Itsenäistä unelmahöttöä

Itsenäisyyspäivän kunniaksi muutamia ajatuksia unelmahötön puolustukseksi.

Halvan populismin ravistellessa läntistä maailmaa, yhdeksi syypääksi on osoitettu politiikka itse. Mutkikas ja hidas prosessi ei vastaa kieleltään eikä tunteiltaan tavallisten kansalaisten vaatimuksia ajassa, jossa viisi sekuntia on liian pitkä odotusaika verkkosivun latautumiselle ja "Kulta, sinusta on tullut pullukka" saa jälleen uuden kauden.

Kritiikki on sinänsä oikeutettua, mutta ei pidä vähätellä sitä faktaa, että selkeän ja yksinkertaisen puheen käyttäminen usein erittäin kompleksisten asioiden työstämiseen ja viestimiseen nyt vaan on kovin haastavaa. Siihen pitää pyrkiä, mutta samalla tunnustaa, että perustulomalleista tai Venäjä-pakotteiden purkamisen ehdoista ei oikein voi selvitä pelkällä "on se ilmoja pijelly" -puheella. Välimaasto on syytä löytää.

Sanoja suuremman ongelman löydän aivan tietystä kohdasta nykypolitiikan retoriikkaa. Se on puhe unelmahötöstä. Jokainen yhteiskuntavisio, joka ei mahdu tämän vuoden budjettikehykseen tai jonka edellyttämä teknologia on vasta betavaiheessa, saa nykyisin äärimmäisen herkästi vastaansa tuon yhden sanan tehokkaan tylytyksen, jonka avulla sekä visio että sen lausuja leimataan todellisuusvajeisiksi idiooteiksi.

"Höttö" viittaa lisäksi pehmeään, hattaramaiseen, hössöttävään - siis negatiiviseen naisstereotyyppiin, ja lähes aina unelmahöttöilystä syyttävätkin eleettömät baritonimiehet (pahoittelut toisen stereotyypin käytöstä), joiden äänensävystä tihkuu isällinen turhautuminen pilvilinnoja piirtelevän jälkikasvun hömpötyksiin.

Unelmahötöksi leimataan tyypillisesti sellainen yhteiskunnallinen keskustelu, jossa piiretään ääriviivoja tulevalle yhteiskunnalle ehkä sellaisella 5-15 vuoden horisontilla. Siinä keskustelussa ohitetaan ne esteet, jotka juuri nyt ja tässä hetkessä tekevät vision toteutumisen mahdolliseksi. Koska kärsivällisyys-, mielikuvitus- ja empatiahorisonttimme ovat kaventuneet samassa suhteessa kanavapaikkojen lisääntymisen, kvartaalitalouden ja solvaavan puheen sietämisen kanssa, visioivalle yhteiskuntakeskustelulle on nykyisin surkean vähän tilaa. Sitä kun ei voida noin vain muuttaa kustannusarvioiksi, ei projekteiksi, ei edes julkisen velan taittumisen indekseiksi. Niinpä on sopivinta kutsua sitä unelmahötöksi ja lopettaa keskustelu siihen ennen kuin se ehtii edes alkaa

Tämä surettaaa kovasti. Omat lapseni ovat maailmanpelastusiässä eli parhaassa työmarkkinaiskussa noin 15 vuoden kuluttua, mutta mitä he ovat rakentamassa ja parantamassa, jos kukaan ei uskalla katsoa tulevaisuuteen ja hahmotella niitä ihmisen hyvinvoinnin päämääriä, joita varten me säästämme, digitalisoimme, leikkaamme ja kilpailukykyilemme? Vai ajattelevatko nykyiset johtajamme, että ainakin suomalaisen ihmisen kohtalona on keskittyä sinnittelemään itsearvoisen sinnittelemisen vuoksi ja kehittämään järjestelmiä jotka kehittävät järjestelmiä ilman mitään muuta visiota kuin se, että seuraavillakin sukupolvilla olisi mahdollisuus sinnitellä ja mutista että "näin se nyt vaan on"?

Ei, ei ja ei. Kun Suomi tänään täyttää 99 vuotta, haluan muistuttaa itsenäisen Suomen olleen vuosikymmenien ajan täyttä unelmahöttöä, jonka tavoittelusta ja ääneen puhumisesta viranomaiset rankaisivat ankarasti ja jonka puhumisesta sen ajan tolkun ihmiset pidättäytyivät. Nykyisestä unelmahötöstä ei rangaista Siperialla - ainakaan vielä - mutta vaikenemisella ja sarkasmilla kyllä.

Jos ei ole ilmaistuja visioita, ei ole myöskään suuntia, joista valita ja joiden välillä rauhanomaisesti neuvotella ja sovitella. Niinpä haluan unelmoida tasa-arvoisesta, avoimesta, keskustelevasta, viisaasta, koulutetusta, kulttuuria vahvasti tuottavasta, energiaedistyksellisestä, väristä ja uskonnosta ja sukupuolesta riippumatta ihmisiin panostavasta Suomesta, joka ei peräydy maailman haasteiden edessä vaan on mieluummin osa ratkaisua kuin osa ongelmaa.

