Suuren tv- ja radiopuheen jälkeen, toinen osa: 3. päivä eli yksi päivä Suuren Mielipidepäivän jälkeen

19.9.2015, 39 tuntia p-hetken jälkeen

Suuri palkansaajien kuviokellunta Rautatientorilla tuli ja meni. Kukaan ei hukkunut, vaikka kenelläkään ei näyttänyt olevan sään edellyttämiä pelastusliivejä. Puolueiden edustajat olivat selvästi katselleet pääministerin eilisen tarinatuokion tarkasti, sen verran tiukasti pidettiin kiinni "ei sanota mitään mitä ei olisi sanottu 6574 kertaa tällä viikolla koska tämä päivä pitää saada pelattua alta pois jotta työmarkkinajohtajat pääsevät viikonloppuna kaikessa rauhassa käymään alustavia neuvotteluja suljettujen ovien takana" -linjasta.

Mutta se olikin ainoa isompi näkyvä seuraus pääministerin puheesta. Puolitoista vuorokautta isällisen puhuttelun jälkeen ay-liike on samassa asennossa kuin ennen sitä, ja tasainen nurina kuuluu kaiken taustalla. Jos kävi eilen Helsingin keskustassa, se ei ollut edes taustalla vaan etualalla.

Kaksi pientä näkyvää seurausta pääministerin puheesta sen sijaan oli, molemmat TV1:n Pressiklubissa illalla 18.9. 

1) Matti "bisnes on aina ookoo, Riku Rantala ei ole ikinä ookoo" Apunen ensin kehui, jopa ylisti, pääministerin puheen sisältöä ja tarpeellisuutta, ja sitten painotti sitä, miten oli reilua ja kohtuullista että Sipilä sai viimeinkin puhua näistä tärkeistä asioista suoraan kansalle, kenenkään häiritsemättä.

Mahtoikohan Apunen tajuta, että hän tuli kuvanneeksi pääministerin ihmisenä, joka pystyy puhumaan vastuullaan olevista asioista selkeästi vain silloin, kun läsnä ei ole ketään, tilassa on hiljaista eikä kukaan kysy häneltä mitään? Että tämmöinen se Juha on? Oli Apusen lauseissa muutakin, lähinnä rähmällään olemiseen, liityvää jota voisi kommentoida, mutta antaa nyt olla.

2) Teatteriammattilainen, Eduskunta- ja Valtuusto-näytelmien tekijä Susanna Kuparinen puolestaan tarttui Sipilän tähän lauseeseen: "Suomalainen kädenpuristus merkitsee enemmän kuin satasivuinen juridinen sopimus." Kuparisen mukaan siinä mentiin höpökansallisesta fiilistelystä jo fasismin puolelle.

Että teatterintekijä tällä tavalla sekoittaa kömpelöt sananlaskuviitteet ja aiheettoman liiottelun tuhoisaan ääriajatteluun - tsot tsot. Ei Sipilästä saa fasistidemagogia, ei edes wannabe-immosta. Hetken aikaa Kuparinen onnistui näyttämään lähes sellaiselta karikatyyrisuvakilta, jolla persut pelottelevat lapsiaan syömään lautasensa tyhjäksi.

Kuparinen puhui paljon kiintoisampia Iltalehdessä 17.9. Lainaan julkaisua:

"Etenkin pääministeri Sipilästä ohjaaja Kuparisella on vahvat mielipiteet. Hän pitää Sipilää täysverisenä populistina, jonka eeduskuntapuheet ovat jääneet mediassa perussuomalaisten aiheuttamien kohujen varjoon.

Kuparisen lähteiden mukaan pääministerillä on vahvoja taustavaikuttajia ja hän on kuunnellut yhteiskuntasopimuksen suunnittelussa etenkin Esko Ahoa ja Matti Vanhasta. Suhteet ovat läheiset myös Sitraan.

- Sipilä on marionetti. Hän on tyhjä astia, jolla on tietyt tahot, joihin hän luottaa ja jotka käyttävät häntä erilaisten päämäärien saavuttamiseen. Tyhmähän Sipilä ei ole, hän on viekas kuin Saatana. On vaarallista, että ollaan luotu tällainen systeemi, missä pääministerillä on kaikki valta, ohjaaja arvostelee." 

Arvelen, että tuossa on jokin totuus, sen verran paljon etenkin Vanhanen on ollut viime viikkoina selittämässä asioita, joista Sipilän olisi pitänyt puhua. Ahokin on tullut enemmän esille kuin vuosiin. Molemmat ovat aiemmin pääministereinä ajaneet hyvin sipilämäisiä tavoitteita, Aho omaa yhteiskuntasopimustaan ja Vanhanen työreformia. Nykyhallituksen paketti on oikeastaan yhdistelmä näistä, joten teoria siitä, että rivihessusta yhtäkkiä puolueen johtoon noussut (nostettu?) Sipilä olisi bulvaani keskustan vanhoille ja EK:n nykyisille tavoitteille vaikuttaa uskottavalta, ainakin tiettyyn rajaan saakka.

Kun Sipilän puheesta kansalle on kulunut puolitoista vuorokautta, näen tällä hetkellä neljä eri taudinkuvaa ja reseptiä Suomen taloutta koskevassa julkisessa keskustelussa:

1) Hallituksen, Nalle Wahlroosin ja Nordean pääekonomisti Aki Kangasharjun kuva: Suomi on menossa helvettiin, pohja putoaa pois nyt, velkaa on aivan liikaa ja palkat liian korkeita Lääkkeiksi kelpaavat vain kovat leikkaukset, kiristykset, palkkojen alentaminen, työaikojen pidentäminen ja kolmikannan hajottaminen.

2) Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kuva: ongelmien perimmäinen syy siinä, että rakenteelliset muutokset ja heikko taloussuhdanne osuneet samaan aikaan; Nokian nopea romahdus ja metsäteollisuuden kuihtuminen. Lisäksi kysynnän väheneminen euroalueella ja Venäjän taantumasta + pakotteet. Vinossa oleva väestöpyramidi. Lääkkeet: työehtojen yleissitovuuden löysentäminen, työttömyyskorvausten kiristäminen, työvoiman helpompi liikkuminen provinsseista sinne missä työt ovat (asunto- ja aluepolitiikka), osaamiseen ja tutkimukseen panostaminen sekä palvelujen tehostaminen (esim sote ja digitalisointi).

3) Sixten Korkmanin, Mika Pantzarin ja usean muun kotimaisen taloustutkijan kuva: julkinen velka on Euroopan keskitasoa; ongelman ytimen muodostavat kapea ja vanhentunut vientipaletti yhdessä vinon väestörakenteen ja eräiden muiden vanhentuneiden rakenteiden kanssa. Lääkkeiksi maltillisia leikkauksia ja säästöjä, uutta korkean jalostusasteen tuotteiden ja immateriaalihyödykkeiden vientiä, koulutuksen ja tutkimuksen ja tuotteistamisen tehostamista, työelämän tuottavuuden lisäämistä johtamista parantamalla, maahanmuuttoa, pitkäaikaista palkkamalttia, työelämän joustojen kehittämistä ja digitalisointia.

4) Vasemmiston kuva: ongelmana ovat ahneet yritykset ja osinkojen saajat ja veroparatiisit; myös vientituotepalettia pitäisi uusia. Lääkkeksi isoja uusia investointeja vaikka lisää velkaa ottamalla. Kolmikannasta ei luovuta, eikä yleissitovuudesta keskustella.

