Tässä minä istun, olohuoneen sohvalla, nokka lentsuisesti tukossa. Kissa kuorsaa vieressä ja Kjell Westön kirja on sivulla 71. Tv-uutisissa oli äsken metsäkone Savossa ja nyt siellä on turisteja Saimaalla. Ei metsäkoneessa vaan uutisissa.
Idyllisellä iltahetkellä on ikävä pohjavire, jota en saa ravistettua. Eilen kuuntelin amerikkalaisen radiokanavan asiaohjelman debattia, jossa itäistä isäntää vihaava USA:ssa asuva venäläinen asiantuntija ja USA:ssa asuva itäistä isäntää ymmärtävä amerikkalainen asiantuntija olivat polaarisesti vastakohtaista mieltä kaikesta maailmanpolitiikassa. Paitsi siitä, että jos Se Toinen Osapuoli, joko US tai RUS, ei nyt jousta, olemme pian globaalissa ydinsodassa, ja se siitä sitten. Että just nyt olisi ne viimeiset hetket tehdä asialle jotain.
Ja tässä minä istun. Räkä valuu, kissa nukkuu ja pohjoiseen Suomeen ennustetaan sadetta pääasiassa lumena. Kauhu ja vähintään yhtä vahvasti suru hiipivät ihon alle lamauttavana sairautena. Ei viitsi ajatellakaan, mitä tässä tekisi ilman läheisten ihmisten luomaa ankkuroitumista päivästä toiseen jatkuvaan, ihan tavalliseen, elämään.
Miten me tähän tulimme? Mitä täältä kotisohvalta voi tehdä? Järjen puhuminen ei enää ole optio, kun mielipuolisuus on edennyt tarpeeksi pitkälle, eikä täältä ääni hirveän pitkälle kanna. Pehmeiden sohvatyynyjen keskeltä kukaan ei kuule huutoasi.
Ehkä tässä on loppujen lopuksi kyse vain siitä, että kun valtava imperiumi hiipuu, sille jää krapula. Se on ennenkin nähty. Tulee sellainen helvetillinen päänsärky, jonka kourissa ihminen haluaa vetää tiukalla nyrkillä turpaan ketä tahansa, joka yhtään uskaltaa edes hymähtää. Jos siinä krapulassa on ihmisen sijasta valtio ja sen nyrkissä sattuu olemaan Iskender-ohjuksia, niin selavii. Kerranhan täällä vain ollaan.
Eikö olekin muuten katkeran latteaa tämmöinen? Jossain universumin toisella laidalla aamuhesarissa on jonkin ajan päästä otsikko "Loukattu ylpeys ja menneen voiman muisto suistivat sivilisaation perhesurmaan". Siellä kolmehaaraiset piipohjaiset elämänmuodot pudistelevat päitään, mutisevat että "mikähän se saa kokonaisen lajin tekemään tuollaista, jaa-a", hörppäävät aamujuomaa ja siirtyvät urheilu-uutisiin.
Ennen tuon uutisen julkaisua voimme täällä tapahtumapaikalla miettiä syitä.
Haluaako itäinen ystävämme vaikkapa meiltä ja länsimaapuriltamme a) viljelymaata ja talousmetsää, b) anteeksipyynnön jostain asiasta, c) S-etukortin, d) Olkiluoto kolmosen, Tangomarkkinat ja Allsång på Skansenin, e) Malmin lentokentän ja Spotifyn omistajuuden, f) hyvien Pisa-tulosten salaisuuden, g) rajattomasti ilmaisia matkoja ruotsinlaivoilla vai h) toimivan lähiliikenteen ja äitiyspakkauksen? Kesäteatterin? Lihamukin?
Vai haluavatko ne vain mahdollisuuden pamauttaa meidät huitsin tuuttiin, koska voivat tehdä niin ja ihminen on hieman äkkipikainen laji? Ihan vain koska niitä vituttaa?
"Ihmiset... No, tiesihän sen miten tämä päättyy. Hoh hoijaa ja on perhana taas aikainen herätys huomenna", todetaan satahäntäisten timanttikirppujen planeetalla, jossa on seurattu ihmiskunnan seikkailuja suorana reality showna holovastaanottimista (mukana hajut) jo 5000 vuoden ajan, sieltä Kaksoisvirranmaan ensimmäisistä savitalokylistä alkaen, ja laitetaan vastaanotin kiinni. "Kaikesta sosiaalipornosta sitä viihdeohjelmia pitääkin tehdä. Eikö ne mitään fiksumpaa ohjelman aihetta keksi?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tämän blogin kommentit käyvät moderoinnin kautta ennen julkaisua.