Unelmointi on minun ja meidän kaikkien oikeus ja sen pitäisi olla lähes velvollisuus kaikille niille, jotka siihen pystyvät. Koska jos emme tiedä, minne ja miksi olemme menossa, emme mene minnekään. Se on vaihtoehto, jota itsenäisenä, maailmassa asuvana suomalaisena en hyväksy.

Valoisaa ja visionääristä ja unelmahöttöistä itsenäisyyspäivää 2016!

*****

Soundtrack: Jean Sibelius, sinfonia nr. 1, toinen osa: Andante (ma non troppo lento)
https://open.spotify.com/track/6Vu2WTMvKInpQcpOF12MFu

Maailman perseelleen menemisen inflaatio ja mäkätyksestä luopuminen

On pitänyt kirjoitella tänne enemmän viime aikoina, mutta jotain tulee koko ajan tielle. Olin väsännyt viikko sitten ainakin 1,5 aanelosen verran juttua Elina Lepomäen edustamasta talousliberaali/libertaarin maailman- ja ihmiskuvasta, kunnes 

a) yllättäen julkisuuteen tulleet, Lepomäen muutaman vuoden takaiset kommentit Hommaforumin keskustelussa deletoivat yhden kokonaisen kappaleen tekstistäni,

b) libertaariajattelun tiivistäminen ja Lepomäen peilaaminen siihen aika sekavaan kenttään saivat aikaan antautumisen ennakoitua isomman haasteen edessä, ja 

c) ei sitä kuitenkaan valita koksupomoksi, joten ketä kiinnostaa.

Ja tuosta syntyy aasinsilta tähän postaukseen, jonka teemana on tuo "ketä kiinnostaa". Onhan nimittäin niin, että on niin helkkarin helppo riemastua joka kerran, kun "omat" osoittavat nasakalla tavalla "niiden" armottoman mänttiyden ja suoranaisen vaarallisuuden. Sitten sitä jakaa linkkejä kuten tänään vaikka http://blogit.image.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2016/04/17/populistisen-typeryyden-ytimessa/ tai http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001160190.html. Tai minkä tahansa Venäjän aggressioita ja juonitteluja kertaavan uutisen. Mitä vaan joka vahvistaa ja validoi omia viholliskuvia.

Ketä se sitten kiinnostaa, että minä olen aina vaan samaa mieltä eräiden kirjoittajien ja uutislähteiden kanssa, ja että nämä kirjoittajat ja lähteet ovat edelleen samaa mieltä itsensä kanssa kuin viikko sitten? No niinpä. Kyllä te itse tiedätte ja löydätte ne sakutimoset, raulivirtaset, jaritervot ja jyrkilehtolat, jos haluatte.

Päätinkin nyt laittaa sitä hanaa kiinni some-jakamisessani. Syyt:

a) Itseni kaltaiset tietävät nämä asiat jo, eikä jatkuva kertaus tässä opeta, vaan suorastaan lukitsee ja inflatoi ja banalisoi itse asian.

b) Asiat eivät ratkea mihinkään suuntaan toteamalla ne ja jankuttamalla niistä.

c) Ahdistuksen jakaminen tätä kautta voi lopulta olla kuin vihapuhe: paineen purkautumisen sijasta syntyy itseään ruokkiva prosessi, jossa olo ja toimintakyky menevät väärään suuntaan. (ks. “Maailmantuska ei parane murehtimalla vaan työllä”, http://www.hs.fi/sunnuntai/a1460685162244)

Koska maailma on sitä, millaiseksi sen teemme, pyrin tästedes jakamaan sosiaalisessa mediassa ennen muuta ratkaisuihin ohjaavaa, ratkaisuista kertovaa tai faktapohjaiseen, rakentavaan analyysiin viittavaa aineistoa. Oma juttunsa ovat tietenkin ajankohtaiset breaking news -tilanteet kuten merkittävät vaalit yms, joihin liittyviä uutisia ja juttuja tulee varmaan jaettua, kuten myös uudistuvaan energiaan liittyvää matskua.

Ja kissakuvia ja progesuosituksia tulette kyllä saamaan jatkossakin. Sori siitä.

(Toistaiseksi) viimeiset sanat yhteiskuntasopimuksesta

Muutama pointti siltä varalta, että ette eilen ja aamulla saaneet tarpeeksenne vielä yhteiskuntasopimuksen kaatumisesta.

