Oppia ikä kaikki. Vaiko sittenkään?

”Elinikäinen oppiminen”.

Se tuli taas vastaan vanhan työkaverin somepostauksessa; jossain on joku seminaari, jengillä into pinnassa. Hyvä bore.

Itseäni nuo sanat ovat alkaneet vähän hirvittää, kun ei tiedä, miten työtehtävät kehittyvät tulossa olevassa isossa organisaatiomuutoksessa; nupin tallennustila kun tuntuu nykyisin täyttyvän perin nopeasti. Vapaa-aikana on tullut viimeisen 1,5 vuoden aikana yritettyä uuden kielen itseopiskelua (ei etene; on se vaikeaa ilman opetusta/opettajaa), opeteltua soittamaan uutta instrumenttia ja aloitettua  musiikkiblogin kirjoittaminen.

Töissä uuden teknologian maailma on kovasti kiinnostava, mutta myös helkkarin samea ja tiheä humanistille. Eikä muuten ole ollenkaan itsestään selvää, mitä tässä pitäisi tai kannattaisi oppia. Onhan sitä jo käyty Reaktorin tekoälyn perusteet -kurssi, luettu ja vähän kirjoitettukin AI-etiikasta, koetettu ymmärtää niin semanttisen yhteentoimivuuden edellytyksiä kuin luonnollisen kielen koneprosessoinnin periaatteita ja käytäntöä, ja seuraavaksi aion ottaa selvää, mitä uusi digipalvelulaki ja eräs asetusluonnos itse asiassa tarkoittaa työyhteisömme ja oman tehtäväkuvani kannalta.

Että kyllä tässä yrittää omaksua uutta ja pysyä mukana. Mutta en osaa ollenkaan sanoa, mikä noista opittavista asioista on lopulta oikeasti hyödyllinen. Vaikka saisin aikaan miten uskottavan ja validin suunnitelman ja roadmapin eräiden prosessien muuttamiseen helpommiksi ja tehokkaammiksi tekoälyn avulla, en ole ollenkaan varma, miten nykyisten prosessien parissa toimivat reagoisivat, ja olisiko niillä suunnitelmilla muutenkaan sijaa jossain isossa kuvassa. 

Omaksun tietoa ja koetan soveltaa sitä, mutta en siis aina tiedä, millaiseen lopputulokseen. Haluan kehittää asioita ja haluan välttää turhan työn tekemistä - tuon asiallisesti täysin toden virkkeen kahden lauseen suhde ei ole aina ihan ennalta arvattavissa, ja se kieltämättä kuluttaa jonkin verran.

Tässä on vielä se puoli, että mitä enemmän kokonaan uutta asiaa tulee vastaan, sitä tiukemmalle se oma tallennustila ja prosessoriteho joutuu. Vaikka jonkun työpäivän tuottavuus näkyvinä tuotoksina olisi lähellä nollaa, kotiin mennessä ja kotona kykenee suunnilleen enää kännykkäpelin pelaamiseen; oikein hyvänä päivänä venyy sentään kävely- tai juoksulenkkiin politiikkaradiota kuunnellen. Sisäinen jasso tyhjenee kohtuuttoman helposti.

Korostan, ja todella painokkaasti, että minulla on oikeasti hyvä työnantaja; on käynyt erittäin hyvä pulla tässä asiassa. Minua kuullaan, saan puhua avoimesti ja saan välillä jopa ideoita eteenpäin.

Huoleni eivät liitykään suoraan työnantajaan vaan tähän yhteiskunnan isoon kuvioon ja siihen viestiin, jota tulee enemmän tai vähemmän hienovaraisesti joka suunnasta: opi, opi, opi. Mutta nyt, jo muutama vuosi sitten viiskymppiä täyttäneenä äijänä, alan pikkuhiljaa aavistaa sen päivän, jolloin sisäinen HDD alkaa vilkuttaa punaista ”storage space” -indikaattorissa. Silloinkin pitäisi varmaan vielä jaksaa oppia, ja oppia aina vain lisää, niin kauan kuin elinpäivää taivaan isä suo. 

Pitäisi, koska kunnon kansalainen ja palkkansa ansaitseva työntekijä oppii, ja oppii aina vaan lisää.

Millainen on omalla kohdallani se päivä, kun ei enää jaksakaan? Saako silloin sanoa, että ei enää?