Kun puhuttavaa ei enää ole

Bostonissa räjähti ja ihmiselämiä murskautui. Korean niemimaalla on ollut pari päivää hiljaista, mutta onko se vain tyyntä myrskyn edellä?

Kaikki väkivaltaiseen konfliktiin tai purkaukseen päättyvät tilanteet muistuttavat toisiaan siinä, että jokin olennainen keskusteluyhteys on katkennut. Niin kauan kuin asioista voidaan edes neuvotella, säilyy toivo siitä, että vielä löytyisi ratkaisu, jolla pahin mahdollinen vältetään.

Hämmästyttävän usein neuvottelujen ja keskustelujen ratkaisut tapahtuvat kahden henkilön välillä, yksilötasolla. Näin silloinkin, kun massat ja armeijat ympärillä kuohuvat ja luulisi, että yksittäiset ihmiset eivät voi enää tilanteelle mitään. Katsoimme pääsiäisenä Ridley Scottin suurenmoisen ristiretkieepoksen Kingdom of Heaven (ohjaajan lopullisena versiona, toki), jossa on tosipohjainen kohtaus taistelusta Kerakin linnoituksen luona. Pieni temppeliritarien joukko oli valmis uhraamaan itsensä viimeiseen mieheen määrällisesti musertavaa saraseeniarmeijaa vastaan; tuloksena olisi ollut vain tiettyjen tapahtumien viivyttäminen, jota olisi vuorostaan seurannut armoton verilöyly. Kukaan ei olisi voittanut, koska kristityt olisivat lopulta vaatineet mittaa mitasta.

Kun joukot olivat jo vastakkain, Saladdin ja kristittyjen hallitsija, nuori ja spitaalia sairastanut Balduin IV, pääsivät neuvottelukosketukseen kahden kesken. Järki ja molempien miesten kokemukseen perustuva pragmaattinen harkinta voitti, ja sillä kerralla suurempi katastrofi vältettiin. Samalla tavoin Kennedy ja Hrushtsev välttivät Kuuban ohjuskriisin eskaloitumisen maailmansodaksi. Kennedy halusi haukoistaan huolimatta aidosti välttää sodan, ja toisen maailmansodan kokenut neuvostojohtaja sai presidentin vakuuttumaan vilpittömyydestään.

Vastaavia tilanteita on historiassa muitakin, ja niiden opetuksen pitäisi olla meidän jokaisen ymmärrettävissä. Kuitenkin toistuvasti ajaudutaan tilanteisiin, joissa sanottava loppuu, vaikka se ei ole kenenkään etu. Murhenäytelmän siemenet nousevat usein perin huomaamattomalle oraalle. Uudenmaan kuntauudistusesitykset poikivat sekä HS-raadissa että mielipidesivuilla arvostetuilta, järkeviltä aikuisilta lauseita, jotka alkoivat ”Vain tomppeli voisi väittää…”, ”kyllähän jokainen ymmärtää maalaisjärjelläkin…” ja niin edelleen. Lukittuminen omaan oikeassa olemiseen on yksi asia, mutta vastapuolen satunnainen alentaminen heikentää mahdollisuuksia saada neuvottelupöydässä mitään todellista aikaan. Halumme voittaa, hallita ja näyttää pitkää nenää kaivaa maata jalompien pyrkimystemme alta aina ja uudelleen.

Koreassa ei enää keskustella. Kuuma linja on katkaistu, yhteisen tuotantoalueen työntekijät lähetetty omille puolilleen rajaa. Jäljellä on vain yksipuolinen tuholla uhkailu, jollaista aivan lähihistoriasta en muista. Kiina kehottaa malttiin ja tilanteen lieventämiseen neuvotteluilla, mutta kuka neuvottelisi ja kenen kanssa?

Bostonin pommittajalla tai pommittajilla oli todennäköisesti jotain sanottavaa, mutta ainakaan tekonsa jälkeen kukaan ei heidän kanssaan neuvottele. Sanoja ei ole ennen kuin oikeusistuimen säädellyssä, ei-neuvottelevassa yhteydessä.

Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kukaan ei enää koe että puhumisella olisi merkitystä? En tiedä, enkä tiedä haluanko tietääkään.