(Toistaiseksi) viimeiset sanat yhteiskuntasopimuksesta

Muutama pointti siltä varalta, että ette eilen ja aamulla saaneet tarpeeksenne vielä yhteiskuntasopimuksen kaatumisesta.

1. Yhteiskuntasopimus Sipilän mallilla ei kattanut yhteiskuntaa eikä ollut sopimus. Sen oikea nimi olisi ollut työmarkkinasuostumus, koska siinä työnantajat ja hallitus kysyivät palkansaajaliitoilta, suostutteko tähän laatimaamme prosessiin, jossa näillä ja näillä toimilla työvoimakustannuksia lasketaan viidellä prosentilla. Koska sopimuksen sisällöstä ei neuvoteltu eikä työmarkkinoiden ulkopuolelta kutsuttu ketään prosessiin, kyseessä ei olisi voinut olla yhteiskuntasopimus. Tästä syystä ex-sovittelija Salonius moitti eilen Sipilää tuotteen myymisestä väärällä brändillä alun alkaen, niin sanoakseni.

2. Prosessin sakkaamisen jälkeen Sipilä ja Stubb ovat mutisseet muista toimenpiteistä. Pääministeri on viitannut "5-8 aiemmin mainittuun" vaihtoehtoon, joskin kukaan ei tunnu tietävän mihin pm viittaa, ja puhunut myös noin sadan lisätoimen listasta mutta ei kerro mitä listalla on. Ulkoministeri totesi että sopimuksen kaatuminen on huono juttu ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta - mikä on pekkaspäivien ja Putinin yhteys, en tiedä. 

3. Kaikesta hönkää se, että hallitus on pelannut yhtä jätkäparia varmana siitä että sillä on voittava käsi. Tietenkään mitään Plan B:tä ei hallituksella ollut, kuten ei Suomessa yleensäkään (ks edellinen postaukseni). Olen hämmästynyt siitä, että tällä arroganssilla ylipäätään lähdettiin pelikentälle. Luulisi bisnesmies Sipilän tietävän, että ruotsalaisen menestyksen salaisuus on se pitkäpiimäinen diskuteeraaminen ja fika-taukojen pitäminen; kaikkia kuullaan, kaikki saavat osansa lopputulokseen ja kaikki sitoutuvat. Tätä oltiin ehkä jo oppimassa Suomessa, mutta jostain kumman syystä Sipilä halusi palauttaa management by perkeleen huonojen aikojen keinoksi. "When in panic, tell everyone to fuck off?" Jep jep.

4. Minäkin halusin laajan työelämäsopimuksen. Minulta saisi nipistää vähän, voisin luopua parista arkipyhästä ja antaisin ehkä 20 % lomarahastani yhteiseen kassaan. Olisin hyväksynyt suurimman osan Sipilän tarjouksesta - en kaikkea - mutta en tällä tavalla.

Minä olen maltillinen ja sopuhakuinen ihminen, joka ymmärtää että kun on tiukkaa ja asioista halutaan keskustella, on syytä tulla vastaan ja kuunnella kaikki argumentit. Olen kaukana vanhan liiton ay-juntasta ja olen niissä asioissa lähinnä tapauskovainen joka ei kirkossa käy. Mutta vapaata kansalaista ja hänen luottamushenkilöitään ei tosta vaan lähestytä valmis sopimuspohja kädessä ja pyydetä nimeä alle. Aivan kuten valtiota ei johdeta kuin osakeyhtiötä. Niin kivalta kuin suora käskeminen voikin välillä tuntua.

Pelon varjoista ja seurauksista

Tämän aamun (20.8.) hesarissa on oikein hyvä juttu Suomen taantuman syvyydestä ja sitkeydestä, ks.

http://www.hs.fi/talous/a1439958763726. Usean asiantuntijan voimin analysoidaan tilannetta, ja mielestäni nappiin. Samassa lehdessä, en muista onko jopa samassa jutussa, tulee esiin myös vanha lempiaiheeni, Suomen vientisektorin hirveä kapeus ja nyt myös vanhakantaisuus.

Asiantuntijakommenteissa korostuu nyt vihdoin sekin, että lamamme on myös, ellei jopa ennen muuta, korvien välistä sorttia. Ja sehän on ihan selvääkin, koska elinkeino- ja vientimaailmojen jumahtaminen noin vuoteen 2005 kielii juuri siitä, että ajatus ei kulje, silmät eivät näe, fiilistä ei ole, suuta kuivaa, hiljainen apeus ja merkityksettömyyden tunne hiipii puseroon eikä mikään oikein tunnu miltään. Menepä näillä eväille globaaliin kisaan.

