kansa" on täysin fiktiivinen olio) riivaa syvälle mennyt ja syvältä myös kumpuava pelko, tai oikeammin pelkojen risukimppu. Suomessa pelätään epäonnnistumista, konkurssia, kasvojen menettämistä, väärää säveltä laulukokeessa, huonoa ääntämistä, sateista kesää, äänekkäitä naapureita, valtion velkaa, EU:ta, Venäjää, Yhdysvaltoja, punavihreää suvaitsevaistoa, perussuomalaisia fasisteja, suomenruotsalaisia pankkiireja, metsäsuomalaisia juntteja, Weekend-festivaalin volyymiä, väärää pukeutumista oikeassa tilaisuudessa, pallon tuhrimista omaan maaliin lisäaajalla, ilmastonmuutosta, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarkoitettu cleantechiä ja mustaa miestä.

Ennen kaikkea täällä pelätään mustaa miestä. Tajusin tämän äsken aivan uudella syvätarkkuudella. Kiitän tästä Kaarina Hazardia, joka radion Pöyreä pöytä -talkshowssa (lempiradio-ohjelmani, muuten) kertoi, että kun muutama päivä sitten Helsingin fillarimarssissa oli nahisteltu bussikuskin ja fillaristien kesken, tilanteesta otettuja kuvia oli kiertänyt somessa. Isänmaalliset piirit olivat luupin kanssa tarkastelleet kuvissa vilahtavaa bussikuskin käsivartta arvioidakseen, oliko kuskin iho ja karvoitus suomalaisen keskivaalean tummemmalla puolella.

Ja siinä on teille se syy, jonka takia me olemme yhteisönä halvaannuksen tilassa. Olemme kauhuissamme koko maaailmasta ja sen muutoksista. Oma, monessa kohdassa traaginen, historiamme on runnellut identiteettimme yhteisen kerroksen niin huonoon happeen itsetunnon osalta, että kaikki on meille uhka. Kun ruotsalainen viettää kansallispäivää, se korkkaa skumpan ja rallattelee. Meillä joko vedetään ykköset päälle ja mennään turvamiesten vartioimien ovien taakse (promillen murto-osa väestöstä), vedetään lätkäkamat niskaan ja koetetaan käydä edellisten kimppuun (pienempi promillen murto-osa) tai seurataan viestimistä molempia edellisiä (kaikki muut). Vapautunutta iloa ei löydy edes sinä päivänä vuodesta kun siihen olisi eniten aihetta.

Kun kaikki on uhka, mikään ei ole turvallista. Ulos pelottaa mennä ja ennen pitkää varjot alkavat pidentyä ja äänet kuiskia ihan oman kodinkin oloissa. Siinä mielentilassa innovaatiot, tulevaisuudenusko ja kansainvälinen verkottuminen ovat hieman haastavia asioita.

Menneisyys, verinen ja julmakin, on tässä tilassa suotavampi kuin nykyisyys ja siitä avautuva tulevaisuus. Aku Louhimies ohjaamassa uutta Tuntematonta Suomen satavuotissynttäreille on tämän taudin keskeinen kuva.

Lisäksi olemme päättäneet, että paha ei asu meissä. Se asuu aina Toisissa. Valkoisen väkivaltarikosta selittää satunnainen perhetausta tai mielenhäiriö, mamun samaa rikosta ihonväri, geenit ja uskonto.

Suomessa asuvan yhteisön keskimääräisessä älyssä ja kyvyissä ei ole mitään vikaa. Tällä maailmankolkalla ollaan ihan yhtä hyviä kuin missä muualla tahansa. Mutta pelko ja uhkien tunto kahlitsee ja vääristää tunteemme ja ajatuksemme. Ennen kuin astumme historian varjoista, karistamme fobiamme ja uskallamme katsoa eteenpäin, emme pääse eteenpäin.

"Take a walk outside myself

In some exotic land

Greet a passing stranger

Feel the strength in his hand

Feel the world expand

I feel my spirit resist

But I open up my fist

Lay hand over hand over

Hand over fist"

- Rush / Neil Peart: Hand Over Fist

Juhanan lipsahdus

Herkullinen A-Studio tänä iltana. Toimitus oli koostanut vuoden 1991 hallitus- ja devalvaatiokriisiatä mainion koosteen, jonka valossa oli kiintoisaa nähdä, miten 1:1-suhteessa nykydiskurssit ovat tuohon aikaan.

Esko Aho nähtiin puhumassa yhteiskuntasopimuksesta - siis 1991! - ja harmittelemasssa sitä etttä vienti ei vedä koska työn kustannuksia ei saada kevennettyä. Tuolloin talous oli kaatunut Neuvostoliiton, kuten nyt Nokian, mukana. Harvojen munien samaan koriin pistämisen virhe on tehty kahteen kertaan runsaassa 20 vuodessa.