Että ei se tilannekuva ole yhteinen, vaikka hallitus väittää että olosuhteet ovat kategorisesti jotain tiettyä. Ja tästä se haaste nousee: minkä noista neljästä valitsemme, ketä uskomme, millä perusteilla? Ja kuka lopulta oikeasti päättää ja millä mandaatilla?

Kun Sipilän Juha puhetta pitämään lähti

Kirjoitan tätä kolme tuntia ennen kuin Juha Sipilä tekee historiaa. Toisen kerran elämäni aikana valtion johtotehtävissä oleva henkilö ottaa Ylen kanavia haltuunsa puhuakseen kansalle vakavista asioista. Esko Aho teki samoin, nykyhetkeä vastaavissa tunnelmissa vuonna 1993, tosin ilman isompaa vaikutusta.

Sipilä pelaa tänään erittäin korkeilla panoksilla. Hallituksen pakottavien lakien suunnitelma on jakanut kansan melko jyrkästi ja ilmapiiri politiikan ja talouden kentällä on karmea. Asettumalla tulilinjalle pääministeri ottaa suuren henkilökohtaisen riskin, ja epäonnistuessaan vaarantaa hallituksensa ja ehkä jopa yhteiskuntarauhan.

Sipilä voi epäonnistua kahdella tavalla. Käskyttämällä ja vaatimalla nielemään hallituksen toimet sellaisenaan hän polttaa kaikki sillat työntekijä- ja ehkä myös työnantajajärjestöihin. Seurauksena on holtiton lakkosyksy, jonka seuraukset ovat katastrofaaliset. Hallitus menettää luottamuksensa ja maa ajautuu uusiin vaaleihin talouskaaoksen keskellä.

Toinen, paljon miedompi tapa kompastua, on pitää nollapuhe, jossa kerrataan kaikki kahden viikon aikana jo kuultu ilman mitään uutta kulmaa. Luottamus hallitukseen ei lisäänny, ay-liike ei näe syytä pehmentää otteitaan ja nykytila jatkuu, päättyäkseen jossain vaiheessa epäluottamuslauseäänestyksen pihaukseen.

Ainoa tapa, jolla Sipilä voi voittaa, on tuoda pöydälle jokin uusi kortti, jolla jumiutuneeseen peliin saadaan rakentavasti uusia sääntöjä, joiden puitteissa pattitilanne aukeaa. Lisäksi tämä pitää tehdä tavalla, jossa ei ole mitään alentuvaa tai falskia ja joka ei sorsi ketään.

Miten tämä menee, nähdään kohta. Palaan asiaan seuraavassa postauksessa muutaman päivän päästä, kun yllätyspuheen vaikutukset ovat nähtävissä.

Godspeed, Juha. Don’t fuck this up.

(Toistaiseksi) viimeiset sanat yhteiskuntasopimuksesta

Muutama pointti siltä varalta, että ette eilen ja aamulla saaneet tarpeeksenne vielä yhteiskuntasopimuksen kaatumisesta.

1. Yhteiskuntasopimus Sipilän mallilla ei kattanut yhteiskuntaa eikä ollut sopimus. Sen oikea nimi olisi ollut työmarkkinasuostumus, koska siinä työnantajat ja hallitus kysyivät palkansaajaliitoilta, suostutteko tähän laatimaamme prosessiin, jossa näillä ja näillä toimilla työvoimakustannuksia lasketaan viidellä prosentilla. Koska sopimuksen sisällöstä ei neuvoteltu eikä työmarkkinoiden ulkopuolelta kutsuttu ketään prosessiin, kyseessä ei olisi voinut olla yhteiskuntasopimus. Tästä syystä ex-sovittelija Salonius moitti eilen Sipilää tuotteen myymisestä väärällä brändillä alun alkaen, niin sanoakseni.

2. Prosessin sakkaamisen jälkeen Sipilä ja Stubb ovat mutisseet muista toimenpiteistä. Pääministeri on viitannut "5-8 aiemmin mainittuun" vaihtoehtoon, joskin kukaan ei tunnu tietävän mihin pm viittaa, ja puhunut myös noin sadan lisätoimen listasta mutta ei kerro mitä listalla on. Ulkoministeri totesi että sopimuksen kaatuminen on huono juttu ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta - mikä on pekkaspäivien ja Putinin yhteys, en tiedä. 

3. Kaikesta hönkää se, että hallitus on pelannut yhtä jätkäparia varmana siitä että sillä on voittava käsi. Tietenkään mitään Plan B:tä ei hallituksella ollut, kuten ei Suomessa yleensäkään (ks edellinen postaukseni). Olen hämmästynyt siitä, että tällä arroganssilla ylipäätään lähdettiin pelikentälle. Luulisi bisnesmies Sipilän tietävän, että ruotsalaisen menestyksen salaisuus on se pitkäpiimäinen diskuteeraaminen ja fika-taukojen pitäminen; kaikkia kuullaan, kaikki saavat osansa lopputulokseen ja kaikki sitoutuvat. Tätä oltiin ehkä jo oppimassa Suomessa, mutta jostain kumman syystä Sipilä halusi palauttaa management by perkeleen huonojen aikojen keinoksi. "When in panic, tell everyone to fuck off?" Jep jep.

4. Minäkin halusin laajan työelämäsopimuksen. Minulta saisi nipistää vähän, voisin luopua parista arkipyhästä ja antaisin ehkä 20 % lomarahastani yhteiseen kassaan. Olisin hyväksynyt suurimman osan Sipilän tarjouksesta - en kaikkea - mutta en tällä tavalla.

Minä olen maltillinen ja sopuhakuinen ihminen, joka ymmärtää että kun on tiukkaa ja asioista halutaan keskustella, on syytä tulla vastaan ja kuunnella kaikki argumentit. Olen kaukana vanhan liiton ay-juntasta ja olen niissä asioissa lähinnä tapauskovainen joka ei kirkossa käy. Mutta vapaata kansalaista ja hänen luottamushenkilöitään ei tosta vaan lähestytä valmis sopimuspohja kädessä ja pyydetä nimeä alle. Aivan kuten valtiota ei johdeta kuin osakeyhtiötä. Niin kivalta kuin suora käskeminen voikin välillä tuntua.

Pelon varjoista ja seurauksista

Tämän aamun (20.8.) hesarissa on oikein hyvä juttu Suomen taantuman syvyydestä ja sitkeydestä, ks.

http://www.hs.fi/talous/a1439958763726. Usean asiantuntijan voimin analysoidaan tilannetta, ja mielestäni nappiin. Samassa lehdessä, en muista onko jopa samassa jutussa, tulee esiin myös vanha lempiaiheeni, Suomen vientisektorin hirveä kapeus ja nyt myös vanhakantaisuus.

Asiantuntijakommenteissa korostuu nyt vihdoin sekin, että lamamme on myös, ellei jopa ennen muuta, korvien välistä sorttia. Ja sehän on ihan selvääkin, koska elinkeino- ja vientimaailmojen jumahtaminen noin vuoteen 2005 kielii juuri siitä, että ajatus ei kulje, silmät eivät näe, fiilistä ei ole, suuta kuivaa, hiljainen apeus ja merkityksettömyyden tunne hiipii puseroon eikä mikään oikein tunnu miltään. Menepä näillä eväille globaaliin kisaan.