1. Yhteiskuntasopimus Sipilän mallilla ei kattanut yhteiskuntaa eikä ollut sopimus. Sen oikea nimi olisi ollut työmarkkinasuostumus, koska siinä työnantajat ja hallitus kysyivät palkansaajaliitoilta, suostutteko tähän laatimaamme prosessiin, jossa näillä ja näillä toimilla työvoimakustannuksia lasketaan viidellä prosentilla. Koska sopimuksen sisällöstä ei neuvoteltu eikä työmarkkinoiden ulkopuolelta kutsuttu ketään prosessiin, kyseessä ei olisi voinut olla yhteiskuntasopimus. Tästä syystä ex-sovittelija Salonius moitti eilen Sipilää tuotteen myymisestä väärällä brändillä alun alkaen, niin sanoakseni.

2. Prosessin sakkaamisen jälkeen Sipilä ja Stubb ovat mutisseet muista toimenpiteistä. Pääministeri on viitannut "5-8 aiemmin mainittuun" vaihtoehtoon, joskin kukaan ei tunnu tietävän mihin pm viittaa, ja puhunut myös noin sadan lisätoimen listasta mutta ei kerro mitä listalla on. Ulkoministeri totesi että sopimuksen kaatuminen on huono juttu ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta - mikä on pekkaspäivien ja Putinin yhteys, en tiedä. 

3. Kaikesta hönkää se, että hallitus on pelannut yhtä jätkäparia varmana siitä että sillä on voittava käsi. Tietenkään mitään Plan B:tä ei hallituksella ollut, kuten ei Suomessa yleensäkään (ks edellinen postaukseni). Olen hämmästynyt siitä, että tällä arroganssilla ylipäätään lähdettiin pelikentälle. Luulisi bisnesmies Sipilän tietävän, että ruotsalaisen menestyksen salaisuus on se pitkäpiimäinen diskuteeraaminen ja fika-taukojen pitäminen; kaikkia kuullaan, kaikki saavat osansa lopputulokseen ja kaikki sitoutuvat. Tätä oltiin ehkä jo oppimassa Suomessa, mutta jostain kumman syystä Sipilä halusi palauttaa management by perkeleen huonojen aikojen keinoksi. "When in panic, tell everyone to fuck off?" Jep jep.

4. Minäkin halusin laajan työelämäsopimuksen. Minulta saisi nipistää vähän, voisin luopua parista arkipyhästä ja antaisin ehkä 20 % lomarahastani yhteiseen kassaan. Olisin hyväksynyt suurimman osan Sipilän tarjouksesta - en kaikkea - mutta en tällä tavalla.

Minä olen maltillinen ja sopuhakuinen ihminen, joka ymmärtää että kun on tiukkaa ja asioista halutaan keskustella, on syytä tulla vastaan ja kuunnella kaikki argumentit. Olen kaukana vanhan liiton ay-juntasta ja olen niissä asioissa lähinnä tapauskovainen joka ei kirkossa käy. Mutta vapaata kansalaista ja hänen luottamushenkilöitään ei tosta vaan lähestytä valmis sopimuspohja kädessä ja pyydetä nimeä alle. Aivan kuten valtiota ei johdeta kuin osakeyhtiötä. Niin kivalta kuin suora käskeminen voikin välillä tuntua.

Pelon varjoista ja seurauksista

Tämän aamun (20.8.) hesarissa on oikein hyvä juttu Suomen taantuman syvyydestä ja sitkeydestä, ks.

http://www.hs.fi/talous/a1439958763726. Usean asiantuntijan voimin analysoidaan tilannetta, ja mielestäni nappiin. Samassa lehdessä, en muista onko jopa samassa jutussa, tulee esiin myös vanha lempiaiheeni, Suomen vientisektorin hirveä kapeus ja nyt myös vanhakantaisuus.

Asiantuntijakommenteissa korostuu nyt vihdoin sekin, että lamamme on myös, ellei jopa ennen muuta, korvien välistä sorttia. Ja sehän on ihan selvääkin, koska elinkeino- ja vientimaailmojen jumahtaminen noin vuoteen 2005 kielii juuri siitä, että ajatus ei kulje, silmät eivät näe, fiilistä ei ole, suuta kuivaa, hiljainen apeus ja merkityksettömyyden tunne hiipii puseroon eikä mikään oikein tunnu miltään. Menepä näillä eväille globaaliin kisaan.

Vaan ei tämä ainoastaan EK:n ja työnantajien synti ole. Suomea yhteisönä (en sano kansana koska "kansa" on täysin fiktiivinen olio) riivaa syvälle mennyt ja syvältä myös kumpuava pelko, tai oikeammin pelkojen risukimppu. Suomessa pelätään epäonnnistumista, konkurssia, kasvojen menettämistä, väärää säveltä laulukokeessa, huonoa ääntämistä, sateista kesää, äänekkäitä naapureita, valtion velkaa, EU:ta, Venäjää, Yhdysvaltoja, punavihreää suvaitsevaistoa, perussuomalaisia fasisteja, suomenruotsalaisia pankkiireja, metsäsuomalaisia juntteja, Weekend-festivaalin volyymiä, väärää pukeutumista oikeassa tilaisuudessa, pallon tuhrimista omaan maaliin lisäaajalla, ilmastonmuutosta, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarkoitettu cleantechiä ja mustaa miestä.