Suomen politiikan ja talouden koneiston oppimiskyky näyttää tässä valossa hitaahkolta.

Mutta ohjelman isoin juttu tuli lähetyksen loppuosassa, jossa Timo Harakka ja Juhana Vartiainen debatoivat tästä uudesta yhteiskuntasopparista. JV puolusti sitkeästi kun TH hyökkäsi ja syytti. Kunnes ihme - JV:n pokka petti.

Harakka oli jankuttanut työajan pidentämisen kritiikkiä ja tuottavuus/työtunnit-skepsistä niin sarjatulella, että Vartiainen puuskahti lopulta että "työaikapuhehan on kiertotie, kun me halutaan puhua työvoimakustannusten alentamisesta."

Teatterin ja kielipelin avoin paljastaminen hätkäytti jopa ex-toimittaja Harakan, jolta ei mitään terävää palautuspalloa tullut. Hetki oli hieno: hallituksen talouskärki toteamassa suorassa lähetyksessä että iskusanat ovat tosiaan vain iskusanoja, joiden avulla koetetaan keventää ihmisten palkkapusseja. 

Se oli arvokas juttu, koska nyt tiedämme mistä yhteiskuntasopparin yhteydessä todella neuvotellaan. Ja kyllä siitä saa ja pitääkin neuvotella, mutta olisi reilua ja oikein sanoa ruma sana niin kuin se on.

Maailman parantamista pro bono

On jo parin viikon ajan pitänyt kirjoittaa tarkemmin Immosen,  kansalliskiihkon, fasismin, rasismin ja ksenofobian suhteista. Ne kun eivät ole niin yksioikoisia kuin luulisi; käsitteiden määrittely kuumenneessa sanasodassa olisi ollut paikallaan. Mutta kun viisaammmat, Jari Tervoa myöten, ovat jo sanoittaneet tuota insidenttiä aivan riittävästi, ei minulla ole syytä laittaa lusikkaa soppaan sen enempää.

Sen sijaan pari sanaa tämän päivän (17.8.) piilouutisesta. Timo Soini on ulkoministerin roolissa nimittänyt Pekka Haaviston erityisedustajakseen, jonka tehtävänä on toimia rauhan edistämiseksi Afrikan maissa, eritoten itäisen ja pohjoisen Afrikan turbulenteilla alueilla. 

Propsit Espoon isolle pojalle rajan ylittämisestä arkkivihollisen puolelle; Haavistoa parempaa tähän hommaan tuskin löytyy. Tilanteessa on kuitenkin yksi erikoinen piirre: Haavisto tekee tätä uutta tehtävää kansanedustajan toimen ohessa ja täysin ilman erillistä korvausta.

Jos oikein kettumainen haluaisi olla, voisi sanoa, että Soini tässä demonstroi perussuomalaisen kehitysmaapolitiikan ydinpiirteitä: pyritään ehkäisemään pakolaisuutta suoraan kriisialueilla ja tehdään se erittäin pienellä resurssilla eikä käytetä siihen ainuttakaan veroeuroa. Onnistuessaan tehtävässään Haavisto tulisi todistaneeksi, että - presto! - köyhimpien maiden tilanteiden helpottamiseen ei tosiaan tarvita yhtään rahaa!

No, en ole niin kettumainen että sanoisin noin. Sen sijaan toivotan Pekka Haavistolle parasta menestystä vaativassa tehtävässä. Mahdollisen onnistumisen myötä Suomi-kuvakin voisi siinä pikkuisen siistiytyä.

"Eilen oli eilen ja nyt on nyt", eli miksi Paavo-sedän satutunti olisi pitänyt jättää väliin

Siitä lähtien, kun noin kuusi vuotta sitten perussuomalaiset aloittivat nousunsa mielipidemittauksissa, on ollut nähtävissä, että suomalaista yhteiskuntaa ja sielunmaisemaa värittää kasvava kaipuu niin sanottuihin "parempiin aikoihin", jotka luonnollisesti ovat jo menneet, niinkuin kaikkiin mytologioihin kuuluu. Aivan näinä päivinä tästä impivaaralaisuuden vahvasta tilasta on nähtävillä kaksi selvää esimerkkiä.

Niin sanotun perinteisen avioliiton kannattajien kansalaisaloite, joka pyrkii kumoamaan edellisen eduskunnan säätämän lain tasa-arvoisesta avioliitosta, on saavuttanut tänään vaadittavat 50.000 kannattajaa ja etenee eduskuntakäsittelyyn. Avioliittolain perumisen todennäköisyys on onneksi äärimmäisen pieni: sitä vastaan puhuvat sekä pääministeri Sipilän selvä lausunto siitä, että avioliittolakiin ei enää palata, sekä se, että Yhdysvaltojen korkein oikeus päätti äskettäin, että tasa-arvoinen avioliitto on mahdollinen ja lainvoimainen koko USA:n alueella.