Vaan ei tämä ainoastaan EK:n ja työnantajien synti ole. Suomea yhteisönä (en sano kansana koska "kansa" on täysin fiktiivinen olio) riivaa syvälle mennyt ja syvältä myös kumpuava pelko, tai oikeammin pelkojen risukimppu. Suomessa pelätään epäonnnistumista, konkurssia, kasvojen menettämistä, väärää säveltä laulukokeessa, huonoa ääntämistä, sateista kesää, äänekkäitä naapureita, valtion velkaa, EU:ta, Venäjää, Yhdysvaltoja, punavihreää suvaitsevaistoa, perussuomalaisia fasisteja, suomenruotsalaisia pankkiireja, metsäsuomalaisia juntteja, Weekend-festivaalin volyymiä, väärää pukeutumista oikeassa tilaisuudessa, pallon tuhrimista omaan maaliin lisäaajalla, ilmastonmuutosta, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarkoitettu cleantechiä ja mustaa miestä.

Ennen kaikkea täällä pelätään mustaa miestä. Tajusin tämän äsken aivan uudella syvätarkkuudella. Kiitän tästä Kaarina Hazardia, joka radion Pöyreä pöytä -talkshowssa (lempiradio-ohjelmani, muuten) kertoi, että kun muutama päivä sitten Helsingin fillarimarssissa oli nahisteltu bussikuskin ja fillaristien kesken, tilanteesta otettuja kuvia oli kiertänyt somessa. Isänmaalliset piirit olivat luupin kanssa tarkastelleet kuvissa vilahtavaa bussikuskin käsivartta arvioidakseen, oliko kuskin iho ja karvoitus suomalaisen keskivaalean tummemmalla puolella.

Ja siinä on teille se syy, jonka takia me olemme yhteisönä halvaannuksen tilassa. Olemme kauhuissamme koko maaailmasta ja sen muutoksista. Oma, monessa kohdassa traaginen, historiamme on runnellut identiteettimme yhteisen kerroksen niin huonoon happeen itsetunnon osalta, että kaikki on meille uhka. Kun ruotsalainen viettää kansallispäivää, se korkkaa skumpan ja rallattelee. Meillä joko vedetään ykköset päälle ja mennään turvamiesten vartioimien ovien taakse (promillen murto-osa väestöstä), vedetään lätkäkamat niskaan ja koetetaan käydä edellisten kimppuun (pienempi promillen murto-osa) tai seurataan viestimistä molempia edellisiä (kaikki muut). Vapautunutta iloa ei löydy edes sinä päivänä vuodesta kun siihen olisi eniten aihetta.

Kun kaikki on uhka, mikään ei ole turvallista. Ulos pelottaa mennä ja ennen pitkää varjot alkavat pidentyä ja äänet kuiskia ihan oman kodinkin oloissa. Siinä mielentilassa innovaatiot, tulevaisuudenusko ja kansainvälinen verkottuminen ovat hieman haastavia asioita.

Menneisyys, verinen ja julmakin, on tässä tilassa suotavampi kuin nykyisyys ja siitä avautuva tulevaisuus. Aku Louhimies ohjaamassa uutta Tuntematonta Suomen satavuotissynttäreille on tämän taudin keskeinen kuva.

Lisäksi olemme päättäneet, että paha ei asu meissä. Se asuu aina Toisissa. Valkoisen väkivaltarikosta selittää satunnainen perhetausta tai mielenhäiriö, mamun samaa rikosta ihonväri, geenit ja uskonto.

Suomessa asuvan yhteisön keskimääräisessä älyssä ja kyvyissä ei ole mitään vikaa. Tällä maailmankolkalla ollaan ihan yhtä hyviä kuin missä muualla tahansa. Mutta pelko ja uhkien tunto kahlitsee ja vääristää tunteemme ja ajatuksemme. Ennen kuin astumme historian varjoista, karistamme fobiamme ja uskallamme katsoa eteenpäin, emme pääse eteenpäin.

"Take a walk outside myself

In some exotic land

Greet a passing stranger

Feel the strength in his hand

Feel the world expand

I feel my spirit resist

But I open up my fist

Lay hand over hand over

Hand over fist"

- Rush / Neil Peart: Hand Over Fist

Juhanan lipsahdus

Herkullinen A-Studio tänä iltana. Toimitus oli koostanut vuoden 1991 hallitus- ja devalvaatiokriisiatä mainion koosteen, jonka valossa oli kiintoisaa nähdä, miten 1:1-suhteessa nykydiskurssit ovat tuohon aikaan.

Esko Aho nähtiin puhumassa yhteiskuntasopimuksesta - siis 1991! - ja harmittelemasssa sitä etttä vienti ei vedä koska työn kustannuksia ei saada kevennettyä. Tuolloin talous oli kaatunut Neuvostoliiton, kuten nyt Nokian, mukana. Harvojen munien samaan koriin pistämisen virhe on tehty kahteen kertaan runsaassa 20 vuodessa.

Suomen politiikan ja talouden koneiston oppimiskyky näyttää tässä valossa hitaahkolta.

Mutta ohjelman isoin juttu tuli lähetyksen loppuosassa, jossa Timo Harakka ja Juhana Vartiainen debatoivat tästä uudesta yhteiskuntasopparista. JV puolusti sitkeästi kun TH hyökkäsi ja syytti. Kunnes ihme - JV:n pokka petti.

Harakka oli jankuttanut työajan pidentämisen kritiikkiä ja tuottavuus/työtunnit-skepsistä niin sarjatulella, että Vartiainen puuskahti lopulta että "työaikapuhehan on kiertotie, kun me halutaan puhua työvoimakustannusten alentamisesta."

Teatterin ja kielipelin avoin paljastaminen hätkäytti jopa ex-toimittaja Harakan, jolta ei mitään terävää palautuspalloa tullut. Hetki oli hieno: hallituksen talouskärki toteamassa suorassa lähetyksessä että iskusanat ovat tosiaan vain iskusanoja, joiden avulla koetetaan keventää ihmisten palkkapusseja. 

Se oli arvokas juttu, koska nyt tiedämme mistä yhteiskuntasopparin yhteydessä todella neuvotellaan. Ja kyllä siitä saa ja pitääkin neuvotella, mutta olisi reilua ja oikein sanoa ruma sana niin kuin se on.

Hyvisten häviö?