Vaan ei tämä ainoastaan EK:n ja työnantajien synti ole. Suomea yhteisönä (en sano kansana koska "kansa" on täysin fiktiivinen olio) riivaa syvälle mennyt ja syvältä myös kumpuava pelko, tai oikeammin pelkojen risukimppu. Suomessa pelätään epäonnnistumista, konkurssia, kasvojen menettämistä, väärää säveltä laulukokeessa, huonoa ääntämistä, sateista kesää, äänekkäitä naapureita, valtion velkaa, EU:ta, Venäjää, Yhdysvaltoja, punavihreää suvaitsevaistoa, perussuomalaisia fasisteja, suomenruotsalaisia pankkiireja, metsäsuomalaisia juntteja, Weekend-festivaalin volyymiä, väärää pukeutumista oikeassa tilaisuudessa, pallon tuhrimista omaan maaliin lisäaajalla, ilmastonmuutosta, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarkoitettu cleantechiä ja mustaa miestä.

Ennen kaikkea täällä pelätään mustaa miestä. Tajusin tämän äsken aivan uudella syvätarkkuudella. Kiitän tästä Kaarina Hazardia, joka radion Pöyreä pöytä -talkshowssa (lempiradio-ohjelmani, muuten) kertoi, että kun muutama päivä sitten Helsingin fillarimarssissa oli nahisteltu bussikuskin ja fillaristien kesken, tilanteesta otettuja kuvia oli kiertänyt somessa. Isänmaalliset piirit olivat luupin kanssa tarkastelleet kuvissa vilahtavaa bussikuskin käsivartta arvioidakseen, oliko kuskin iho ja karvoitus suomalaisen keskivaalean tummemmalla puolella.

Ja siinä on teille se syy, jonka takia me olemme yhteisönä halvaannuksen tilassa. Olemme kauhuissamme koko maaailmasta ja sen muutoksista. Oma, monessa kohdassa traaginen, historiamme on runnellut identiteettimme yhteisen kerroksen niin huonoon happeen itsetunnon osalta, että kaikki on meille uhka. Kun ruotsalainen viettää kansallispäivää, se korkkaa skumpan ja rallattelee. Meillä joko vedetään ykköset päälle ja mennään turvamiesten vartioimien ovien taakse (promillen murto-osa väestöstä), vedetään lätkäkamat niskaan ja koetetaan käydä edellisten kimppuun (pienempi promillen murto-osa) tai seurataan viestimistä molempia edellisiä (kaikki muut). Vapautunutta iloa ei löydy edes sinä päivänä vuodesta kun siihen olisi eniten aihetta.

Kun kaikki on uhka, mikään ei ole turvallista. Ulos pelottaa mennä ja ennen pitkää varjot alkavat pidentyä ja äänet kuiskia ihan oman kodinkin oloissa. Siinä mielentilassa innovaatiot, tulevaisuudenusko ja kansainvälinen verkottuminen ovat hieman haastavia asioita.

Menneisyys, verinen ja julmakin, on tässä tilassa suotavampi kuin nykyisyys ja siitä avautuva tulevaisuus. Aku Louhimies ohjaamassa uutta Tuntematonta Suomen satavuotissynttäreille on tämän taudin keskeinen kuva.

Lisäksi olemme päättäneet, että paha ei asu meissä. Se asuu aina Toisissa. Valkoisen väkivaltarikosta selittää satunnainen perhetausta tai mielenhäiriö, mamun samaa rikosta ihonväri, geenit ja uskonto.

Suomessa asuvan yhteisön keskimääräisessä älyssä ja kyvyissä ei ole mitään vikaa. Tällä maailmankolkalla ollaan ihan yhtä hyviä kuin missä muualla tahansa. Mutta pelko ja uhkien tunto kahlitsee ja vääristää tunteemme ja ajatuksemme. Ennen kuin astumme historian varjoista, karistamme fobiamme ja uskallamme katsoa eteenpäin, emme pääse eteenpäin.

"Take a walk outside myself

In some exotic land

Greet a passing stranger

Feel the strength in his hand

Feel the world expand

I feel my spirit resist

But I open up my fist

Lay hand over hand over

Hand over fist"

- Rush / Neil Peart: Hand Over Fist

Juhanan lipsahdus

Herkullinen A-Studio tänä iltana. Toimitus oli koostanut vuoden 1991 hallitus- ja devalvaatiokriisiatä mainion koosteen, jonka valossa oli kiintoisaa nähdä, miten 1:1-suhteessa nykydiskurssit ovat tuohon aikaan.

Esko Aho nähtiin puhumassa yhteiskuntasopimuksesta - siis 1991! - ja harmittelemasssa sitä etttä vienti ei vedä koska työn kustannuksia ei saada kevennettyä. Tuolloin talous oli kaatunut Neuvostoliiton, kuten nyt Nokian, mukana. Harvojen munien samaan koriin pistämisen virhe on tehty kahteen kertaan runsaassa 20 vuodessa.