Ennen kaikkea täällä pelätään mustaa miestä. Tajusin tämän äsken aivan uudella syvätarkkuudella. Kiitän tästä Kaarina Hazardia, joka radion Pöyreä pöytä -talkshowssa (lempiradio-ohjelmani, muuten) kertoi, että kun muutama päivä sitten Helsingin fillarimarssissa oli nahisteltu bussikuskin ja fillaristien kesken, tilanteesta otettuja kuvia oli kiertänyt somessa. Isänmaalliset piirit olivat luupin kanssa tarkastelleet kuvissa vilahtavaa bussikuskin käsivartta arvioidakseen, oliko kuskin iho ja karvoitus suomalaisen keskivaalean tummemmalla puolella.

Ja siinä on teille se syy, jonka takia me olemme yhteisönä halvaannuksen tilassa. Olemme kauhuissamme koko maaailmasta ja sen muutoksista. Oma, monessa kohdassa traaginen, historiamme on runnellut identiteettimme yhteisen kerroksen niin huonoon happeen itsetunnon osalta, että kaikki on meille uhka. Kun ruotsalainen viettää kansallispäivää, se korkkaa skumpan ja rallattelee. Meillä joko vedetään ykköset päälle ja mennään turvamiesten vartioimien ovien taakse (promillen murto-osa väestöstä), vedetään lätkäkamat niskaan ja koetetaan käydä edellisten kimppuun (pienempi promillen murto-osa) tai seurataan viestimistä molempia edellisiä (kaikki muut). Vapautunutta iloa ei löydy edes sinä päivänä vuodesta kun siihen olisi eniten aihetta.

Kun kaikki on uhka, mikään ei ole turvallista. Ulos pelottaa mennä ja ennen pitkää varjot alkavat pidentyä ja äänet kuiskia ihan oman kodinkin oloissa. Siinä mielentilassa innovaatiot, tulevaisuudenusko ja kansainvälinen verkottuminen ovat hieman haastavia asioita.

Menneisyys, verinen ja julmakin, on tässä tilassa suotavampi kuin nykyisyys ja siitä avautuva tulevaisuus. Aku Louhimies ohjaamassa uutta Tuntematonta Suomen satavuotissynttäreille on tämän taudin keskeinen kuva.

Lisäksi olemme päättäneet, että paha ei asu meissä. Se asuu aina Toisissa. Valkoisen väkivaltarikosta selittää satunnainen perhetausta tai mielenhäiriö, mamun samaa rikosta ihonväri, geenit ja uskonto.

Suomessa asuvan yhteisön keskimääräisessä älyssä ja kyvyissä ei ole mitään vikaa. Tällä maailmankolkalla ollaan ihan yhtä hyviä kuin missä muualla tahansa. Mutta pelko ja uhkien tunto kahlitsee ja vääristää tunteemme ja ajatuksemme. Ennen kuin astumme historian varjoista, karistamme fobiamme ja uskallamme katsoa eteenpäin, emme pääse eteenpäin.

"Take a walk outside myself

In some exotic land

Greet a passing stranger

Feel the strength in his hand

Feel the world expand

I feel my spirit resist

But I open up my fist

Lay hand over hand over

Hand over fist"

- Rush / Neil Peart: Hand Over Fist

Trio on toimivin kokoonpano, mutta myös vaikein

Hurriganes, Rush, Nirvana... Triokokoonpano voi olla julman tehokas bändimuoto, mutta se on myös vaikein koota ja pitää käynnissä pitkällä aikavälillä. Jos yksi päättää lähteä, bändi loppuu siihen, ja toisaalta jokainen hetki, jolloin kolmion sivuista kaksi alkaa lähentyä toisiaan,  voi luhistaa koko kuvion.

Näin on myös politiikassa, ja tämän totuuden edessä on nyt Juha Sipilä.

Jos kaikkitietävää uutismediaa on uskominen, Sipilä ja Soini tykkäävät toisistaan - anteeksi, luottavat toisiinsa niin paljon, että hallituspohja on jo valettu väkilannoitteen ja duunarin hien marinoimalle multapohjalle. Tästä voisi muuten alkaa pitkä ja kaunis ystävyys, mutta voi sentään: kahden kimppa ei tuota enemmistöhallitusta. Tarvitaan kolmas pyörä, jotta "Lemmy" Sipilän ja "Philthy Animal" Soinin kombo saisi aikaan valtion velkaa lyhentäviä hittibiisejä pelkän veret seisauttavan perusjytkeen sijaan.