Vuonna 1973 Paul Simon julkaisi toisen sooloalbuminsa There Goes Rhymin' Simon. Albumin B-puolen ensimmäinen kappale on American Tune, yleensä varsin epäpoliittisen tekijänsä harvoja hetken yhteiskunnallista ilmastoa suoraan käsitelleitä lauluja. Vietnamin sodan loppupuolella ja kulttuurimurroksessa kamppailevan suurvallan tulehtunutta ja uupunutta mielialaa voisi tuskin kuvata paremmin ja tarkemmin kuin Simon teki. Laitan tekstin tähän kokonaisuudessaan, sellaisena kuin ne ovat tekijän virallisella nettisivustolla:

Many’s the time I’ve been mistaken
And many times confused
Yes, and I’ve often felt forsaken
And certainly misused
Oh, but I’m all right, I’m all right
I’m just weary to my bones
Still, you don’t expect to be
Bright and bon vivant
So far away from home, so far away from home

I don’t know a soul who’s not been battered
I don’t have a friend who feels at ease
I don’t know a dream that’s not been shattered
Or driven to its knees
Oh, but it’s all right, it’s all right
For lived so well so long
Still, when I think of the road
We’re traveling on
I wonder what went wrong
I can’t help it, I wonder what’s gone wrong

And I dreamed I was dying
And I dreamed that my soul rose unexpectedly
And looking back down at me
Smiled reassuringly
And I dreamed I was flying
And high above my eyes could clearly see
The Statue of Liberty
Sailing away to sea
And I dreamed I was flying

Oh, we come on the ship they call the Mayflower
We come on the ship that sailed the moon
We come in the age’s most uncertain hour
And sing an American tune
Oh, it’s all right, it’s all right
It’s all right, it’s all right
You can’t be forever blessed
Still, tomorrow’s going to be another working day
And I’m trying to get some rest
That’s all I’m trying to get some rest

© 1973 Words and Music by Paul Simon

Poistan mielessäni tuosta Yhdysvaltojen historiaan liittyvät viittaukset ja korvaan ne Eurooppaan liittyvillä asioilla. Huomaan, että teksti on täysin relevantti tämän hetken eurooppalaiseen tilanteeseen, niin asia- kuin tunnetasolla. Ja sen on todella surullista.

Ainakin itse koen, että Eurooppa on käsittämättömällä tavalla menettänyt otteen siitä valtavasta edistyksestä, johon maanosa pystyi toisen maailmansodan jälkeen. Läntinen Eurooppa pyrki ja pystyi oppimaan omista virheistääm ja lopulta onnistui murtamaan, yhdessä Yhdysvaltojen kanssa, rautaesiripun, ja vieläpä väkivallattomasti. Olen USA:ssa käydessäni ollut ylpeä Euroopasta ja Euroopan Unionista, joka on ollut amerikkalaisia edellä tasa-arvossa, koulutuksessa, yleissivistyksessä, terveydenhoidossa, yhteiskuntarauhassa ja monissa muissa asioissa.

Saatoin kadehtia Amerikalta ihmisten sosiaalisuutta ja optimismia ja tarmoa, mutta en olisi vaihtanut asuinpaikkaa. Rakastuin sen sijaan pysyvästi Kanadaan, joka näytti pystyvän yhdistävän Atlantin molempien rannikoiden hyvät puolet, mutta se on sivujuoni isommassa tarinassa.

Nyt eurooppalainen ylpeyteni makaa tomussa ja hiekassa Nemesiksen potkittua siitä ilmat pihalle. Hybrikseni on luhistunut kadotettuun talouteen, leviävään terrorismiin, sysimustan nationalismin nousuun ja poliittiseen kyvyttömyyteen toimia taitavasti Venäjän suhteen. Vakaan ja edistysuskoisen tulevaisuuden sijasta näen levottomia näkyjä kotitekoisista pommeista Aleksis Kiven patsaalla, ohjuksista Itämeren yläpuolella, kurjaliston vaelluksesta leivänmurujen perässä, Amerikkaan pakenevista vähemmistöjen ja älymystön edustajista, hirmuvaltiaista, joiden retoriikassa yhtenäisyys, puhtaus, kansa ja voima ovat perussanastoa.

Näen kellon muuttavan suuntaa hirveällä tavalla ja tikittävän kohti hetkeä, josta ei ole paluuta.

Kaiken tämän edessä voin vain kysyä: miksi? Ajoiko meidät tähän todella yksi talouskriisi, yhden amerikkalaisen asuntokuplan puhkeaminen? Halusiko joku tätä, masinoiko joku tämän hyötyäkseen itse?

Sanon heti tämän: en usko jälkimmäiseen mahdollisuuteen. En ole salaliittoteoreetikko; pidän sellaisia lähinnä myötätunnon tarpeessa olevina eksyneinä vaeltajina. Se, että maailmassa on paljon paskaa musiikkia ei tarkoita sitä, että muusikot olisivat tahallaan tehneet huonoa kamaa. Sitä vain välillä tulee kun paljon tehdään. Sama pätee satavarmasti politiikkaan ja talouteen. USA:n asuntokuplan syntymiseen vaikuttivat varmasti ahneus ja häikäilemättömyys, ihmisen ikuiset valuviat. Mutta nekin, jotka hetken aikaa kuplasta hyötyivät, eivät tähdänneet tähän tilanteeseen, joka syö maata heidänkin jalkojensa alta.

Me olemme missä olemme lähinnä ihmisen omien heikkouksien takia. Ennen vuotta 2008 otettiin iloisesti velkaa koska ihminen kokee arjessaan että huominen on tämän päivän toisinto ilman sen suurempia muutoksia. Emme ajatelleet Venäjää sen enempää koska kommunismi oli jo ohi. Emme osanneet varautua fasismin, venäläisen tai ranskalaisen tai ruotsalaisen tai suomalaisen, uuteen nousuun koska olimme yhdistäneet sen symboleihin, joita uudet fasistit osaavat taitavasti välttää. Annoimme talouden kehittyä vinosti koska uskoimme, että markkinat toimivat rationaalisesti ja osaavat korjata itsensä. Emme pelänneet terrorismia, koska USA oli kirjoittanut tarinan ainoaksi roistoksi Bin Ladenin, jonka kuolemaan tarun piti päättyä.

Kaikki näytti siltä, että Eurooppa etenee kohti hyvisten voittoa: maanosaa, joka näyttää muille esimerkkiä liberaalissa, sallivassa ja silti taloudellisesti turvatussa elämässä. Kunnes kävi näin ja olemme tässä.

Yksi keskeisistä ansalangoista viritettiin silloin, kun aloimme olettaa, johtajiemme rohkaisemina, että menestys sen kun jatkuu ja että jatkuva kasvu on joka tapauksessa edellytys sille, että kaikki on hyvin. Kun menestys ei jatkunut ja jatkuvan kasvun periaate joutui kyseenlaiseksi niin realismin, tarkoituksenmukaisuuden kuin ekologian kannalta, maa petti alta lopullisesti. Nyt meidän kaikkien pitää vastata siihen kaikkein vaikeimpaan kysymykseen: mihin nyt?

Vuoden 1945 jälkeen tätä kysymystä ei ole tällä painokkuudella tarvinnut Euroopassa esittää, ja on kyseenalaista, onko meistä kehitykseen kasvaneista muotoilemaan kestävää, rauhan ja ylipäätään vakaan elämisen mahdollistavaa ratkaisua. Ja vaikka meistä Euroopassa siihen olisikin, suunnitelman voi sotkea itänaapurissa valtaa pitävä ryhmä, joka on viime päivien uutisista päätellen henkisesti valmis globaaliin amok-juoksuun, täysin tietoisena siitä, että eri osapuolten arsenaali mahdollistaa molemminpuolisesti varmistetun tuhon kaikkialla. Eikä muuta syytä tunnuta tarvitsevan kuin loukatun ex-imperiumin vinoutunut kunniantunto, kuralle mennyt talous ja naapurimaiden halu elää omaa elämäänsä.

Me yritämme parhaamme, koska meillä on lapsemme ja kohta on taas työpäivä. Me valmistaudumme vaaleihin, koska haluamme itse valita kehityksemme suunnan ja omat johtajamme, jotka voimme vaihtaa niin halutessamme. Me yritämme olla hyviksiä, ihan oikeasti.