Koko läntinen arvoyhteisö menee tähän suuntaan. Yhdysvaltojen lisäksi tasa-arvoisesta avioliitosta on säädetty mm. muissa Pohjoismaissa, Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Portugalissa, Espanjassa ja nyt myös katolisessa Irlannissa. Avioliittolain kumoaminen ennen sen voimaan saattamista asettaisi Suomen jyrkästi läntisen arvoyhteisön marginaaliin, ellei jopa ulkopuolelle. Olisimme samassa ryhmässä Venäjän kanssa. Tätä ei hallitus kestäisi kaatumatta vähintään kokoomuksen vastustukseen, joten aloite ei tule menemään läpi.

Innokkaiden ja aktiivisten arvokonservatiivien ajamaa vanhakantaista avioliittolakia vakavampi merkki yrityksestä kääntää kelloa radikaalisti takaisin onkin entisen moninkertaisen ministerin Paavo Väyrysen käynnistämä kansalaisaloite kansanäänestyksestä, joka koskee Suomen jäsenyyttä euroalueessa. Paavo haluaa Suomeen markan takaisin, noin lyhyesti sanottuna.

Aloite on saanut kansalaisaloite.fi-verkkopalvelussa noin kahdessa vuorokaudessa lähes puolet tarvittavista kannattajista eli noin 20.000 kannatusilmoitusta. Varsin kunnioitettava suoritus ottaen huomioon, että eletään Suomen kaikkein hiljaisinta kesäloma-aikaa. Toisaalta Väyrysen ajoitus on, vanhan ketun maineen mukaisesti, liki täydellinen. Kreikan viime päivien ja viikkojen katastrofaalinen talousnäytelmä tuo väistämättä varsin monen mieleen kysymyksiä koko yhteisen valuutan järkevyydestä.

Väyrysen aloitetta kannettavilla saattaakin olla, ja todennäköisesti on, sekä nostalgisia että päällisin puolin maalaisjärkisiä syitä kannalleen. Jos yhteinen eurovaluutta saa aikaan tällaista tuhoa Euroopan toisella reunalla, miten kukaan voi olla varma siitä, että sama ei tapahtuisi omalla alueellamme tai jopa laajemmin.

Vasta-argumenttina näille tuumailuille nostan esiin neljä näkökulmaa.

1. Kreikka itse.

Suomi ei ole Kreikka. Vaikka vientiteollisuuden ja työllisyyden näköalat Suomessa ovat heikkoja, se ei tarkoita sitä, että näkymämme olisivat Kreikan kaltaiset. Siinä missä Kreikan oman julkisen talouden mekanismit ovat olleet pahasti rapautuneita, Suomen vastaava rakenne on ollut koko ajan pohjimmiltaan terve. Siinä missä Kreikan vientitulojen rakenne on kivijalaltaan varsin ohut ja tehoton, Suomen vientisektori on hyvinkin tehokas silloin, kun muu Eurooppa ja maailma toimivat normaalisti. Tämä siksi, että Suomen vienti riippuu paljon muiden maiden investoinneista. Suomen vientitulot ovat ehkä olosuhteille alttiita, mutta Kreikan nykyinen vientirakenne ei virkisty edes ympäröivän maailman nousukausista.

2. Eurosta irrottautumiseen mekanismia ei tunnetusti oikeastaan ole.

Joutuisimme nollapisteeseen lähes kaikissa Euroopan unioniin, ulkomaankauppaan sekä rahoitusmarkkinoihin liittyvissä asioissa. Nämä eivät ole pikkujuttuja. Syntyvä tilanne voisi olla lähes kaoottinen sen verran kauan, että elinkeinoelämämme ja taloutemme kärsisivät tuntuvia vaurioita ennen tilanteen vakiintumista.

3. Devalvaatio ei ole enää tästä maailmasta.

Epäilen, kuten ilmeisesti muutama muukin, että Väyrynen muistelee lämmöllä menneitä vuosikymmeniä, jolloin Suomen vientiteollisuuden kriisien tavanomainen lääke oli markan devalvointi.

On syytä muistaa, että Suomi vietti lähes 60 vuotta markkinatalouden kannalta täysin omituisessa ja, joku voisi sanoa, epätervessa tilassa, joka tosin oli tuolloin Suomelle suosiollinen. Vuosien 1950 ja 1990 välillä bilateraalinen kauppa Neuvostoliiton kanssa loi poikkeuksellisen tilanteen, jossa Suomessa saatettiin tuottaa lähes mitä tahansa tietäen, että se menee kaupaksi itänaapuriin, joka oli pahamaineisen kyvytön tuottamaan kulutushyödykkeitä ja muita ei-sotilaalliseen teollisuustoimintaan liittyviä tuotteita.