Antti "joku suomirokkari" Rinteen otteessa ei ole tarpeeksi armottomuutta ja viiltävyyttä tuomaan äijien alarekisterijyrinään kontrastia - tarvitaan siis "Fast Alex" Stubb sinkauttelemaan terävän oloisia mutta lopulta yksinkertaisia riffejä, joiden avulla tavanomaisempaankin töminään tulee radioystävällistä koukkua (vrt Ace Of Spades). Lisäksi Alexin coolimpi look (ainoa noista kolmesta jolle aurinkolasit oikeasti sopivat) on tarpeen nuoremman, kaupunkilaisen segmentin saamikseksi potentiaaliseen kohderyhmään.

Tällä hallitustriolla homma toimii parin albumin verran, mutta sitten musiikilliset erimielisyydet alkavat nostaa päätään. Fast Alex haluaa enemmän ja vapaampaa teoskohtaista sovittamista, mikä ei kelpaa Animal Soinille, joka haluaa pitää kiinni duunarin teostokorvausten yleissitovuudesta. Lemmy Sipilä taas kehittää halun kokeilla yhteiskunnallisesti kantaaottavaa perustuloriffiä, minkä Alex dissaa heti kaupallisena itsemurhana. Ja Animal Soini haluaa jossain vaiheessa laittaa basareihinsa viidennenkin ydinreaktorin, mikä ei kelpaa bioenergiasta itseensä virtaa pumppaavalle Sipilälle. 

Lisäksi Animal on jatkuvasti napit vastakkain kahden muun kanssa siitä, pitäisikö kokoonpanoa laajentaa ulkomaalaisilla muusikoilla, jotka voisivat tuoda uutta fiilistä koko touhuun.

Jos oikein huonosti käy, Lemmy Sipilä voi ryystää biomassaa niin ahkerasti, että takahuoneessa tutuksi tullut, ruotsalaisen progen hyvin hallitseva mutta maisterimainen "Opethaja" Niinistö mutkikkaine mutta jotenkin kiehtovine aurinkovisioineen alkaa kiinnostaa. Ja senhän tietää jokainen, mitä jytäbändille silloin tapahtuu.

2014: Kun kaikki meni pieleen

Kylläpä nyt harmittaa, että en jaksanut, viitsinyt tai mukamas ehtinyt kirjoittaa aiemmin tällä viikolla tähän blogiin. Eilen Helsingin Sanomissa Antti Kasvio, arvostettu pitkän linjan tieteen tekijä, kirjoitti mielipidekirjoituksessaan ahdistuksestaan aina vain pahenevasta maailmantilanteesta ja voimattoman ja kädettömän älymystön himmailusta sen äärellä. Tänään samassa lehdessä Kari Huhta kolumnoi hyvin pitkälle samasta aiheesta. Veivät, mokomat, sanat suustani.

Mutta sanon nyt omasta puolestani, vaikka tässä tuleekin aika pitkälle samat asiat. Kun yhtäaikaa maailmassa riehuvat Ukrainan kriisi, Ebola, Isiksen levittämä silmitön kauhu ja sadistinen terrori, Yhdysvaltain oikeusvaltion rapistuminen silmissä ja vielä kiihtyvä ilmastonmuutos kaupan päälle, alkaa herkästi tuntua, että minä laitan perkele hanskat naulaan just nyt.

Mutta ei niin voi ainakaan ihan tuosta vaan tehdä. Syyt ovat historiallisia ja ylisukupolvisia, nimittäin lapset. Ei siitä mihinkään pääse, että kun katsoo omien lastensa lähestyvän hetki hetkeltä nuoruutta ja aikuisuuttakin, syntyy moraalinen velvoite tehdä edes sitä pientä, johon voi yksilönä venyä. Antaa neuvoja, olla tukena, kertoa että Unicef ja Amnesty tarvitsevat varoja.

Ei niin, että sillä tavalla yhtään maailmaa pelastettaisiin, mutta ehkä sillä voitetaan juuri sen verran aikaa, että meitä seuraavalle sukupolvelle syntyy edes kohtalaisia mahdollisuuksia korjata niitä painajaismaisia virheitä, joita minun sukupolveni, minua edeltävä sukupolvi, ja sitä edeltävät vähintään kaksi sukupolvea, ovat saaneet aikaan.

Juuri muuta kuin esimerkin voimaa on vaikea antaa. Sitä, ja jonkinlaista moraalista eväsreppua, johon kuuluu ainakin kohtuuden, myötätunnon, suvaitsevuuden ja rationaalisuuden eineksiä. Se on sitten toinen asia, millä tavoin ympäröivä maailma näitä asioita tukee. Luin juuri, että Ukrainan presidentti on kertonut osoittavansa noin kaksi ja puoli miljardia euroa Ukrainan aseistamiseen seuraavan kolmen vuoden aikana. Ymmärtäähän tuon. Maan rajojen pohjois- ja itäpuolella on jatkuvasti voimia, joihin on perinteisesti varauduttu aseellisella puolustuksella. 