Nyt, pitkänäperjantaina 2015, pyydän: jos siellä ylhäällä on joku, älä hylkää meitä.

Muutama sana markkinaehtoisen paratiisitilan utopiasta

Olen julkisesti eli Facebookissa luvannut pyhästi, että luen ja kommentoin Wille Rydmanin pamfletin Unelmasta painajaiseksi, jossa Rydman lynkkaa hyvinvointivaltion ihan silleen kunnolla ja tosissaan, raikkaan radikaalilla meiningillä. Nalle W:n vanavedessä tulee nyt niin paljon oikeistolibertaarista ajattelua, jonka nuoriso-osastoa Rydman vetää, joten ajattelin että katsotaan tämä nyt kunnolla läpi.

Ja nyt minä, kuulkaa, rikon lupaukseni.

En oikeasti jaksanut kuin 30/79 sivua sitä, että 27-vuotias reservin korpraali, parikymppisestä alkaen ammattipoliitikko ja vuodesta 2011 Suomen Pokerinpelaajat ry:n puheenjohtaja kertoo minulle vakavin ja palavin sanankääntein, että pienten tuloerojen ja julkisten palvelujen yhteiskunta on moraalisesti mädättävä ja väärin. 30 sivua lukemalla luin, siitä eteenpäin silmäilin.

Mutta kun jotain menin lupaamaan, on annettava myös vastineeksi. Joten tässä nyt vaivan palkaksi jurnutusta pamfletin keskeisistä väitteistä.

1.

Wille: sanot, että verotukselle ja tuloerojen kaventamiselle rakentuva hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjoaa kansalaisille sosiaaliturvan ja julkisia palveluja, on moraalisesti ja eettisesti tuomittava. Se ei pyydä vaan ottaa ihmisen ansaitsemat tulot, eikä kysy mihin hän haluaa veroeuronsa käytettävän. Ulkoistamalla hoivan ja välittämisen palvelurakenteisiin se tekee ihmisestä kyynisen ja piittaamattoman hyypiön, joka ei oikeasti välitä kuin itsestään. Mielestäsi hyvinvointivaltion taustalla on kyyninen ja negatiivinen ihmiskuva: ihmistä pitää alati tarkkailla, holhota ja rajoittaa, vaikka vain täysin rajoitteista vapaana ihminen voisi toimia moraalisesti oikein ja taloudellisesti tuottavasti.

Ja minä sanon sinulle: höpön pöpön. Ihmisen kyky oikeaan ja väärään, hyvään ja pahaan, riippuu aina yksilötapauksesta, hänen olosuhteistaan ja siitä, että ihmisinä parhaatkin meistä tekevät päätöksiä enemmän tunteen, ennakkoasenteen ja ryhmäpaineen varassa kuin rationaalisesti jokaista maitopurkin hintaa tai puolisokandidaattia kustannus/hyöty-analyysillä läpivalaisten. Uusliberaalien henkinen koti eli Chicagon yliopiston taloustieteen laitos 50- ja 60-luvuilla rakensi teoriansa käytännässä täysin sen varaan, että ihminen on teoissaan järkevä, vaihtoehtoja analyyttisesti punnitseva ja omaa etuaan ajava. Olenko kyyninen ja negatiivinen kun sanon, että eipä muuten ole?

Lue Wille historiaa, muutakin kuin talous-, sota- ja aatesellaista. Lue ihmisestä, lue Zimbardoa, lue Festingeriä, lue Jonathan Gloverin ”Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria” ja kysy sitten uudet kysymykset. Mene baanalle ja tarkkaile. Tule pois sieltä Liberan bileistä, valtuuston istunnosta ja pokerikavereiden luota. Saatat huomata, että me ihmiset emme käyttäydy yhtään sen fiksummin, järkevämmin, jalommin ja epäitsekkäämmin, jos turvaverkot poistetaan, alkoholipolitiikkaa löyhennetään, minipalkka hävitetään, työsopimuksista tehdään zero hour -soppareita tai dementti mummo laitetaan suvun hoiviin kun rahaa yksityiseen hoitokotiin ei ole ja kunnallinenkin suljettiin viime keväänä. Jos nämä ”holhouksen poistot” tekisivät meistä moraalisesti parempia, jenkit olisivat maapallon jalostuneinta ja hienointa sakkia. Eivätkä ne ole, ihan samanlaista tallaajaa on siellä, iso osa vain köyhempiä ja epätoivoisempia kuin täällä, ja rikkaat pelokkaampia.

Wille: minua tavallaan liikuttaa sinun vilpitön uskosi ihmisten perimmäiseen hyvyyteen. Muistutan kuitenkin toisen nuorena libertaarin, vanhempana vain liberaalin sanoista: ”Folks are basically decent, conventional wisdom would say / well, we read about the exceptions in the papers every day”. Ehkä näenkin jotain ristiriitaa sanoissasi. Kaikesta päätellen koet monien ihmisten kusettavan, vetävän välistä, valehtelevan ja käyttävän hyväkseen ihan päivittäin. Paheksut näitä ja annat ymmärtää että kovemmat otteet olisivat tarpeen, siitä kuuluisasta niskalenkistä alkaen. Eivätkö ihmiset sitten olekaan hyviä? Sanot että joo, ovat ne, mutta hyvinvointisysteemi on ne pilannut, se järjestelmä aiheuttaa tällaista saastaa. Mutta kun toisaalla sanot, että mielestäsi mitään yhteiskuntaa ei olekaan – on vain subjekteja, yksilöitä, vastuussa kaikista teoistaan ilman mahdollisuutta vedota yhteiskunnallisiin syihin.

Päätä hyvä mies mitä mieltä olet, koska jos on niin, että olemmekin jo nyt riippumattomia subjekteja ja sellaisina jo näin vaikeita toisillemme, mieti, millaisia meistä tulee, jos holhousta löysennetään.

Ja nyt pitää sanoa tuosta holhous-termistä: vitut meitä täällä oikeasti holhotaan. Pohjois-Korea holhoaa, Suomi ei. Sinäkin voit halutessasi mennä ja dokata elämäsi pilalle, haaskata varasi taivaan tuuliin, riitautua väärien ihmisten kanssa, valittaa tarjoilijalle liian suolaisesta alkukeitosta, perustaa ilmaisen pornokanavan nettiin tai kissahotellin Joroisille, nostaa oikeusjutun sinua solvannutta vastaan, äänestää piruuttasi vasuria tai sanoa kaikelle bon voyage ja hilppaista Laosiin konsultiksi. Ei sinua kukaan estä. Sitä paitsi missään läntisessä maassa ei ole sellaista määrää kieltotauluja kuin Yhdysvalloissa.

2.

Helpommin lähestyttävä on väitteesi siitä, että julkinen sektori sen kun paisuu, se ei muuta osaa, se nielee kaiken, vie rikkakasvin tavoin yrityksiltä hapen ja elintilan, kunnes koko yhteiskunta romahtaa sisäänpäin, koska jäljellä on enää vain julkissektorin tuottamattomia duunareita jotka tekevät palveluja toimettomien ja pummien passivoidulle joukolle, joka huutaa aina vain lisää.

