Kansalaiskurin dosentti ja terveen kansakunnan valmentaminen

Kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth on kaikesta päätellen fiksu mies, joka on kouluttanut itseään ja edennyt akateemisessa maailmassa hyvinkin korkealle. Se ei muuta miksikään sitä, että oman ilmoituksensa mukaan Munkkiniemessä kirjoittava Ehrnrooth esittää Ylen kolumnissaan 21.10. (http://yle.fi/uutiset/3-9245617) ajatuksia, joiden sisäistä sekamelskaa en voi kuin ihmetellä.

Lyhyesti sanoen, Ehrnroothin perusargumentti on, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, joka tasaa isoimpia tuloeroja ja tekee työttömänkin elämisen mahdolliseksi, on taloudellisesti mutta ennen muuta moraalisesti väärä ellei suorastaan paha, sanan liki metafyyisessä latauksessa. Paha poistuu poistamalla sosiaalituet ja pakottamalla työhön.

Jos tuo kuulosti turhan jyrkältä tulkinnalta Ehrnroothin lääkkeistä, on tarkasteltava mitä E. itse sanoo. Hänen pääargumentillaan vaikuttaa olevan kaksi taustaoletusta, jotka siteeraan suoraan dosentin kolumnista:

1."(Hyvinvointivaltio) on työväenliikkeen linnakkeissa tietoisesti rakennettu keino ulosmitata työnantajilta ja paremmin ansaitsevalta keskiluokalta kaikki mikä tulonsiirtojen avulla irti saadaan. Nyt esimerkiksi asumistukeen kuluu 1,7 miljardia vuodessa ja edunsaajia on 800 000 henkeä eli 60 prosenttia vuokralla asuvista. Tästä ja monista muista alun perin väliaikaisiksi tarkoitetuista puutteenalaisten avustuksista on tullut kohtalaisen hyvinkin pärjäävien pysyviä luontaisetuja, joita niihin oikeutetut käyttävät surutta hyväkseen."

2. "Jos halutaan lisää vastuullisia ja vapaita ihmisiä, tarjottakoon työttömille henkilökohtaisesti velvoittavia työllistämis- ja sosiaaliturvasopimuksia. Sillä tavoin – hyvin toimintaan sitouttamalla – valmennetaan tervettä, elinvoimaista, osaavaa ja kyvykästä kansakuntaa, jonka jäsenet voivat menestyä myös globaalissa kilpailussa."

Oletuksesta numero 1:
E. siis sanoo, että pitkäaikainen pohjoismainen yhteiskuntamalli perustuu ay-liikkeen tekemään tietoiseen ja tahalliseen varkauteen, jossa marionettiduunareita ohjailevat ay-pomot kääntävät ahkerien ja vastuullisten yrittäjien ja valkokaulusluokan ansaitsemat rahat. Tuloksena kaiketi se lohduton ja moraaliton kurjala, jossa minustakin on tullut tällainen limainen Klonkku. Anteeksi halpa ja kökkö ironia, mutta se on samaa karkeaa ja vääristävää tasoa kuin Jari E:n tekstissään rakentama olkiukkoyhteiskuntaväite.

Jari E. siteeraa varmaankin ihan oikein nuo asumistukiluvut. Minustakin ne ovat liian suuria. Mutta ne herättävät Jari E:ssa eri ajatuksia kuin minussa. E. näkee niissä satoja tuhansia suomalaisia, ovelia kyynikkoja, jotka omatunto jäissä kuppaavat järjestelmän porsaanreikiä. Minä sen sijaan näen noissa luvuissa kysymyksen "onko asuntopolitiikassamme jotain pahasti pielessä?".

Oletuksesta numero 2:
Kolumnin aiemmassa kohdassa selviää, että E:n mielestä elämme ’sosialismissa’, joka on ei-tavoiteltava tila. Sitä se on myös minun mielestäni, mutta toisin kuin E., minä en juuri sosialismia näe kun katson ympärilleni tässä maassa, jossa startuppia, konsernia ja burgeripaikkoja on joka nurkalla ja persut ovat hallituksessa.