Suomen politiikan ja talouden koneiston oppimiskyky näyttää tässä valossa hitaahkolta.

Mutta ohjelman isoin juttu tuli lähetyksen loppuosassa, jossa Timo Harakka ja Juhana Vartiainen debatoivat tästä uudesta yhteiskuntasopparista. JV puolusti sitkeästi kun TH hyökkäsi ja syytti. Kunnes ihme - JV:n pokka petti.

Harakka oli jankuttanut työajan pidentämisen kritiikkiä ja tuottavuus/työtunnit-skepsistä niin sarjatulella, että Vartiainen puuskahti lopulta että "työaikapuhehan on kiertotie, kun me halutaan puhua työvoimakustannusten alentamisesta."

Teatterin ja kielipelin avoin paljastaminen hätkäytti jopa ex-toimittaja Harakan, jolta ei mitään terävää palautuspalloa tullut. Hetki oli hieno: hallituksen talouskärki toteamassa suorassa lähetyksessä että iskusanat ovat tosiaan vain iskusanoja, joiden avulla koetetaan keventää ihmisten palkkapusseja. 

Se oli arvokas juttu, koska nyt tiedämme mistä yhteiskuntasopparin yhteydessä todella neuvotellaan. Ja kyllä siitä saa ja pitääkin neuvotella, mutta olisi reilua ja oikein sanoa ruma sana niin kuin se on.

Maailman parantamista pro bono

On jo parin viikon ajan pitänyt kirjoittaa tarkemmin Immosen,  kansalliskiihkon, fasismin, rasismin ja ksenofobian suhteista. Ne kun eivät ole niin yksioikoisia kuin luulisi; käsitteiden määrittely kuumenneessa sanasodassa olisi ollut paikallaan. Mutta kun viisaammmat, Jari Tervoa myöten, ovat jo sanoittaneet tuota insidenttiä aivan riittävästi, ei minulla ole syytä laittaa lusikkaa soppaan sen enempää.

Sen sijaan pari sanaa tämän päivän (17.8.) piilouutisesta. Timo Soini on ulkoministerin roolissa nimittänyt Pekka Haaviston erityisedustajakseen, jonka tehtävänä on toimia rauhan edistämiseksi Afrikan maissa, eritoten itäisen ja pohjoisen Afrikan turbulenteilla alueilla. 

Propsit Espoon isolle pojalle rajan ylittämisestä arkkivihollisen puolelle; Haavistoa parempaa tähän hommaan tuskin löytyy. Tilanteessa on kuitenkin yksi erikoinen piirre: Haavisto tekee tätä uutta tehtävää kansanedustajan toimen ohessa ja täysin ilman erillistä korvausta.

Jos oikein kettumainen haluaisi olla, voisi sanoa, että Soini tässä demonstroi perussuomalaisen kehitysmaapolitiikan ydinpiirteitä: pyritään ehkäisemään pakolaisuutta suoraan kriisialueilla ja tehdään se erittäin pienellä resurssilla eikä käytetä siihen ainuttakaan veroeuroa. Onnistuessaan tehtävässään Haavisto tulisi todistaneeksi, että - presto! - köyhimpien maiden tilanteiden helpottamiseen ei tosiaan tarvita yhtään rahaa!

No, en ole niin kettumainen että sanoisin noin. Sen sijaan toivotan Pekka Haavistolle parasta menestystä vaativassa tehtävässä. Mahdollisen onnistumisen myötä Suomi-kuvakin voisi siinä pikkuisen siistiytyä.

"Eilen oli eilen ja nyt on nyt", eli miksi Paavo-sedän satutunti olisi pitänyt jättää väliin

Siitä lähtien, kun noin kuusi vuotta sitten perussuomalaiset aloittivat nousunsa mielipidemittauksissa, on ollut nähtävissä, että suomalaista yhteiskuntaa ja sielunmaisemaa värittää kasvava kaipuu niin sanottuihin "parempiin aikoihin", jotka luonnollisesti ovat jo menneet, niinkuin kaikkiin mytologioihin kuuluu. Aivan näinä päivinä tästä impivaaralaisuuden vahvasta tilasta on nähtävillä kaksi selvää esimerkkiä.

Niin sanotun perinteisen avioliiton kannattajien kansalaisaloite, joka pyrkii kumoamaan edellisen eduskunnan säätämän lain tasa-arvoisesta avioliitosta, on saavuttanut tänään vaadittavat 50.000 kannattajaa ja etenee eduskuntakäsittelyyn. Avioliittolain perumisen todennäköisyys on onneksi äärimmäisen pieni: sitä vastaan puhuvat sekä pääministeri Sipilän selvä lausunto siitä, että avioliittolakiin ei enää palata, sekä se, että Yhdysvaltojen korkein oikeus päätti äskettäin, että tasa-arvoinen avioliitto on mahdollinen ja lainvoimainen koko USA:n alueella.

