Verisellä ladulla

Päivänä, jolloin aurinko sytyttää hangen sokaisevan kirkkaaksi ja kyynikkokin kokee hetkellisesti että armon mahdollisuus voi olla olemassa, ajattelen hiihtoa. Uusmaalaisen järven jäällä vaivatta liikkuvat hahmot tai liikuntareittejä varten parturoidun metsikön keskellä luonnonhenkien lailla liukuvat olennot ovat vahva todiste siitä, että näissä oloissa hiihto on se asia, joka pitää monet liikkeellä karmeimmankin talven keskellä ja estää heitä vajomamasta kaamosmasennukseen, -dokaamiseen ja -psykoosiin.

Rispektiä siis Suomen Ladulle ja kaikille kuntosivakoijille - teitä on helppo ymmärtää ja huudella teille kannustavaa heijaheijaa täältä makkarista. Mutta kilpahiihto kv-tasolla: dopingit, korkeanpaikanleiritykset, mäkihyppytalkoot, norjalainen passiivisaggressiivisuus veriarvotulosten äärellä? En ymmärrä.

Tai oikeammin, en tiedä. Tietämättömyyteni ulottuu tässä elämänkentässä hyvin laajalle ja syvälle, joten joudun purkamaan aihetta. Huomaatte, että blogissa on kommenttikenttä, jonka kautta voitte valistaa tietämätöntä. Kiitos.

- Miksi kilpahiihdon pitää olla ammattimaista? On varmasti hauskaa ottaa toisista silloin tällöin mittaa talvisessa metsässä ja mennä sen jälkeen saunaan nauramaan ja sadattelemaan sitä kuinka olisin kyllä voittanut ellei Pöntinen olisi juossut ladulla eteen kun se luuli näkevänsä suden Romppasen kylän puolella ja voi sitä Pöntistä heh heh annas vielä yksi kalja. Miksi tämä ei riitä? Miksi pitää hiihtämisestä tehdä ylikansallista kilpavarustelua jossa panoksena oleva seuraavan mc-osakilpailun vähintään pistesija oikeuttaa vaikka minkälaisen epäeettisen hölmöilyn?

- Koska epäeettinen hölmöily näyttää kuuluvan hiihtoon, selittäviä tekijöitä pitää olla. Keksin kolme: lapsellinen voittamisen pakko (“itkettää jos en saa vähintään pronssia”), raha ja kansallinen kunnia. Ne kaikki ovat huonoja syitä. Voittamispakkoinen tarvitsee lähinnä terapiaa, ja fiksumpia kansallisen itsetunnon lähteitä olisivat esim. korkea yleinen koulutustaso, vähemmistöjen tasa-arvoinen kohtelu, innovaatiomyönteinen tietoyhteiskuntapolitiikka ja kansallismaisemien säilyttäminen suht vapaana hypermarketeilta.

Jäljelle jää raha. En voi sanoa siitä mitään, sillä en tiedä, millaiset rahat lajissa liikkuvat. Vaikea uskoa että niillä miljoonaomaisuuksia tehdään kun lajin - puhutaan siis murtomaahiihdosta - näkyvyys on melkoisen rajallinen. Tässä kohdassa törmään tietoni rajallisuuteen ja joudun vaikenemaan.

Enkä kyllä ihan varma ole tuosta kansallisen identiteetin roolistakaan. Ehkä toisen maailmansodan hiihtävät partiot eri osallistujamaissa ovat jättäneet kollektiiviseen eurooppalaiseen alitajuntaan sellaisen jäljen, josta emme ole tietoisia mutta reagoimme siihen kun kauan odotettu sankari saapuu kuviin 6.2 km väliaikapisteeseen ja menee sekunnin kymmenyksellä venäläisen edelle. Ehkä hiihtämiseen liittyy verijälkiä sellaisella tankkaamista ja hemohessiä syvemmällä tasolla, johon terve järki ei ylety ja joka pistää aikuiset ihmiset toimimaan paitsi hölmösti, myös vahingollisesti. En tiedä.