Joka tapauksessa on perin kummallista, että E. esittää työttömille "velvoittavia työllistämis- ja sosiaaliturvasopimuksia". Tuossa nimittäin haisee, ei ainoastaan sosialismi, vaan suorastaan Neuvostoliitto. Siellähän ei työttömyyttä siedetty eikä sitä ollut, koska siellä vallitsi ehnroothilainen näkemys työn vapauttavasta merkityksestä ihmiselle. Jos et saanut itsellesi muuten työtä, valtio järjesti sinulle aivan varmasti velvoittavan työllistymissopimuksen tarjouksena, josta ei voinut kieltäytyä.

Oletan, että E. ajaa takaa jotain samankaltaista, koska kunnon oikeistokonservatiivina hän tuskin ajattelee, että yritykset velvotettaisiin jollain lailla työllistämään ihmisiä. Käteen jää mustana pekkana oletus, että hän esittää, että Suomen valtio ryhtyisi pakkotyöllistämiseen. En hirveästi pelottelisi demarien sosialismilla, jos itse vihjaakaan tuohon suuntaan, ja niin E. kyllä tekstissään tekee. Jos hän ei itse huomannut, mitä tuli sanottua... no, sen pahempi hänelle.

Yhden asian E. jätti Ylen kolumnistaan pois. Se tuli esille 11.10. Sari Valton puheohjelmassa Ylen Radio 1:ssä. Aiheena oli eriarvoisuus Suomessa ja E:n vastaparina oli köyhyystutkija Maria Ohisalo. Löytyy Areenasta, http://areena.yle.fi/1-3669348. Ohjelman alkumetreillä E. viittaa ihmisten "geneettisiin ominaisuuksiin" eriarvoisuuden yhtenä taustatekijänä, joka on pysyvä ja muuttumaton ja siksi sellainen, että sen vaikutuksia on joutavaa, jopa vahingollista, koettaa sosiaalitaloudella tasoitella. Yhdet vain ovat vähemmän kykeneviä ja siksi vähemmän vauraita, toiset geneettisesti laadukkaampia kykeneviä menestykseen, jota heiltä ei saa estää tulonsiirroilla.

Koska E. puhui nimenomaan geneeistä eli periytyvyydestä, eikä yksilön muista synnynnäisistä ominaisuuksista, jätän pohdintaanne, mihin suuntiin hänen argumentaatiotaan voi viedä suht vähäisellä mielikuvituksella. Liitän kuitenkin tässä yhteydessä radiossa kuultuun geenipuheeseen tuossa kolumnissa E:n kirjauksen "valmennetaan tervettä, elinvoimaista, osaavaa ja kyvykästä kansakuntaa". Osaatte laskea 1+1, aivan varmasti.

E. ei tietenkään kolumnissaan kerro, millä konkretialla tuo "terveen kansakunnan valmennus" tapahtuu tai mitä "velvoittavien henkilökohtaisten työllistämissopimuksien" tekeminen tarkoittaa käytännössä. Valitettavasti sama konkretian täydellinen puuttuminen vaivaa myös kasvatustieteen emeritusprofessorin Kari Uusikylän tuoretta bloggausta (https://kariuusikyla.com/2016/10/24/kenen-suomea-juhlimme-ensi-vuonna/), jonka humanistinen eetos muuten toimii täydellisenä ideologisena vastapoolina Ehrnroothin kansankuri ja -jalostuspuheelle.

Kun maailman- ja ihmiskuvien kamppailu jää täysin ylätasolle, siitä ei ole todellisen poliittisen debatin eväiksi vaan lähinnä sytytysnesteeksi. Valitettavasti.