Koko läntinen arvoyhteisö menee tähän suuntaan. Yhdysvaltojen lisäksi tasa-arvoisesta avioliitosta on säädetty mm. muissa Pohjoismaissa, Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Portugalissa, Espanjassa ja nyt myös katolisessa Irlannissa. Avioliittolain kumoaminen ennen sen voimaan saattamista asettaisi Suomen jyrkästi läntisen arvoyhteisön marginaaliin, ellei jopa ulkopuolelle. Olisimme samassa ryhmässä Venäjän kanssa. Tätä ei hallitus kestäisi kaatumatta vähintään kokoomuksen vastustukseen, joten aloite ei tule menemään läpi.

Innokkaiden ja aktiivisten arvokonservatiivien ajamaa vanhakantaista avioliittolakia vakavampi merkki yrityksestä kääntää kelloa radikaalisti takaisin onkin entisen moninkertaisen ministerin Paavo Väyrysen käynnistämä kansalaisaloite kansanäänestyksestä, joka koskee Suomen jäsenyyttä euroalueessa. Paavo haluaa Suomeen markan takaisin, noin lyhyesti sanottuna.

Aloite on saanut kansalaisaloite.fi-verkkopalvelussa noin kahdessa vuorokaudessa lähes puolet tarvittavista kannattajista eli noin 20.000 kannatusilmoitusta. Varsin kunnioitettava suoritus ottaen huomioon, että eletään Suomen kaikkein hiljaisinta kesäloma-aikaa. Toisaalta Väyrysen ajoitus on, vanhan ketun maineen mukaisesti, liki täydellinen. Kreikan viime päivien ja viikkojen katastrofaalinen talousnäytelmä tuo väistämättä varsin monen mieleen kysymyksiä koko yhteisen valuutan järkevyydestä.

Väyrysen aloitetta kannettavilla saattaakin olla, ja todennäköisesti on, sekä nostalgisia että päällisin puolin maalaisjärkisiä syitä kannalleen. Jos yhteinen eurovaluutta saa aikaan tällaista tuhoa Euroopan toisella reunalla, miten kukaan voi olla varma siitä, että sama ei tapahtuisi omalla alueellamme tai jopa laajemmin.

Vasta-argumenttina näille tuumailuille nostan esiin neljä näkökulmaa.

1. Kreikka itse.

Suomi ei ole Kreikka. Vaikka vientiteollisuuden ja työllisyyden näköalat Suomessa ovat heikkoja, se ei tarkoita sitä, että näkymämme olisivat Kreikan kaltaiset. Siinä missä Kreikan oman julkisen talouden mekanismit ovat olleet pahasti rapautuneita, Suomen vastaava rakenne on ollut koko ajan pohjimmiltaan terve. Siinä missä Kreikan vientitulojen rakenne on kivijalaltaan varsin ohut ja tehoton, Suomen vientisektori on hyvinkin tehokas silloin, kun muu Eurooppa ja maailma toimivat normaalisti. Tämä siksi, että Suomen vienti riippuu paljon muiden maiden investoinneista. Suomen vientitulot ovat ehkä olosuhteille alttiita, mutta Kreikan nykyinen vientirakenne ei virkisty edes ympäröivän maailman nousukausista.

2. Eurosta irrottautumiseen mekanismia ei tunnetusti oikeastaan ole.

Joutuisimme nollapisteeseen lähes kaikissa Euroopan unioniin, ulkomaankauppaan sekä rahoitusmarkkinoihin liittyvissä asioissa. Nämä eivät ole pikkujuttuja. Syntyvä tilanne voisi olla lähes kaoottinen sen verran kauan, että elinkeinoelämämme ja taloutemme kärsisivät tuntuvia vaurioita ennen tilanteen vakiintumista.

3. Devalvaatio ei ole enää tästä maailmasta.

Epäilen, kuten ilmeisesti muutama muukin, että Väyrynen muistelee lämmöllä menneitä vuosikymmeniä, jolloin Suomen vientiteollisuuden kriisien tavanomainen lääke oli markan devalvointi.

On syytä muistaa, että Suomi vietti lähes 60 vuotta markkinatalouden kannalta täysin omituisessa ja, joku voisi sanoa, epätervessa tilassa, joka tosin oli tuolloin Suomelle suosiollinen. Vuosien 1950 ja 1990 välillä bilateraalinen kauppa Neuvostoliiton kanssa loi poikkeuksellisen tilanteen, jossa Suomessa saatettiin tuottaa lähes mitä tahansa tietäen, että se menee kaupaksi itänaapuriin, joka oli pahamaineisen kyvytön tuottamaan kulutushyödykkeitä ja muita ei-sotilaalliseen teollisuustoimintaan liittyviä tuotteita.