Vastaavasti Neuvostoliiton romahduksen jälkeisenä aikana varsin lyhyttä mutta rajua lamaa saapui korjaamaan Nokia, jonka ilmestyminen matkapuhelinmarkkinoille oikealla hetkellä oikeassa paikassa oikeilla tuotteilla oli enemmän sokean sattuman ja lottovoittomaisen tuurin seurausta kuin mitään muuta. Idänkaupan ja Nokia-vuosien yhteinen kesto oli noin 60 vuotta. On selvää, että devalvaatio noissa rakenteissa oli kätevä ja helposti käytettävä työkalu, kun yksi vahva kansallinen kivijalka takasi sen, että kyllä meidän elinkeinoelämämme porskuttaa eteenpäin vaikka olisi vähän vastatuulta.

Noissa oloissa ei kovin paljon tarvinnut vaivata päätä tuotekehityksellä, innovaatioilla, asiakasryhmien segmentoinnilla tai muullakaan sellaisella, joka kuuluu aivan ensisijaisesti 2000-luvun globaaliin markkinatalouteen. Ja mehän olemme osa 2000-luvun globaalia markkinataloutta, halusi Väyrynen sitä tai ei. 60 vuoden erityisjakso, joka päättyi Nokian romahdukseen, oli "huonoa hyvää tuuria" siinä mielessä, että sen aikana elinkeinoelämän ja talouspolitiikkamme ei tarvinnut oppia uusille tavoille ja toimimaan sillä tavalla jota läntiseltä markkinatalousmaalta tänä päivänä odotetaan.

Devalvaatio nykyisessä toimintaympäristössä, näillä eväillä, on aivan toinen asia kuin se oli Brezhnevin-vuosina. Joko Väyrynen ei tätä ymmärrä tai ei halua ääneen sanoa. Molemmat ovat erittäin huolestuttavia vaihtoehtoja. Kun Väyrynen haluaa Suomen työkalupakkiin oman valuutan, jota voisi devalvoida aina tarvittaessa, hän joko tietoisesti tai tiedostamatta toivoo paluuta olosuhteisiin, joita ei enää ole.

4. Euro ja EU ovat myös turvallisuus- ja maailmanpolitiikkaa.

Suomi on juuri osallistunut ja hyväksynyt toimenpiteet, joilla Kreikka ainakin toistaiseksi pysyy euroalueessa. Olisi äärimmäisen outoa ulospäin, jos Suomi tämän jälkeen vapaaehtoisesti lähtisi irtautumaan yhteisestä valuutasta - voi vain arvailla, mitä Sipilä ja Stubb tuumaavat Paavon ulostulosta.  Tuntuu myös siltä, että Suomessa ei aivan sisäistetä sitä painoarvoa, joka yhteisellä valuutalla juuri tässä maailmantilanteessa on.

Jos Kreikka lähtisi eurosta, se todennäköisesti joutuisi lähtemään myös Euroopan unionista. Tämä luo uuden tilanteen Välimeren pohjoisrannalle, alueelle, joka on Venäjälle geopoliittisesti ja strategisesti erittäin tärkeä. Asian painavuutta korostavat vielä Kreikan ja Venäjän eurooppalaisittain poikkeuksellisen läheiset kulttuuriset siteet.

Se Eurooppa, jota kaikesta päätellen Väyrynen, Soini sekä Britanniassa Nigel Farage havittelevat, on paluu 1970-luvun asetelmiin. Eurooppa koostuisi itsenäisistä kansallisvaltioista joilla jokaisella on täysi rajakontrolli, omat valuutat, omat kauppapolitiikat, omat tullijärjestelyt ja -maksut, ja niin edelleen. Olisimme tilanteessa, jossa eurooppalaiset valtiot kilpailisivat keskenään vähintään taloudellisilla areenoilla, mahdollisesti jossain vaiheessa myös muilla. Tämän tyyppinen Eurooppa ei kuitenkaan vaikuttaisi mitenkään siihen tosiasiaan, että maailmassa toimii Pohjois-Amerikan, Kiinan, Intian, ja vahvistuvan Latinalaisen Amerikan kaltaisia massiivisia talousalueita.

Yksi Euroopan unionin keskeisistä tehtävistä nykyhetkellä on toimia taloudellisena voimana, joka kykenee toimimaan edes jossain määrin tasa-arvoisesti näiden globaalien talousjättien kanssa. Koska maailma ei ole sama kuin 70-luvulla, ei myöskään Suomen yksittäisenä toimijana olisi mahdollista päästä samoihin tuloksiin kuin tuon ajan monella tavalla säännelymmissa ja suojatummissa taloudellisissa rakenteissa. Mitään pitkiä bilateraalikauppasopimuksia kukaan ei enää tekisi, vaan kilpailisimme yksinämme vaikkapa markkinaosuuksista Intiassa samoilla ehdoilla Saksan, Ranskan tai Britannian kanssa. Myös Ruotsi ja Tanska olisivat kanssamme samalla kilpailuviivalla ja todennäköisesti meitä sekä vahvempia että nopeampia.