Pelkään vain, että Ukrainan puolustusvoimien tukeva lihottaminen tulee jatkossa antamaan maan suurelle naapurille aina vain lisää syitä lisätä omaa sotilaallista painettaan ja häirintäänsa pienempää naapurivaltiota kohtaan. Kierre on valmis. Mutta en minäkään tässä tilanteessa heittäisi kaikkia puolustusvälineitä maahan ja anoisi että ollaanko kavereita ollaanhan? Ollaan klassisessa ojasta allikkoon -tilanteessa, juuri sellaisessa, johon tiivistyy ihmisen surkuhupaisa valuvikaisuus.

Mitä sitten pitäisi tehdä, vaikkapa juuri Ukrainassa? Miten asiat saadaan paremmiksi? En todellakaan tiedä. Tämä blogihan käsittelee asioita joista minä en tiedä yhtään mitään. Mutta jos jotain joku keksii, toivon, että se antaa meidän ja kaikkien muidenkin lapsille mahdollisuuden pelosta vapaaseen ja ylipäätään vapaaseen ja vastuulliseen aikuisuuteen, täällä Suomessa tai jossain muualla, jos asiat siihen menevät. Muusta ei ole niin väliä.

Fasismi ja tekemättä jääneet pesänselvitykset

Kesäkuun viimeinen viikko meni Berliinissä. Matka oli avartava.

Olin aiemmin karttanut viettämästä aikaa Saksassa. Maa ei kiinnostanut: en osaa kieltä ja harmaat mielikuvat insinööreistä ja tehokkuudesta dominoivat. Populaarikulttuurin puolella ne kahden pfennigin poliisisarjat, scorpions-hevi ja umpitaiteelliset einstürzendeneubautenit aiheuttivat lisää etäisyyden tunnetta. Elokuvan harrastajana arvostin Pyhää Kolminaisuutta (Fassbinder-Wenders-Herzog), mutta en innostunut siitä.

Vakavan kulttuurin ja ajattelun puolella saksalainen kenttä on aina tuntunut pelottavan raskaalta. Goethet, maxweberit, heideggerit, nietschzet, kantit ja schopenhauerit tanssivat alakuloisia ja vaikeaselkoisia kuvioitaan brahmsilaisten ja wagneriaanisten orkestereiden tuutatessa vieressä megalomaanista möykkää. Kaikki on hirveän seriöösiä ja tervettä järkeä uhmaavasti kunnianhimoista. Lisäksi koko projektia varjostaa hakaristi, koska kukaan ei osaa sanoa, miten paljon saksalaisen älymystön tietyt ajatuskulut loivat itse asiassa pohjaa 1900-luvun tragedialle.

Lempituotokseni Saksasta taisivat tähän asti olla Ralf Königin hulvattomat gay-sarjikset, joita heterokin lukee ilokseen, mutta ne eivät ole syy lähteä perhelomalle Saksaan. Lähdimmekin Berliiniin lähinnä siksi, että meillä ei ollut rahaa kaukomatkaan ja Air Berlinillä on halvat lennot. Pitäähän sitä lomalla jonnekin lähteä.

Mitä sitten opin Berliinissä, siis sen lisäksi että kaupunki on rento, avoin, ystävällinen, kielitaitoinen ja kaikin puolin positiivinen yllätys?

Ainakin sen, että Natsi-Saksan ja Itä-Saksan historiaa ei piilotella mutta ei myöskään väkisin työnnetä kurkusta alas. Kaikesta näihin liittyvästä saa helposti tietoa jos haluaa; aiheet eivät ole pannassa, vaikka ne saksalaisille varmasti vielä vaikeita ovatkin. Tartuimme tähän ja kävimme sekä keskitysleirillä, Jüdischen Museumissa, DDR-museossa että Friedrichstrassen aseman vieressä sijaitsevassa ns. Tränenpalastissa, jossa oli lähes 40 vuoden ajan itäisen ja läntisen Berliinin inhimillisesti raastavin tarkistuspiste.

Joka seisakkeella pysähtyvä S-Bahn-paikallisjuna vie Sachsenhausenin keskitysleirille noin tunnissa. Itse leiri, jonka välittömässä naapurissa on nyt ja oli 70 vuotta sitten omakotitaloalue, on muistomerkki, josta on tehty niin informatiivinen kuin mahdollista. Tahallista tunteiden tiristämistä ei alueen ylläpitäjien tarvitse tehdä, koska leiri ja sen dokumentaatio aiheuttavat aivan riittävästi emootioita. DDR-museossa, aivan Berliinin tuomiokirkon vieressä, puolestaan saa Itä-Saksasta konkreettisen mahtiannoksen pienessä mutta kekseliäästi ja tuoreesti totetutetussa tilassa. Ja juutalainen museo antaa paljon ajattelun ituja käsitellessään enemmistö-vähemmistö-teemaa tavalla, josta kävijä voi yleistää tämän nimenomaisen historiallisen tarinan ulkopuolelle.