Vastaavasti Neuvostoliiton romahduksen jälkeisenä aikana varsin lyhyttä mutta rajua lamaa saapui korjaamaan Nokia, jonka ilmestyminen matkapuhelinmarkkinoille oikealla hetkellä oikeassa paikassa oikeilla tuotteilla oli enemmän sokean sattuman ja lottovoittomaisen tuurin seurausta kuin mitään muuta. Idänkaupan ja Nokia-vuosien yhteinen kesto oli noin 60 vuotta. On selvää, että devalvaatio noissa rakenteissa oli kätevä ja helposti käytettävä työkalu, kun yksi vahva kansallinen kivijalka takasi sen, että kyllä meidän elinkeinoelämämme porskuttaa eteenpäin vaikka olisi vähän vastatuulta.

Noissa oloissa ei kovin paljon tarvinnut vaivata päätä tuotekehityksellä, innovaatioilla, asiakasryhmien segmentoinnilla tai muullakaan sellaisella, joka kuuluu aivan ensisijaisesti 2000-luvun globaaliin markkinatalouteen. Ja mehän olemme osa 2000-luvun globaalia markkinataloutta, halusi Väyrynen sitä tai ei. 60 vuoden erityisjakso, joka päättyi Nokian romahdukseen, oli "huonoa hyvää tuuria" siinä mielessä, että sen aikana elinkeinoelämän ja talouspolitiikkamme ei tarvinnut oppia uusille tavoille ja toimimaan sillä tavalla jota läntiseltä markkinatalousmaalta tänä päivänä odotetaan.

Devalvaatio nykyisessä toimintaympäristössä, näillä eväillä, on aivan toinen asia kuin se oli Brezhnevin-vuosina. Joko Väyrynen ei tätä ymmärrä tai ei halua ääneen sanoa. Molemmat ovat erittäin huolestuttavia vaihtoehtoja. Kun Väyrynen haluaa Suomen työkalupakkiin oman valuutan, jota voisi devalvoida aina tarvittaessa, hän joko tietoisesti tai tiedostamatta toivoo paluuta olosuhteisiin, joita ei enää ole.

4. Euro ja EU ovat myös turvallisuus- ja maailmanpolitiikkaa.

Suomi on juuri osallistunut ja hyväksynyt toimenpiteet, joilla Kreikka ainakin toistaiseksi pysyy euroalueessa. Olisi äärimmäisen outoa ulospäin, jos Suomi tämän jälkeen vapaaehtoisesti lähtisi irtautumaan yhteisestä valuutasta - voi vain arvailla, mitä Sipilä ja Stubb tuumaavat Paavon ulostulosta.  Tuntuu myös siltä, että Suomessa ei aivan sisäistetä sitä painoarvoa, joka yhteisellä valuutalla juuri tässä maailmantilanteessa on.

Jos Kreikka lähtisi eurosta, se todennäköisesti joutuisi lähtemään myös Euroopan unionista. Tämä luo uuden tilanteen Välimeren pohjoisrannalle, alueelle, joka on Venäjälle geopoliittisesti ja strategisesti erittäin tärkeä. Asian painavuutta korostavat vielä Kreikan ja Venäjän eurooppalaisittain poikkeuksellisen läheiset kulttuuriset siteet.

Se Eurooppa, jota kaikesta päätellen Väyrynen, Soini sekä Britanniassa Nigel Farage havittelevat, on paluu 1970-luvun asetelmiin. Eurooppa koostuisi itsenäisistä kansallisvaltioista joilla jokaisella on täysi rajakontrolli, omat valuutat, omat kauppapolitiikat, omat tullijärjestelyt ja -maksut, ja niin edelleen. Olisimme tilanteessa, jossa eurooppalaiset valtiot kilpailisivat keskenään vähintään taloudellisilla areenoilla, mahdollisesti jossain vaiheessa myös muilla. Tämän tyyppinen Eurooppa ei kuitenkaan vaikuttaisi mitenkään siihen tosiasiaan, että maailmassa toimii Pohjois-Amerikan, Kiinan, Intian, ja vahvistuvan Latinalaisen Amerikan kaltaisia massiivisia talousalueita.

Yksi Euroopan unionin keskeisistä tehtävistä nykyhetkellä on toimia taloudellisena voimana, joka kykenee toimimaan edes jossain määrin tasa-arvoisesti näiden globaalien talousjättien kanssa. Koska maailma ei ole sama kuin 70-luvulla, ei myöskään Suomen yksittäisenä toimijana olisi mahdollista päästä samoihin tuloksiin kuin tuon ajan monella tavalla säännelymmissa ja suojatummissa taloudellisissa rakenteissa. Mitään pitkiä bilateraalikauppasopimuksia kukaan ei enää tekisi, vaan kilpailisimme yksinämme vaikkapa markkinaosuuksista Intiassa samoilla ehdoilla Saksan, Ranskan tai Britannian kanssa. Myös Ruotsi ja Tanska olisivat kanssamme samalla kilpailuviivalla ja todennäköisesti meitä sekä vahvempia että nopeampia.