Haavekuva siitä, että sisukas, pieni itsenäinen, rehellinen, yhtenäiskulttuurinen ja kesätaivaansininen Suomi pärjäisi jollain elmomaisella osaamisella maailmassa, perustuu toiveajatteluun ja historian tahallisen tai tahattomaan väärin ymmärtämiseen. Väyrysen hanke ei ole asti ei olekaan ainoastaan väärä vaan se on vaarallinen.

Se on vaarallinen kahdesta syystä. Ensiksi, se antaa kansalaisille edellä luetelluista syistä väärän kuvan siitä, mitä eurovaluutasta eroaminen merkitsisi. Väyrynen luvalla sanoen sumuttaa ihmisiä ja tekee sen tietoisesti.

Toiseksi, pelkän kansalaisaloitteen olemassaolo ja sen saama nopea suuri suosio viestittävät ilosanomaa tasan yhteen suuntaan. Vladimir Putinia tuskin mikään Suomesta tuleva tieto voisi ilahduttaa enempää kuin se, että Neuvostoliiton vanha luottomies, ministeri Väyrynen, on aktivoitunut ja kerää kokoon kansanjoukkoja, jotka avoimesti ja pystypäisesti ilmoittavat halukkuutensa irrottaa Suomi eurooppalaisesta projektista - ja vieläpä vapaaehtoisesti.

Eurooppa, jossa itsenäisten kansallisvaltioitten alueen reunamilla yksinäinen Suomi olisi naapurina haukan kynnet ja siivet kasvattaneetlle Karhulle, ei ole ainakaan minun mielestäni vastuullinen tulevaisuuden näkymä. Paavo Väyrynen saa vapaassa maassa ajaa juuri niitä asioita joita hän haluaa, ja juuri sen takia on tärkeää, että hänen argumenttinsa otetaan mahdollisimman huolellisesti auki ja analysoitaviksi. Koska tässä asiassa virheliike voidaan tehdä vain kerran.

Trio on toimivin kokoonpano, mutta myös vaikein

Hurriganes, Rush, Nirvana... Triokokoonpano voi olla julman tehokas bändimuoto, mutta se on myös vaikein koota ja pitää käynnissä pitkällä aikavälillä. Jos yksi päättää lähteä, bändi loppuu siihen, ja toisaalta jokainen hetki, jolloin kolmion sivuista kaksi alkaa lähentyä toisiaan,  voi luhistaa koko kuvion.

Näin on myös politiikassa, ja tämän totuuden edessä on nyt Juha Sipilä.

Jos kaikkitietävää uutismediaa on uskominen, Sipilä ja Soini tykkäävät toisistaan - anteeksi, luottavat toisiinsa niin paljon, että hallituspohja on jo valettu väkilannoitteen ja duunarin hien marinoimalle multapohjalle. Tästä voisi muuten alkaa pitkä ja kaunis ystävyys, mutta voi sentään: kahden kimppa ei tuota enemmistöhallitusta. Tarvitaan kolmas pyörä, jotta "Lemmy" Sipilän ja "Philthy Animal" Soinin kombo saisi aikaan valtion velkaa lyhentäviä hittibiisejä pelkän veret seisauttavan perusjytkeen sijaan.

Antti "joku suomirokkari" Rinteen otteessa ei ole tarpeeksi armottomuutta ja viiltävyyttä tuomaan äijien alarekisterijyrinään kontrastia - tarvitaan siis "Fast Alex" Stubb sinkauttelemaan terävän oloisia mutta lopulta yksinkertaisia riffejä, joiden avulla tavanomaisempaankin töminään tulee radioystävällistä koukkua (vrt Ace Of Spades). Lisäksi Alexin coolimpi look (ainoa noista kolmesta jolle aurinkolasit oikeasti sopivat) on tarpeen nuoremman, kaupunkilaisen segmentin saamikseksi potentiaaliseen kohderyhmään.

Tällä hallitustriolla homma toimii parin albumin verran, mutta sitten musiikilliset erimielisyydet alkavat nostaa päätään. Fast Alex haluaa enemmän ja vapaampaa teoskohtaista sovittamista, mikä ei kelpaa Animal Soinille, joka haluaa pitää kiinni duunarin teostokorvausten yleissitovuudesta. Lemmy Sipilä taas kehittää halun kokeilla yhteiskunnallisesti kantaaottavaa perustuloriffiä, minkä Alex dissaa heti kaupallisena itsemurhana. Ja Animal Soini haluaa jossain vaiheessa laittaa basareihinsa viidennenkin ydinreaktorin, mikä ei kelpaa bioenergiasta itseensä virtaa pumppaavalle Sipilälle. 