Paalut, joista Sachsenhausenin vankeja roikutettiin, toisinaan kuolemaan saakka. Eleetön, väritön tila leirin oman vankilan pihalla; pahuuden banaalius.

Koska matkan aikana ja sen jälkeen pohdimme perheen kanssa kansallis- ja reaalisosialistisen fasismin luonnetta, ajatukset alkoivat lähes väkisin kaartua Venäjälle ja Ukrainaan. Kun Putinin hallinto ja itä-Ukrainan separatistit näinä aikoina puhuvat ”Kiovan fasisteista ja natseista”, eurooppalainen historia kiertyy hirvittävään, sarkastiseen umpisolmuun. On kuin etenkin Venäjän hallitus käyttäisi noita sanoja tahallisesti, leimaamaan naapurimaan vastenmieliseksi koetun hallinnon sanoilla, joita muuten voisi soveltaa siihen itseensä.

Venäjällä ei ole koskaan tehty sitä ihailtavaa, raskasta tilintekoa lähihistorian kanssa, jonka Saksa on kyennyt tekemään, tunnetuin ja näkyvin tuloksin. Sen sijaan, että venäläinen yhteiskunta kävisi perusteellisen prosessin koko sen antidemokraattisesta historiasta aina tsaareista ja maaorjuudesta Jeltsinin kauden roistokapitalismiin, Stalinista puhumattakaan, se tuntuu vajoavan Putinin johdolla yhä syvemmälle itsepetokseen, kieltämiseen ja epätoivoiseen valkopesuyritykseen. Koska termiä ”fasismi” käytetään Venäjän poliittisessa kielessä yleisloukkauksena, sitä ei tavallaan voi käyttää osoittamaan maan hallintoon. Lisäksi pelkään, että maan kansalaisille ei ole lainkaan selvää, mitä sanalla tarkoitetaan. Termin avaaminen ja ymmärtäminen olisi paikallaan myös meillä, erityisesti perussuomalaisen puolueen äärikansallisen laidan tutkiskelua ja ymmärrystä edistämässä.

Fasismilla ei ole yhtä ainoaa tarkkaa määritelmää, mutta pidän seuraavia kohtuullisen edustavina:

”Fascist movements shared certain common features, including the veneration of the state, a devotion to a strong leader, and an emphasis on ultranationalism and militarism. Fascism views political violence, war, and imperialism as a means to achieve national rejuvenation, and it asserts that stronger nations have the right to expand their territory by displacing weaker nations." (Wikipedia)

”A form of political behavior marked by obsessive preoccupation with community decline, humiliation, or victimhood and by compensatory cults of unity, energy, and purity, in which a mass-based party of committed nationalist militants, working in uneasy but effective collaboration with traditional elites, abandons democratic liberties and pursues with redemptive violence and without ethical or legal restraints goals of internal cleansing and external expansion.” (Robert Paxton)

Määritelmistä voi tiivistää avainsanoiksi

• valtion
• nationalismin
• puhtauden
• yhteisöllisyyden (rajattuna niihin, jotka johto hyväksyy yhteisöön)
• vahvemman (tai enemmistön) oikeus heikomman (tai vähemmistön) yli
• yksilönvapauksien radikaalin rajaamisen tai poistamisen
• yhteisön sisäiset puhdistukset yhteisöllisyyden lisäämiseksi.

Noiden määritelmien osatekijöistä puuttuu yhden, keskusjohdosta valvotun totuuden ja siitä nousevan viestintäkontrollin ja kulttuuri- ja tiedepolitiikan merkitys, joka varmasti on oleellinen osa fasismia.

Onko Venäjä tässä käsiteraamissa fasistinen valtio, ja ovatko jopa tietyt persufaktiot fasistisia? Edelliseen vastaan varovasti ”kyllä”; varovasti siksi, että maassa on vielä rippeitä demokraattisista arvoista ja instituutioista, joskin ne tuntuvat hiipuvat nopeasti keskusjohdon kuristusotteessa. Jälkimmäiseen vastaan ”ei”, sillä vaikka perussuomalaisten äärilaidalla flirttaillaan äärinationalismin ja totalitaarisen kulttuuripolitiikan kanssa, sillä ei näytä olevan ainakaan systemaattista halua puuttua muihin fasismin rakennuspalikoihin.

Sosialistisen laululiikkeen aikana kehotettiin oppimaan perusasiat. Samaa toivotan nyt itänaapurin johdolle, tosin tietoisena siitä, että toivetta tukevampaa ei kukaan pysty tässä hetkellä pöydälle laittamaan. Lisäksi toivon, että fasismin syväluonne ymmärrettäisiin meilläkin kunnolla. Väärinkäsityksiin kun ei ole varaa.