Haavekuva siitä, että sisukas, pieni itsenäinen, rehellinen, yhtenäiskulttuurinen ja kesätaivaansininen Suomi pärjäisi jollain elmomaisella osaamisella maailmassa, perustuu toiveajatteluun ja historian tahallisen tai tahattomaan väärin ymmärtämiseen. Väyrysen hanke ei ole asti ei olekaan ainoastaan väärä vaan se on vaarallinen.

Se on vaarallinen kahdesta syystä. Ensiksi, se antaa kansalaisille edellä luetelluista syistä väärän kuvan siitä, mitä eurovaluutasta eroaminen merkitsisi. Väyrynen luvalla sanoen sumuttaa ihmisiä ja tekee sen tietoisesti.

Toiseksi, pelkän kansalaisaloitteen olemassaolo ja sen saama nopea suuri suosio viestittävät ilosanomaa tasan yhteen suuntaan. Vladimir Putinia tuskin mikään Suomesta tuleva tieto voisi ilahduttaa enempää kuin se, että Neuvostoliiton vanha luottomies, ministeri Väyrynen, on aktivoitunut ja kerää kokoon kansanjoukkoja, jotka avoimesti ja pystypäisesti ilmoittavat halukkuutensa irrottaa Suomi eurooppalaisesta projektista - ja vieläpä vapaaehtoisesti.

Eurooppa, jossa itsenäisten kansallisvaltioitten alueen reunamilla yksinäinen Suomi olisi naapurina haukan kynnet ja siivet kasvattaneetlle Karhulle, ei ole ainakaan minun mielestäni vastuullinen tulevaisuuden näkymä. Paavo Väyrynen saa vapaassa maassa ajaa juuri niitä asioita joita hän haluaa, ja juuri sen takia on tärkeää, että hänen argumenttinsa otetaan mahdollisimman huolellisesti auki ja analysoitaviksi. Koska tässä asiassa virheliike voidaan tehdä vain kerran.

Trio on toimivin kokoonpano, mutta myös vaikein

Hurriganes, Rush, Nirvana... Triokokoonpano voi olla julman tehokas bändimuoto, mutta se on myös vaikein koota ja pitää käynnissä pitkällä aikavälillä. Jos yksi päättää lähteä, bändi loppuu siihen, ja toisaalta jokainen hetki, jolloin kolmion sivuista kaksi alkaa lähentyä toisiaan,  voi luhistaa koko kuvion.

Näin on myös politiikassa, ja tämän totuuden edessä on nyt Juha Sipilä.

Jos kaikkitietävää uutismediaa on uskominen, Sipilä ja Soini tykkäävät toisistaan - anteeksi, luottavat toisiinsa niin paljon, että hallituspohja on jo valettu väkilannoitteen ja duunarin hien marinoimalle multapohjalle. Tästä voisi muuten alkaa pitkä ja kaunis ystävyys, mutta voi sentään: kahden kimppa ei tuota enemmistöhallitusta. Tarvitaan kolmas pyörä, jotta "Lemmy" Sipilän ja "Philthy Animal" Soinin kombo saisi aikaan valtion velkaa lyhentäviä hittibiisejä pelkän veret seisauttavan perusjytkeen sijaan.

Antti "joku suomirokkari" Rinteen otteessa ei ole tarpeeksi armottomuutta ja viiltävyyttä tuomaan äijien alarekisterijyrinään kontrastia - tarvitaan siis "Fast Alex" Stubb sinkauttelemaan terävän oloisia mutta lopulta yksinkertaisia riffejä, joiden avulla tavanomaisempaankin töminään tulee radioystävällistä koukkua (vrt Ace Of Spades). Lisäksi Alexin coolimpi look (ainoa noista kolmesta jolle aurinkolasit oikeasti sopivat) on tarpeen nuoremman, kaupunkilaisen segmentin saamikseksi potentiaaliseen kohderyhmään.

Tällä hallitustriolla homma toimii parin albumin verran, mutta sitten musiikilliset erimielisyydet alkavat nostaa päätään. Fast Alex haluaa enemmän ja vapaampaa teoskohtaista sovittamista, mikä ei kelpaa Animal Soinille, joka haluaa pitää kiinni duunarin teostokorvausten yleissitovuudesta. Lemmy Sipilä taas kehittää halun kokeilla yhteiskunnallisesti kantaaottavaa perustuloriffiä, minkä Alex dissaa heti kaupallisena itsemurhana. Ja Animal Soini haluaa jossain vaiheessa laittaa basareihinsa viidennenkin ydinreaktorin, mikä ei kelpaa bioenergiasta itseensä virtaa pumppaavalle Sipilälle. 