Se, mikä ensiksi hiertää noissa argumenteissa on se, että perusväitteen ”julkinen sektori on paisunut liian suureksi eikä edes voi supistua ellei asiaan puututa ns. kovalla kädellä” kahta ensimmäistä sanaa ei ikinä määritellä tarkemmin. On hyvä pitää mielessä, että julkista sektoria ovat meidän verta imevien paperinsiirtelijävirkamiesten lisäksi palomiehet, rajavartijat, kunnalliset päivähoitajat ja lastentarhaopettajat, kapiaiset, nuoriso-ohjaajat, kirjastojen henkilöstö, terveyskeskusten ja aluesairaaloiden lääkärit ja sairaanhoitajat, TE-palvelujen työvoimaneuvojat ja niin edelleen – niin, ja tietenkin kaikkien, myös vapausasioita ajavien libertaarien, fanittama poliisi.

Mikään näistä ryhmistä ei suoraan tuota mitään taloudellista kasvua, ainakaan jos yksioikoisesti katsotaan, ja jokaisen liksa tulee toisilta ihmisiltä pakollisina tulonsiirtoina eli verottamalla. Tässähän olisi klassisen aynrandilaisen näkökannan mukaan jo hyvinkin riittävästi syytä käydä näiden esimerkkiryhmien kimppuun. Tämä on toki satirisoiva kärjistys, enkä tosissani usko että edes Liberassa halutaan muuntokouluttaa konstaapeleista pk-yrittäjiä… mutta koska tuo julkistöiden erittely on libertaareilta useimmiten tekemättä, tällainenkin tulkinta on teoriassa mahdollinen.

On siis esitettävä kaksi kysymystä: onko tuo paisumisväite totta, ja jos on, mistä päästä julkista sektoria pitäisi alkaa keventää. Molempiin kysymyksiin antaa hyvän pohjan tämä graafi. Siitä näkyy, että
a) kuntien osuus julkisen sektorin työvoimasta on huomattavasti suurempi kuin valtion,
b) välillä 1990-2010 julkisen sektorin työpaikkojen määrä on pikemmin pudonnut kuin kasvanut,
c) valtion väkeä määrätietoisesti vähennetty siten, että vuoden 1990 noin 215 000 duunarista oli tultu alas noin 130 000:een, ja vuoden 2010 jälkeen valtion töissä on vielä vähemmän väkeä, ja
d) kuntien töissä on pohjavuoden 1994 (jolloin oli nippa nappa yli 400 000 kuntaduunaria) jälkeen työpaikkojen määrä noussut siten, että nyt kunnissa on töissä about pikkuisen yli 500 000 henkilöä.

Tästä seuraa nyt sitten lisää kysymyksiä:
1. Jos julkissektori ei ole numeerisesti paisunut työntekijöiden määrän osalta yli 20 vuoteen, onko sen osuus kaikista työpaikoista kuitenkin kasvanut, eli onko paisuminen suhteellista?
2. Miten julkissektorin tuottavuus on kehittynyt vuoden 1990 jälkeen?
3. Miksi juuri kunnissa on nyt 20 % enemmän väkeä töissä kuin 19 vuotta sitten?
4. Miksi valtio on pystynyt vähentämään ja kuntasektori ei?

Ykköskohtaan vastaus näyttää olevan ei (ks. http://sorsafoundation.fi/files/2013/05/Ty%C3%B6paikat-julkisella-sektorilla-suhteutettuna-v%C3%A4est%C3%B6%C3%B6n.jpg). Kakkoseen ei löydy vastausta ihan pienellä googletuksella, ja se jää tässä auki. Kolmoseen ja neloseen taitaa vastauksena olla kuntien kasvanut lakisääteisten tehtävien ja velvoitteiden määrä. Ironista kyllä, tuo kuntia nyt painava pakollisten tehtävien valtava määrä on paljolti seurausta niiden omasta aiemmasta tahtotilasta päästä valtion hihnasta irti. Enemmän vapautta valtiosta on tuonut myös enemmän vastuita – kenties opetus, joka kannattaisi pitää mielessä muuallakin.

Joka tapauksessa noiden lukujen ja käyrien valossa puhe julkisen sektorin – implikoidusti koko hyvinvointiyhteiskunnan – valtavasta kasvusta on vähintään kärjistettyä ja vinoa, jos ei suorastaan valetta. Oikeastaan paisumisväitteen viimeinen validointimahdollisuus on siinä, että kaikkien työpaikkojen kokonaismäärä on laskenut vuodesta 1990 tähän päivään. Koska julkisalojen työpaikkoja on nyt about sama määrä kuin aiemmin, paisuminen olisi silloin suhteessa kaikkiin muihin töihin.

Aikasarjaa en löytänyt netistä, ja enkä ihan uuttakaan tietoa. Ainoa valtakunnallinen tilasto, jonka löysin kertoo, että vuonna 2008 Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan n. 2 380 000 työpaikkaa, joista
- kunnissa 511 400
- valtiolla 142 600
- valtioenemistöisissä yhtiöissä 69 600
- yritysten palkansaajatöissä 1 141 550
- yrittäjinä 240 150
- osa paikoista on luokassa tuntematon, siksi nuo osaluvut eivät ihan tuota summaksi 2,4 miljoonaa.

Pitäisikö tästä nyt panikoitua ja sanoa, että julkinen sektori tukehduttaa bisneksen? Koska en ole alalla, en tiedä. Tuosta näkee ainakin sen, että yksityinen sektori työllistää selvästi enemmän kuin julkinen, joten kysymys kuuluu, paljonko enemmän sen pitäisi työllistää, jotta suhde olisi kaikkien mielestä ok? Tästä pitäisi tarkalleen ottaen puhua.

Erikseen on sitten kimurantti kysymys julkisen sektorin tuottavuudesta. Itse tiedän, että sillä puolella tehdään sekä turhaa että tehottomasti, mutta monet yrityspuolelta ovat sanoneet minulle, että ei se sielläkään niin fiksua usein ole, samat asiat siellä vaivaavat. En tiedä ollako tuosta helpottunut vai vielä enemmän huolissani.

Jos minulta kysytään, niin käyttäisin julkisella puolella ICT:tä tavattomasti älykkäämmin ja rikkaammin kuin nyt (onneksi tähän ollaan menossa) toimintojen suorittamiseen, suunnitteluun ja toiminnan kehittämiseen; vaatisin tähän kansallisia ICT-standardeja, koska erilaisten fiksujen ratkaisujen joukosta seuraa vain ei-fiksua sotkua. Samalla pakittaisin reilusti esimerkiksi työtehtävien raportointivelvoitteiden tarkkuudesta, luopuisin mekaanisista tuottavuus- ja tehokkusmäärityksistä aloilla, joille ne eivät kerta kaikkiaan sovi (yksittäisen yliopisto-opettajan ”tuottavuuden” arviointi on täysin älytön keksintö) ja varautuisin ajoissa siihen, että eläköityvää työvoimaa ja heidän vastuullaan olleita tehtäviä voidaan siirtää kehittyvän teknologian taakse aina kun mahdollista.

Ja kyllä kuulkaa minäkin mielelläni keventäisin julkissektorin lakisääteisiä tehtäviä ja velvoitteita, mutta se on todella vaikea tehtäväksi niin, että syyttömät eivät kärsi. Kokeilepa itse HS:n Säästöpeliä verkossa.

3.

