Tyhjän tekstin tulkinnasta

"Pienten parannusten polku tunnetaan kaikkialla maailmassa. Japanilaiset kutsuvat menetelmää nimellä kaitzen, Meksikossa se on Siempre Mejor.

Aina parannetaan, kun voidaan. Välillä on pakko muuttaa aikaisempia tapoja toimia, ja tämä voi johtaa vaikeuksiin. Mutta on uskallettava yrittää ja on uskallettava epäonnistua. Freedom to fail.

Innovointi on tiukassa sidoksessa ongelmiin. Mitä suuremmat ongelmat, sen suurempi tarve on luovalle ajattelulle. Mutta ellei ongelmia tunnisteta, ei niitä voida myöskään ratkaista. Niinpä on kyettävä näkemään piilotettuja asioiden hahmoja, syy- ja seuraussuhteita.

Kaikki asiat on välillä rikottava, jotta ne voidaan rakentaa uudelleen. Toteuttamaan paremmin sitä tarkoitusta, jonka vuoksi ne on alun perin tehty. Tai jättää rakentamatta, jos perustetta ei enää ole. Kestävään kasvuun voidaan päästä, mikäli kyetään näkemään niiden tekijöiden olemassaolo ja vaikutus, jotka Suomeen vaurautta ja elinvoimaa tuottavat. Sekä kehittämään niitä.

Tiedätkin jo, miten."

Tuo teksti on Perussuomalaisen päätoimittajan Matias Turkkilan, ex-hommaforumgurun, kirjoittama Sininen kirje (NYT-liite 15.3.2013). Sinisiä kirjeitä on yhteensä neljä, yksi per ajattelija. Niiden pitäisi vastata kysymykseen, miten Suomi pelastetaan konkurssilta. Todellinen tarkoitus on sekä irvailla Himaselle että asettaa laadullisia kysymyksiä siitä, millaista viisautta saa 700 tonnilla versus tässä tapauksessa 17 eurolla. Kuten NYT-liitteessä lähes aina, näppärää ideaa seuraa latteahko lopputulema.

Turkkilan teksti on kuitenkin kiintoisa, koska se on niin poikkeuksellisen tyhjä. Siitä ei todellakaan voi sanoa mitään järkevää. Täysin konteksteista vapaana ja ilman yhtään tekstin itsensä ulkopuolelle osoittavaa viittausta ei voida tietää, mitä Turkkila tarkoittaa piilotettujen asioiden hahmoilla, kaikkien asioiden rikkomisella tai "niillä tekijöillä, jotka tuottavat Suomeen vaurautta ja elinvoimaa".

Jos tekstillä on aiottu viestiä yhtään kirkasta ajatusta, se on täydellisen epäonnistunut. Voihan olla, että kirjoittaja onkin itse asiassa pyrkinyt jo perinteiseen PS-tapaan ironisoimaan Himasen tyyliä, tehden sen siten, että tekstiä ei tunnista ironiaksi ennen kuin kirjoittaja itse sen sellaiseksi ilmoittaa.

Kryptinen loppukaneetti avaa mahdollisuuden tulkita teksti Turkkilan itsensä kautta, koska ne, jotka tuntevat hänen taustansa, osaavat täyttää tyhjät kohdat. Hommalaisen diskurssin raamiin sjoitettuna teksti onkin aika helppolukuinen. Jos maahanmuuttoa ei tunnisteta ongelmaksi, sitä ei voida ratkaista ongelmana sinänsä. Jos mokuttajien ja femakoiden salaliiton piilovaikutusta asioihin ei nähdä, yhteiskunnan todelliset syy-seuraussuhteet jäävät pimentoon. Kehitysapujärjestelmä pitää lakkauttaa jotta se voidaan korvata yksityishenkilöiden vapaaehtoisilla eurolahjoituksilla. Kantasuomalaiset luovat itse vaurautensa ja elinvoimansa. Ja koska me tunnemme Turkkilan, voimme noinkin tyhjästä tekstistä tietää, miten Suomi pelastuu.

Mutta enhän minä tiedä, olenko oikeassa. Voi olla, että tulkintani on täysin paranoidi ja katteeton, koska kirjoittajan taustasta ei voi aukottomasti johtaa yksittäisen tekstin tulkintaa. Mutta miksi Matias ei voi sanoa asiaansa auki? Sitäkään en tiedä.

Voin kyllä arvailla, miksi, mutta en tietää.