Lisäksi Animal on jatkuvasti napit vastakkain kahden muun kanssa siitä, pitäisikö kokoonpanoa laajentaa ulkomaalaisilla muusikoilla, jotka voisivat tuoda uutta fiilistä koko touhuun.

Jos oikein huonosti käy, Lemmy Sipilä voi ryystää biomassaa niin ahkerasti, että takahuoneessa tutuksi tullut, ruotsalaisen progen hyvin hallitseva mutta maisterimainen "Opethaja" Niinistö mutkikkaine mutta jotenkin kiehtovine aurinkovisioineen alkaa kiinnostaa. Ja senhän tietää jokainen, mitä jytäbändille silloin tapahtuu.

Hyvisten häviö?

Vuonna 1973 Paul Simon julkaisi toisen sooloalbuminsa There Goes Rhymin' Simon. Albumin B-puolen ensimmäinen kappale on American Tune, yleensä varsin epäpoliittisen tekijänsä harvoja hetken yhteiskunnallista ilmastoa suoraan käsitelleitä lauluja. Vietnamin sodan loppupuolella ja kulttuurimurroksessa kamppailevan suurvallan tulehtunutta ja uupunutta mielialaa voisi tuskin kuvata paremmin ja tarkemmin kuin Simon teki. Laitan tekstin tähän kokonaisuudessaan, sellaisena kuin ne ovat tekijän virallisella nettisivustolla:

Many’s the time I’ve been mistaken
And many times confused
Yes, and I’ve often felt forsaken
And certainly misused
Oh, but I’m all right, I’m all right
I’m just weary to my bones
Still, you don’t expect to be
Bright and bon vivant
So far away from home, so far away from home

I don’t know a soul who’s not been battered
I don’t have a friend who feels at ease
I don’t know a dream that’s not been shattered
Or driven to its knees
Oh, but it’s all right, it’s all right
For lived so well so long
Still, when I think of the road
We’re traveling on
I wonder what went wrong
I can’t help it, I wonder what’s gone wrong

And I dreamed I was dying
And I dreamed that my soul rose unexpectedly
And looking back down at me
Smiled reassuringly
And I dreamed I was flying
And high above my eyes could clearly see
The Statue of Liberty
Sailing away to sea
And I dreamed I was flying

Oh, we come on the ship they call the Mayflower
We come on the ship that sailed the moon
We come in the age’s most uncertain hour
And sing an American tune
Oh, it’s all right, it’s all right
It’s all right, it’s all right
You can’t be forever blessed
Still, tomorrow’s going to be another working day
And I’m trying to get some rest
That’s all I’m trying to get some rest

© 1973 Words and Music by Paul Simon

Poistan mielessäni tuosta Yhdysvaltojen historiaan liittyvät viittaukset ja korvaan ne Eurooppaan liittyvillä asioilla. Huomaan, että teksti on täysin relevantti tämän hetken eurooppalaiseen tilanteeseen, niin asia- kuin tunnetasolla. Ja sen on todella surullista.

Ainakin itse koen, että Eurooppa on käsittämättömällä tavalla menettänyt otteen siitä valtavasta edistyksestä, johon maanosa pystyi toisen maailmansodan jälkeen. Läntinen Eurooppa pyrki ja pystyi oppimaan omista virheistääm ja lopulta onnistui murtamaan, yhdessä Yhdysvaltojen kanssa, rautaesiripun, ja vieläpä väkivallattomasti. Olen USA:ssa käydessäni ollut ylpeä Euroopasta ja Euroopan Unionista, joka on ollut amerikkalaisia edellä tasa-arvossa, koulutuksessa, yleissivistyksessä, terveydenhoidossa, yhteiskuntarauhassa ja monissa muissa asioissa.

Saatoin kadehtia Amerikalta ihmisten sosiaalisuutta ja optimismia ja tarmoa, mutta en olisi vaihtanut asuinpaikkaa. Rakastuin sen sijaan pysyvästi Kanadaan, joka näytti pystyvän yhdistävän Atlantin molempien rannikoiden hyvät puolet, mutta se on sivujuoni isommassa tarinassa.