Pamfletin sivulla 25 Rydman kirjoittaa, että ”laajan julkisen sektorin yhteiskunnissa suurin osa kaikista poliitikkojen antamista vaalilupauksista on muotoa 'lupaan ottaa rahaa niiltä, jotka eivät minua äänestä, ja antaa rahaa niille, jotka äänestävät'. Näin toimiessaan sekä poliitikot että äänestäjät toimivat kuitenkin lyhytnäköisesti. Seurauksena on pitkällä aikavälillä julkisen sektorin paisuminen hallitsemattoman suureksi ja kaikkien äänestäjäryhmien kustannustaakan kasvaminen.”

Teemaa kehitellessään Rydman lataa rivien väliin koko ajan enemmän ajatusta siitä, että edustuksellinen demokratia kääntyy joka tapauksessa itseään vastaan enemmin tai myöhemmin. Analyysikyvyttömiä ja ahneita laumoja miellyttäessään se vie pohjan todellisilta menestymisen mahdollisuuksilta ja näivettää koko taloustoiminnan ja siten yhteiskunna toimintakyvyn. Rydman on tässä täysin samoilla linjoilla Wahlroosin (”enemmistön diktatuurista on päästävä irti”) ja keskeisen talouslibertaarivaikuttajan Peter Thielen (”I no longer believe that freedom and democracy are compatible”) kanssa.

Thielen paljon huomiota herättänyt väite on tietenkin libertaariajattelun ytimessä. Enemmistövaltainen demokratia asettaa tiettyjä rajoja, koska keskeisissä vaaleissa valitaan edustajia päättämään, mitä a) saa tehdä, b) ei saa tehdä, ja c) miten yhteiskunnan toimintoja rahoitetaan. Saamme juoda alkoholia, avioitua (piakkoin Suomessakin) samaa sukupuolta olevan puolison kanssa ja tulla miljonääriksi mobiilipelillä. Mutta emme saa kaahata kahtasataa puistokadulla vaikka alla olisi mobiilipelillä tiennattu Ferrari, emmekä saa tulla miljonääreiksi sillä, että jätämme kaikki lakisääteiset työnantajamaksut maksamatta.

Koska oman havaintoni mukaan saamme tehdä tässä enemmistön diktatuurissa aika paljon asioita ja jopa rikastua – Westend ja Munkkiniemi ja Eiran rantabulevardi ovat käsittääkseni ihan todellisia paikkoja – ja suurin osa lain tuottamista rajoitteista on lopulta aika lailla yhteisen moraali- ja etiikkakäsityksen mukaisia, en oikein tiedä, mistä helvetistä uusliberaalit ja -libertaartit oikein vikisevät selittäessään että enemmistö sortaa heitä edustuksellisen demokratian kautta. Tiedossa on, että verojen maksamisesta he haluaisivat päästä eroon, ja ehkä iso osa heistä kannattaisi esim. rajatonta aseenkanto-oikeutta rajattoman omistusoikeuden (ks. seuraava luku) kontekstissa. Mutta mitäs muuta he sitten haluavat – siis sellaista, mitä ei nyt oikeasti saa tehdä? Myydä kamaa kadulla? Perustaa firma jossa duunari maksaa, työnantaja ei? En minä keksi tähän kuin tämmöisiä täysin urpoja esimerkkejä, sori.

Ehkä pitäisi vain tehdä ajatusleikki, jossa demokratia lakkautetaan, ja kyvykkäimmät ja bisneshenkisimmät saisivat liidata. No juu, ehkä se menisi noin, koska sitten saataisiin aikaan maailma, jossa vähemmistö johtaa ja muut ovat hiljaa ja tekevät. Siihen nuo kai pyrkivätkin.

4.

Rydman: ”Onnellista yhteiskuntaa ei kuitenkaan voi olla olemassa. Onnellisuus on subjektiivinen kokemus, ja subjektiivisia kokemuksia voi olla ainoastaan kokevalla ja tuntevalla yksilöllä. Yksilön onnellisuutta puolestaan ei voi mikään tietty yhteiskuntamalli taata eikä suunnitella. Yksilöt poikkeavat toisistaan, ja yksilöllinen onnellisuus syntyy eri yksilöillä eri asioista. Jos siis yhteiskunta haluaa tavoita onnellisuutta, tulee sen tavoitella nimenomaisesti yksilöiden onnellisuutta. Ja jos halutaan antaa yksilöille mahdollisuus tuntea itsensä onnellisiksi, tulee yhteiskunnan jättää heille mahdollisimman suuret vapaudet omanlaisensa onnen tavoitteluun … Kaikkien ihmisoikeuksien perustana (on) yksityinen omistusoikeus. Jos sivuutamme tuon oikeuden tai kavennamme sitä, murramme pohjaa pois myös kaikilta muilta ihmisoikeuksilta. Kun asetamme yksityisen omistusoikeuden ihmisoikeuksista tärkeimmäksi, huomaamme, että kaikki muut ihmisoikeudet seuraavat siitä loogisella vääjäämättömyydellä.”

Pääsemme viimeinkin ihmiskuvaan. Mainitsin aiemmin, että uuslibertaareille tyypillinen on piirre on tavattoman optimistinen ja valoisa ihmiskuva. Ihminen nähdään rationaalisena olentona, jota luonnehtii täydellinen autonomia; näin ollen yhteiskunta ideaalitilassa olisi lähinnä markkinapaikka, jossa ihmiset tuottavat ja myyvät toisilleen tuotteita ja palveluja rtäydellisen vapaaehtoisuuden pohjalta, ilman ulkoisia rajoitteita. Rydman kuvaa tätä näin:

”Eettinen ylivertaisuus markkinataloudessa johtuu siitä, että se on järjestelmä, joka perustuu täydelliseen vapaaehtoisuuteen. Jokainen yksilö omistaa itsensä ja työnsä tulokset. Yksilöiden välinen taloudellinen kanssakäynti perustuu vapaaehtoiseen vaihdantaan eli kaupankäyntiin. Kenenkään ei ole markkinataloudes- sa pakko myydä eikä ostaa. Kaupat syntyvät vain silloin, kun sen ehdot miellyttävät kaupan molempia osapuolia. Tämä koskee aidossa markkinataloudessa myös työmarkkinoita: tehdessään työsopimuksen yksilö myy omaa työpanostaan, ja tähän vaihdantaan ja sen hinnanmuodostukseen tulee tällöin aidossa markkinataloudessa soveltaa samoja kysynnän ja tarjonnan lakeja kuin muuhunkin taloudelliseen vaihdantaan.”

Rydman ei näe tässä mitään ongelmia, koska hänen visiossaan ihmiset – hyvinvointivaltion taakasta vapauduttuaan – pelaavat rehdisti, toimivat läpinäkyvästi ja asettavat suosiolla aikansa ja osaamisensa samaan asemaan tiskikoneen tai näkkileipäpaketin kanssa: ”yksilö myy omaa työpanostaan, ja tähän vaihdantaan ja sen hinnanmuodostukseen tulee tällöin aidossa markkinataloudessa soveltaa samoja kysynnän ja tarjonnan lakeja kuin muuhunkin taloudelliseen vaihdantaan.”

Kevyt ajatusleikki: otetaan tekstissä ne muuttujat, jotka viittaavat itsensä omistavaan yksilöön ja vapaaehtoisuuteen perustuvaan markkinatalouteen, ja muutetaan ne viittaamaan kollektiivin voimaan ja yhteistyön erinomaisuuteen. Saadaan hämmästyttävän puhdasoppinen marxilais-leninistinen teksti. Kokeilkaa pois.