Kesäillan kuvaelma: Jussi, Sampo ja Syed, eli eurokonservatismin uudet nuotit

Euroopan konservatiivien EU-parlamenttiryhmä ECR on se porukka, jossa ovat kaksi tämän hetken johtavaa eurooppalaista konservatiivipoliitikkoa: David Cameron ja Jussi Halla-Aho. Heitä ei erota arvovallassa ja linjan selkeydessä mikään toisistaan, ei ainakaan jos perussuomalaisia kommentaattoreita uskoo.

Yksi pieni asia tosin on, jossa David ja Jussi eivät laula aivan samaa sävelmää. Ison-Britannian pääministerinä Cameron on edeltäjiensä tapaan ollut erittäin tarkka siitä, että mitään etnistä ryhmää ei osoiteta sormella eikä haukuta, ei muslimeja eikä ketään muutakaan. Samaa ei tietenkään voi sanoa Halliksesta.

Tänään ECR äänesti ryhmän johtoon brittiläisen muslimin Syed Kamallin, myös Sampo Terhon ja Jussi Halla-Ahon äänin. Korrektin, perussuomalaiseksi laajaa puoluerajat ylittävää arvostusta nauttivan Terhon ääni ei yllätä ketään, mutta Halla-Ahon ääni Kamallille on ilmeinen anomalia. Mies, jonka blogissa ei ole koskaan sanottu yhtään puoltavaa sanaa islamista tai muslimeista - kauniisti sanoen - antoi ähkäisemättä valtakirjan muslimille.

PS-leirissä asia on noteerattu tyynesti ja käännetty sujuvasti "Vihreitä ja RKP:tä sekä näiden tukijoita ja rahoittajia" vastaan (sitaatin sisältö HS-lukijakommentista). Tulkinnan mukaan H-A ei toiminutkaan aiemmin selkeästi ilmaisemiaan kantoja vastaan, vaan tässä tilanteessa paljasti oman, suvaitsevan tosiluonteensa, ja paljasti samalla vihervasemmiston ja ankkalampelaisten katalan anti-Jussi-propagandan.

Tästä pitäisi nyt loogisesti seurata vaikkapa se, että suurin osa perussuomalaisista alkaa puoltaa, tai ainakin suhtautua neutraalisti, suunnitelmiin pysyvän moskeijan rakentamisesta stadiin ja Turkuun. Nythän aiemmat vihamieliset kannat on Jussin esimerkin valossa haudattava, paiskattava muslimin kättä ja tehtävä hänestä vaikka team leader, jos ainesta on.

Rohkenen kuitenkin epäillä puoluekentän reaktionopeutta.

Lisäksi Jussin tänään julkisesti kannattama Kamall kertoo omilla sivuillaan epäilyttävän viher-rkp:läisesti että "I speak at schools, colleges and youth clubs trying to instil the spirit of ambition into young people and explaining to them that whatever their race, religion or family background they can achieve their goals." Kamall on myös vaatinut europarlamentilta perusteellista tutkimusta Venäjän gay- ja transyhteisön kokemaan sortoon. Ehkä ps-kenttä ei vain vielä vielä ole avannut syedkamall.co.uk:ta.

Kamall on monessa asiassa niin liberaali, että hän ei ehkä edes edusta kovin laajaa osaa ECR:n peruskonservatiiveista. Erityinen merkitys ps-meppien ja euroskeptisten konservatiivien yhteistyössä saattaakin olla siinä, että luonteva kaari alkaa löytää päätepisteensä konservatiivien arvoenemmistön puitteissa. Läntinen oikeistokonservatismi ja eurooppalaisen islamin peruskonservatiivit ovat erittäin pitkälle sama asia kun arvoja katsotaan: molemmat joukkueet dissaavat homoja, puffaavat perhearvoja, suhtautuvat Amerikkaan vähintään epäilevästi, haluavat säilyttää uskonnon julkisen aseman yhteiskunnassa, näkevät feministit ja tasa-arvomiehet punaisena vaatteena, ja niin edelleen. Joskus tuntuu, että konservatiivisen muslimin ja Halla-Ahon välissä on lähinnä vain näkemysero parran pituudesta.

Jos ECR muodostuu aloittavan europarlamentin aikana ylikansalliseksi konservatismin linnakkeeksi Euroopassa, voi joukkoon liittyä ulkojäsenenä yksi isoista pojista. Putinin Venäjän arvoagenda nimittäin sopii tuohon skeemaan oikein hyvin. Ja kun Jussi, Vladimir ja David huomaavatkin pitävänsä toisistaan, Syed Kamall saa mennä ja Euroopan iso näytelmä saa uuden käsikirjoituksen.

*****

Naputuksen soundtrackina oli Days Between Stations: In Extremis