Lisäksi Animal on jatkuvasti napit vastakkain kahden muun kanssa siitä, pitäisikö kokoonpanoa laajentaa ulkomaalaisilla muusikoilla, jotka voisivat tuoda uutta fiilistä koko touhuun.

Jos oikein huonosti käy, Lemmy Sipilä voi ryystää biomassaa niin ahkerasti, että takahuoneessa tutuksi tullut, ruotsalaisen progen hyvin hallitseva mutta maisterimainen "Opethaja" Niinistö mutkikkaine mutta jotenkin kiehtovine aurinkovisioineen alkaa kiinnostaa. Ja senhän tietää jokainen, mitä jytäbändille silloin tapahtuu.

Hyvisten häviö?

Vuonna 1973 Paul Simon julkaisi toisen sooloalbuminsa There Goes Rhymin' Simon. Albumin B-puolen ensimmäinen kappale on American Tune, yleensä varsin epäpoliittisen tekijänsä harvoja hetken yhteiskunnallista ilmastoa suoraan käsitelleitä lauluja. Vietnamin sodan loppupuolella ja kulttuurimurroksessa kamppailevan suurvallan tulehtunutta ja uupunutta mielialaa voisi tuskin kuvata paremmin ja tarkemmin kuin Simon teki. Laitan tekstin tähän kokonaisuudessaan, sellaisena kuin ne ovat tekijän virallisella nettisivustolla:

Many’s the time I’ve been mistaken
And many times confused
Yes, and I’ve often felt forsaken
And certainly misused
Oh, but I’m all right, I’m all right
I’m just weary to my bones
Still, you don’t expect to be
Bright and bon vivant
So far away from home, so far away from home

I don’t know a soul who’s not been battered
I don’t have a friend who feels at ease
I don’t know a dream that’s not been shattered
Or driven to its knees
Oh, but it’s all right, it’s all right
For lived so well so long
Still, when I think of the road
We’re traveling on
I wonder what went wrong
I can’t help it, I wonder what’s gone wrong

And I dreamed I was dying
And I dreamed that my soul rose unexpectedly
And looking back down at me
Smiled reassuringly
And I dreamed I was flying
And high above my eyes could clearly see
The Statue of Liberty
Sailing away to sea
And I dreamed I was flying

Oh, we come on the ship they call the Mayflower
We come on the ship that sailed the moon
We come in the age’s most uncertain hour
And sing an American tune
Oh, it’s all right, it’s all right
It’s all right, it’s all right
You can’t be forever blessed
Still, tomorrow’s going to be another working day
And I’m trying to get some rest
That’s all I’m trying to get some rest

© 1973 Words and Music by Paul Simon

Poistan mielessäni tuosta Yhdysvaltojen historiaan liittyvät viittaukset ja korvaan ne Eurooppaan liittyvillä asioilla. Huomaan, että teksti on täysin relevantti tämän hetken eurooppalaiseen tilanteeseen, niin asia- kuin tunnetasolla. Ja sen on todella surullista.

Ainakin itse koen, että Eurooppa on käsittämättömällä tavalla menettänyt otteen siitä valtavasta edistyksestä, johon maanosa pystyi toisen maailmansodan jälkeen. Läntinen Eurooppa pyrki ja pystyi oppimaan omista virheistääm ja lopulta onnistui murtamaan, yhdessä Yhdysvaltojen kanssa, rautaesiripun, ja vieläpä väkivallattomasti. Olen USA:ssa käydessäni ollut ylpeä Euroopasta ja Euroopan Unionista, joka on ollut amerikkalaisia edellä tasa-arvossa, koulutuksessa, yleissivistyksessä, terveydenhoidossa, yhteiskuntarauhassa ja monissa muissa asioissa.

Saatoin kadehtia Amerikalta ihmisten sosiaalisuutta ja optimismia ja tarmoa, mutta en olisi vaihtanut asuinpaikkaa. Rakastuin sen sijaan pysyvästi Kanadaan, joka näytti pystyvän yhdistävän Atlantin molempien rannikoiden hyvät puolet, mutta se on sivujuoni isommassa tarinassa.

Nyt eurooppalainen ylpeyteni makaa tomussa ja hiekassa Nemesiksen potkittua siitä ilmat pihalle. Hybrikseni on luhistunut kadotettuun talouteen, leviävään terrorismiin, sysimustan nationalismin nousuun ja poliittiseen kyvyttömyyteen toimia taitavasti Venäjän suhteen. Vakaan ja edistysuskoisen tulevaisuuden sijasta näen levottomia näkyjä kotitekoisista pommeista Aleksis Kiven patsaalla, ohjuksista Itämeren yläpuolella, kurjaliston vaelluksesta leivänmurujen perässä, Amerikkaan pakenevista vähemmistöjen ja älymystön edustajista, hirmuvaltiaista, joiden retoriikassa yhtenäisyys, puhtaus, kansa ja voima ovat perussanastoa.