Voin vakuuttaa, että keksin tämän analogian jo kuukausia ennen kuin Bloomberg.comissa julkaistiin artikkeli ”Libertarians Are the New Communists” (6.9.2013, http://www.bloomberg.com/news/2013-09-05/libertarians-are-the-new-communists.html). Yhteydet nimenomaan utooppisuuden, yksinkertaistavan ihmiskuvan, historian rautaisen lain käsitteen sekä erikoisen optimismin ja julmuuden yhdistelmän osalta ovat vahvoja.

Molemmat ajatusrakennelmat väittävät osoittavansa ongelmattomaan tulevaisuuteen, suoranaiseen paratiisitilaan, kunhan kapitalismi/hyvinvointivaltio vain puretaan tieltä. Tällöin ihmisen syvin ja aidoin ominaislaatu kollektiivisena/ultra-individualistisena olentona pääsee kukkimaan. Luokkaeroista johtuvat ristitiidat, jotka rassaavat nykymaailmaa, poistuvat, koska a) luokat kielletään ja niiden väliset erot tasoitetaan hallinnon toimin, tai b) työntekijät suostuvat iloisesti ja vapaaehtoisesti myymään työnsä siihen hintaan, jonka omistajat markkinoille asettavat – a tai b, vastakkainasettelun aika on ohi, praise the Lord.

Molemmat systeemit ovat varautuneet siihen, että paratiisitilasta huolimatta tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta suostu uskomaan, että maailma ja homo sapiens ovat juuri presiis tietynlaisia. Kommunismi teki heistä luokkavihollisia ja historian rautaisten lakien silmissä kansan pettureita, joihin kohdennettiin sittemmin tunnettuja pakkokeinoja ja likvidointeja. Libertaarinen maailma käyttäisi pehmeämpää tapaa ja jättäisi slarbaajat, epäkaupalliset runoilijat ja vastaavat vähätuottoiset kiusankappaleet nääntymään sen ojan pohjalle, jonka markkinatalouden rautaiset lait ovat haahuilijoille ja heidän seuraajilleen valmistaneet. Molemmissa tapauksissa häviäjät ovat itse syypäitä onnetomuuteensa, sillä vaikka ”kenenkään ei ole markkinataloudessa pakko myydä eikä ostaa”, tyhmä on se joka ei myy eikä osta ja saa ihan itse omalla vastullaan kantaa seuraukset.

Sekä kommunismi että libertarismi kategorisesti kieltävät ihmisen elämän ja tilanteiden moninaisuuden ja loputtoman kirjon. Yksi ei usko että ihminen tarvitsee vapautta, toinen ei usko että ihminen tarvitsee turvaa. Ne tarjoavat ylihistoriallisia sloganeita ihmisen tosiolemuksesta, ja varautuvat samalla langettamaan tuomionsa niille, jotka eivät tätä evankeliumia usko. Hyvin syvällä tasolla kyse on yksinkertaisesti uskonnosta: yleistävästä maailman ja ihmisen selityksestä, joka taipuu empiiriseen testiin valitettavasti vasta silloin, kun se pannaan käytäntöön erittäin laajassa mitassa. Kohtuullisuus ja kompromissiratkaisut eivät kuulu kummankaan radikaaliaatteen agendaan, vaikka juuri noille periaatteille rakennetut yhteiskunnat ovat heikkouksineenkin varsin vakuuttava empiirinen argumentti itsessään.

Otan loppuun pienen käytännön esimerkin. Rydmanin aatekollega Henri Heikkinen kirjoitti Uuden Suomen blogissaan 4.11.2013 postauksen otsikolla ”Pystyyn holhotut tissiposket” (http://henriheikkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/153155-pystyyn-holhotut-tissiposket). Rehevästi schoolyard goebbels -henkisen headerin alla oleva teksti painottaa itsensä työllistämistä työttömyysvoivottelun ja turhanaikaisen mol.fin selailun sijasta ja sisältää seuraavan jakson:

”Oman yrityksen perustaminenkin on äärimmäisen helppoa. Vielä helpompaa on tarjota omaa osaamistaan freelancerina ja laskuttaa esimerkiksi ukko.fi –palvelun kautta. Nykymaailmassa myynti ei rajoitu pelkästään Suomeen, vaan voit aivan hyvin tarjota osaamistasi maailmalle lukuisten eri palveluiden kautta muutaman klikkauksen avulla … Kirjoita kirja, ylläpidä blogia, tee Youtubeen videoita, matkusta maailman ympäri rinkka selässä ja dokumentoi matkasi. Syö hodareita nopeammin kuin kilpailijat, tuo uusi kamppailulaji maailmalta Suomeen, pelaa niin paljon nettipelejä, että pärjäät korealaisille. Kaikki edellä mainitut ovat todistettavasti tapoja työllistyä – jopa menestyä elämässään. Lista on loputon, ja varmasti sieltä jotain uutta löytyy myös sinulle.”

Paljastan, että olen aika ajoin haaveillut pienestä firmasta, mutta en tähän päivään mennessä keksinyt, mitä sellaista se tuottaisi, jota a) ihmiset ja yhteisöt oikeasti tarvitsisivat ja b) jota ei vielä ole markkinoilla ihan pätevästi tuotettuna. Ei ole liikeideavalo syttynyt, vaikka en ihan tyhjiöpakkaus olekaan.

Heikkinen kuitenkin tarjoaa työmarkkinapinteeseen joutuneelle valittamisen vaihtoehdoksi asioita, jotka edellyttävät satavarmasti mielikuvitusta, luovuutta, osaamista, rohkeutta, hullun heittäytymisen lahjaa ja täydellistä piittaamattomutta siitä, onko ansaintatavalla mitään eettistä kestävyyttä (re: hodarikisa). Näitä siis ihmisille, joista suuri osa arvostaa jatkuvuutta ja hidasta muutosta; joista monella on perhesiteitä ja -vastuita, jotka asettavat omat rajoitteensa; joista useat nyt vain eivät ole luovia matovaltosia ja supercellistejä eikä heistä sellaisia tule.

Mutta Heikkinen ei lopulta kuitenkaan vittuile tai ole koulukiusaajan kaltainen hirviö. Hän oikeasti uskoo, että meissä jokaisessa on aineksia benjihyppääjiksi, startup-yrittäjiksi ja kaupallisesti pärjääviksi matkakirjailijoiksi, ja että kun yhteiskunta lopettaa meidän holhoamisemme, kyllä kovat realiteetit meistä tiristävät ulos parhaat kykymme. Uupuneen duunarin, kolmen lapsen yh-äidin, masennusta kaikin voimin välttävän pienyrittäjän, perheen maatilalle vastoin tahtoaan jumiin jääneen nuoren miehen, gradukammon halvaannuttaman nuoren naisen, uskoaan epäilevän papin ja työttömäksi jääneen hieman alta kuusikymppisen on vain oivallettava, että ei  muuta kuin myönteisyyttä peliin ja markkinarakoa etsimään – sellainenhan on ihan varmasti ihan jokaiselle olemassa. On pakko olla, koska ilman sitä libertaarin evankeliumista jää puuttumaan pelastuslupaus, ja mikäs se sellainen evankeliumi on?

NB: Tie helvettiin on ennenkin päällystetty hyvillä aikomuksilla.