Nyt eurooppalainen ylpeyteni makaa tomussa ja hiekassa Nemesiksen potkittua siitä ilmat pihalle. Hybrikseni on luhistunut kadotettuun talouteen, leviävään terrorismiin, sysimustan nationalismin nousuun ja poliittiseen kyvyttömyyteen toimia taitavasti Venäjän suhteen. Vakaan ja edistysuskoisen tulevaisuuden sijasta näen levottomia näkyjä kotitekoisista pommeista Aleksis Kiven patsaalla, ohjuksista Itämeren yläpuolella, kurjaliston vaelluksesta leivänmurujen perässä, Amerikkaan pakenevista vähemmistöjen ja älymystön edustajista, hirmuvaltiaista, joiden retoriikassa yhtenäisyys, puhtaus, kansa ja voima ovat perussanastoa.

Näen kellon muuttavan suuntaa hirveällä tavalla ja tikittävän kohti hetkeä, josta ei ole paluuta.

Kaiken tämän edessä voin vain kysyä: miksi? Ajoiko meidät tähän todella yksi talouskriisi, yhden amerikkalaisen asuntokuplan puhkeaminen? Halusiko joku tätä, masinoiko joku tämän hyötyäkseen itse?

Sanon heti tämän: en usko jälkimmäiseen mahdollisuuteen. En ole salaliittoteoreetikko; pidän sellaisia lähinnä myötätunnon tarpeessa olevina eksyneinä vaeltajina. Se, että maailmassa on paljon paskaa musiikkia ei tarkoita sitä, että muusikot olisivat tahallaan tehneet huonoa kamaa. Sitä vain välillä tulee kun paljon tehdään. Sama pätee satavarmasti politiikkaan ja talouteen. USA:n asuntokuplan syntymiseen vaikuttivat varmasti ahneus ja häikäilemättömyys, ihmisen ikuiset valuviat. Mutta nekin, jotka hetken aikaa kuplasta hyötyivät, eivät tähdänneet tähän tilanteeseen, joka syö maata heidänkin jalkojensa alta.

Me olemme missä olemme lähinnä ihmisen omien heikkouksien takia. Ennen vuotta 2008 otettiin iloisesti velkaa koska ihminen kokee arjessaan että huominen on tämän päivän toisinto ilman sen suurempia muutoksia. Emme ajatelleet Venäjää sen enempää koska kommunismi oli jo ohi. Emme osanneet varautua fasismin, venäläisen tai ranskalaisen tai ruotsalaisen tai suomalaisen, uuteen nousuun koska olimme yhdistäneet sen symboleihin, joita uudet fasistit osaavat taitavasti välttää. Annoimme talouden kehittyä vinosti koska uskoimme, että markkinat toimivat rationaalisesti ja osaavat korjata itsensä. Emme pelänneet terrorismia, koska USA oli kirjoittanut tarinan ainoaksi roistoksi Bin Ladenin, jonka kuolemaan tarun piti päättyä.

Kaikki näytti siltä, että Eurooppa etenee kohti hyvisten voittoa: maanosaa, joka näyttää muille esimerkkiä liberaalissa, sallivassa ja silti taloudellisesti turvatussa elämässä. Kunnes kävi näin ja olemme tässä.

Yksi keskeisistä ansalangoista viritettiin silloin, kun aloimme olettaa, johtajiemme rohkaisemina, että menestys sen kun jatkuu ja että jatkuva kasvu on joka tapauksessa edellytys sille, että kaikki on hyvin. Kun menestys ei jatkunut ja jatkuvan kasvun periaate joutui kyseenlaiseksi niin realismin, tarkoituksenmukaisuuden kuin ekologian kannalta, maa petti alta lopullisesti. Nyt meidän kaikkien pitää vastata siihen kaikkein vaikeimpaan kysymykseen: mihin nyt?

Vuoden 1945 jälkeen tätä kysymystä ei ole tällä painokkuudella tarvinnut Euroopassa esittää, ja on kyseenalaista, onko meistä kehitykseen kasvaneista muotoilemaan kestävää, rauhan ja ylipäätään vakaan elämisen mahdollistavaa ratkaisua. Ja vaikka meistä Euroopassa siihen olisikin, suunnitelman voi sotkea itänaapurissa valtaa pitävä ryhmä, joka on viime päivien uutisista päätellen henkisesti valmis globaaliin amok-juoksuun, täysin tietoisena siitä, että eri osapuolten arsenaali mahdollistaa molemminpuolisesti varmistetun tuhon kaikkialla. Eikä muuta syytä tunnuta tarvitsevan kuin loukatun ex-imperiumin vinoutunut kunniantunto, kuralle mennyt talous ja naapurimaiden halu elää omaa elämäänsä.

Me yritämme parhaamme, koska meillä on lapsemme ja kohta on taas työpäivä. Me valmistaudumme vaaleihin, koska haluamme itse valita kehityksemme suunnan ja omat johtajamme, jotka voimme vaihtaa niin halutessamme. Me yritämme olla hyviksiä, ihan oikeasti.

Nyt, pitkänäperjantaina 2015, pyydän: jos siellä ylhäällä on joku, älä hylkää meitä.