Näen kellon muuttavan suuntaa hirveällä tavalla ja tikittävän kohti hetkeä, josta ei ole paluuta.

Kaiken tämän edessä voin vain kysyä: miksi? Ajoiko meidät tähän todella yksi talouskriisi, yhden amerikkalaisen asuntokuplan puhkeaminen? Halusiko joku tätä, masinoiko joku tämän hyötyäkseen itse?

Sanon heti tämän: en usko jälkimmäiseen mahdollisuuteen. En ole salaliittoteoreetikko; pidän sellaisia lähinnä myötätunnon tarpeessa olevina eksyneinä vaeltajina. Se, että maailmassa on paljon paskaa musiikkia ei tarkoita sitä, että muusikot olisivat tahallaan tehneet huonoa kamaa. Sitä vain välillä tulee kun paljon tehdään. Sama pätee satavarmasti politiikkaan ja talouteen. USA:n asuntokuplan syntymiseen vaikuttivat varmasti ahneus ja häikäilemättömyys, ihmisen ikuiset valuviat. Mutta nekin, jotka hetken aikaa kuplasta hyötyivät, eivät tähdänneet tähän tilanteeseen, joka syö maata heidänkin jalkojensa alta.

Me olemme missä olemme lähinnä ihmisen omien heikkouksien takia. Ennen vuotta 2008 otettiin iloisesti velkaa koska ihminen kokee arjessaan että huominen on tämän päivän toisinto ilman sen suurempia muutoksia. Emme ajatelleet Venäjää sen enempää koska kommunismi oli jo ohi. Emme osanneet varautua fasismin, venäläisen tai ranskalaisen tai ruotsalaisen tai suomalaisen, uuteen nousuun koska olimme yhdistäneet sen symboleihin, joita uudet fasistit osaavat taitavasti välttää. Annoimme talouden kehittyä vinosti koska uskoimme, että markkinat toimivat rationaalisesti ja osaavat korjata itsensä. Emme pelänneet terrorismia, koska USA oli kirjoittanut tarinan ainoaksi roistoksi Bin Ladenin, jonka kuolemaan tarun piti päättyä.

Kaikki näytti siltä, että Eurooppa etenee kohti hyvisten voittoa: maanosaa, joka näyttää muille esimerkkiä liberaalissa, sallivassa ja silti taloudellisesti turvatussa elämässä. Kunnes kävi näin ja olemme tässä.

Yksi keskeisistä ansalangoista viritettiin silloin, kun aloimme olettaa, johtajiemme rohkaisemina, että menestys sen kun jatkuu ja että jatkuva kasvu on joka tapauksessa edellytys sille, että kaikki on hyvin. Kun menestys ei jatkunut ja jatkuvan kasvun periaate joutui kyseenlaiseksi niin realismin, tarkoituksenmukaisuuden kuin ekologian kannalta, maa petti alta lopullisesti. Nyt meidän kaikkien pitää vastata siihen kaikkein vaikeimpaan kysymykseen: mihin nyt?

Vuoden 1945 jälkeen tätä kysymystä ei ole tällä painokkuudella tarvinnut Euroopassa esittää, ja on kyseenalaista, onko meistä kehitykseen kasvaneista muotoilemaan kestävää, rauhan ja ylipäätään vakaan elämisen mahdollistavaa ratkaisua. Ja vaikka meistä Euroopassa siihen olisikin, suunnitelman voi sotkea itänaapurissa valtaa pitävä ryhmä, joka on viime päivien uutisista päätellen henkisesti valmis globaaliin amok-juoksuun, täysin tietoisena siitä, että eri osapuolten arsenaali mahdollistaa molemminpuolisesti varmistetun tuhon kaikkialla. Eikä muuta syytä tunnuta tarvitsevan kuin loukatun ex-imperiumin vinoutunut kunniantunto, kuralle mennyt talous ja naapurimaiden halu elää omaa elämäänsä.

Me yritämme parhaamme, koska meillä on lapsemme ja kohta on taas työpäivä. Me valmistaudumme vaaleihin, koska haluamme itse valita kehityksemme suunnan ja omat johtajamme, jotka voimme vaihtaa niin halutessamme. Me yritämme olla hyviksiä, ihan oikeasti.

Nyt, pitkänäperjantaina 2015, pyydän: jos siellä ylhäällä on joku, älä hylkää meitä.

Harvainvallat öljyläikässä

Lopetin väliaikaisesti tänne postailun elokuun lopulla. Venäjä, ISIS ja Ebola olivat liikaa yhden taviksen työkalupakille. Ihmisellä on sentään perhe, työnsä, bändinsä ja muita asioita, joiden varassa pää pysyy harteilla ja joiden rakenteisiin voi paeta sitä, että koko ihmislaji vaarantaa aika ajoin olemassaolonsa. Joskus on oikea ratkaisu olla märehtimättä kovin tarkkaan ihan kaikkea.

Mutta nyt on uusi vuosi, annus horibilis 2014 on takana ja meillä täytyy olla jotain toivoa siitä, että tarina jatkuu. Niinpä minäkin sitten päätin, joululoman ja perheen yhteisen ajan virkistämänä, palata tälle pelikentälle. Päivää vaan.

Kun naputan tässä aipäidini kuvitteellisia näppäimiä voin samalla havaita reaaliaikaisesta valuuttakurssidatasta toisella välilehdellä, että kun eilen illalla taalalla sai 60 ruplaa, sillä saa juuri nyt 63 ruplaa. Onneksi en ole dollarilainaa ottanut sikäläinen yrittäjä.

En aloita uudelleen mitään venäjä-jeremiadia, vaan muistutan, että itänaapurin talouskaaos johtuu kolmesta tekijästä: aika kurjasta hallinnosta ja talousosaamisesta, länsipakotteista ja öljyn hinnasta. Noiden prioriteetissa viimeinen on ensimmäinen: ellei öljyn ja maakaasun hinta olisi lähtenyt laskuun, Venäjä olisi voinut jatkaa yhden kortin talouspeliään vielä ainakin hetken. Maan kriisiytymisen taustalla on pitkälle juuri maton lähteminen äärimmäisen kapean ja valtiojohtoisen vientiteollisuuden alta.

Tässä ei ole mitään uutta niille, jotka lukevat yhtään talousuutisia. Mutta se mistä ei vielä niin paljon puhuta, on se, että fossiilisten polttoaineiden hinnan alamäki on globaali ja tulee vaikuttamaan myös muihin tuottajamaihin. USA on liuskekaasullaan ja -öljyllään päässyt osin irti Lähi-idän öljystä ja       luonut myös tuhansia työpaikkoja Dakotan liuskekentille, mutta näidenkin fossiilisten hinta on jo laskenut alle tuottavuusrajan kun barrelin arvo on vajonnut - eikä löpön pumppaus kivimaaperää rikkomalla ei ole ihan ilmaista.

Yhtäältä tästä pitää olla huolissaan. Eiväthän taloudellinen epävakaus, tuotantorakenteen muutos ja työmarkkinoilta vapautuva työvoima koskaan ole toivottavia ilmiöitä. Mutta nyt jos koskaan kriisisissä on myös mahdollisuus. Muiden muassa teknillisen fysiikan professori Paul Lund Aalto-yliopistosta ja Lappenrannan teknillisen korkeakoulun professori Christian Breyer ovat aivan viime viikkoina ja kuukausina avanneet lukuja, joiden valossa kotimainen uusiutuva energia (tuuli + aurinko + bio) aivan hyvin, jopa helposti, riittää korvaamaan koko Rosatomin suunnitellun voimalayksikön. Kotimaisen uusiutuvan systemaattinen käyttöönotto ja kehittäminen takaisi meille mahdollisuuden irtautua fossiilisesta tuontienergiasta ja tuontiatomeistakin.

Kyse on poliittisesta tahdosta. Jos sitä on, on myös mahdollisuudet luoda samalla osaamista ja työpaikkoja ja uusia vientimahdollisuuksia, joilla olisi kaiken päälle eettisesti hyvä profiili. Ajatelkaapa ihan oikeasti.

Olemme nyt jäljessä Ruotsia, Tanskaa, Saksaa, Hollantia ja muita hereillä olevia verrokkimaita, mutta meillä on kaikki edellytykset mennä niiden rinnalle, osin edellekin. Ja jos tämä on mahdollista Suomessa, se on mahdollista muuallakin. Ja kun syntyy mahdollisimman paljon esimerkkejä siitä, että yhteiskunnat voivat toimia ja menestyä myös taloudellisesti ilman fossiilia ja ilman atomia, maailman energiatuotanto ja -teollisuus menee uusiksi. Ja kun se tapahtuu, öljyllä pystyssä itseään pitävät harvainvallat menettävät jalansijansa.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja koska näin on, ojasta vielä noustaan. Luoja antakoon päättäjillemme sekä oikeaa tietoa, viisautta käyttää sitä että selkärankaa tehdä päätöksiä sen pohjalta. Mutta käykö näin? Emme voi kuin odottaa pimennysverhon avautumista. Ennen sitä voit itse vaikka käydä vaihtamassa sähkösopimuksesi sataprosenttiseen tuulisähköön. Se vie verkossa aikaasi noin kymmenen minuuttia, ja sen kautta osaltasi vaikutat siihen ympäristöön, jossa päättäjien päätökset syntyvät.