2014: Kun kaikki meni pieleen

Kylläpä nyt harmittaa, että en jaksanut, viitsinyt tai mukamas ehtinyt kirjoittaa aiemmin tällä viikolla tähän blogiin. Eilen Helsingin Sanomissa Antti Kasvio, arvostettu pitkän linjan tieteen tekijä, kirjoitti mielipidekirjoituksessaan ahdistuksestaan aina vain pahenevasta maailmantilanteesta ja voimattoman ja kädettömän älymystön himmailusta sen äärellä. Tänään samassa lehdessä Kari Huhta kolumnoi hyvin pitkälle samasta aiheesta. Veivät, mokomat, sanat suustani.

Mutta sanon nyt omasta puolestani, vaikka tässä tuleekin aika pitkälle samat asiat. Kun yhtäaikaa maailmassa riehuvat Ukrainan kriisi, Ebola, Isiksen levittämä silmitön kauhu ja sadistinen terrori, Yhdysvaltain oikeusvaltion rapistuminen silmissä ja vielä kiihtyvä ilmastonmuutos kaupan päälle, alkaa herkästi tuntua, että minä laitan perkele hanskat naulaan just nyt.

Mutta ei niin voi ainakaan ihan tuosta vaan tehdä. Syyt ovat historiallisia ja ylisukupolvisia, nimittäin lapset. Ei siitä mihinkään pääse, että kun katsoo omien lastensa lähestyvän hetki hetkeltä nuoruutta ja aikuisuuttakin, syntyy moraalinen velvoite tehdä edes sitä pientä, johon voi yksilönä venyä. Antaa neuvoja, olla tukena, kertoa että Unicef ja Amnesty tarvitsevat varoja.

Ei niin, että sillä tavalla yhtään maailmaa pelastettaisiin, mutta ehkä sillä voitetaan juuri sen verran aikaa, että meitä seuraavalle sukupolvelle syntyy edes kohtalaisia mahdollisuuksia korjata niitä painajaismaisia virheitä, joita minun sukupolveni, minua edeltävä sukupolvi, ja sitä edeltävät vähintään kaksi sukupolvea, ovat saaneet aikaan.

Juuri muuta kuin esimerkin voimaa on vaikea antaa. Sitä, ja jonkinlaista moraalista eväsreppua, johon kuuluu ainakin kohtuuden, myötätunnon, suvaitsevuuden ja rationaalisuuden eineksiä. Se on sitten toinen asia, millä tavoin ympäröivä maailma näitä asioita tukee. Luin juuri, että Ukrainan presidentti on kertonut osoittavansa noin kaksi ja puoli miljardia euroa Ukrainan aseistamiseen seuraavan kolmen vuoden aikana. Ymmärtäähän tuon. Maan rajojen pohjois- ja itäpuolella on jatkuvasti voimia, joihin on perinteisesti varauduttu aseellisella puolustuksella. 

Pelkään vain, että Ukrainan puolustusvoimien tukeva lihottaminen tulee jatkossa antamaan maan suurelle naapurille aina vain lisää syitä lisätä omaa sotilaallista painettaan ja häirintäänsa pienempää naapurivaltiota kohtaan. Kierre on valmis. Mutta en minäkään tässä tilanteessa heittäisi kaikkia puolustusvälineitä maahan ja anoisi että ollaanko kavereita ollaanhan? Ollaan klassisessa ojasta allikkoon -tilanteessa, juuri sellaisessa, johon tiivistyy ihmisen surkuhupaisa valuvikaisuus.

Mitä sitten pitäisi tehdä, vaikkapa juuri Ukrainassa? Miten asiat saadaan paremmiksi? En todellakaan tiedä. Tämä blogihan käsittelee asioita joista minä en tiedä yhtään mitään. Mutta jos jotain joku keksii, toivon, että se antaa meidän ja kaikkien muidenkin lapsille mahdollisuuden pelosta vapaaseen ja ylipäätään vapaaseen ja vastuulliseen aikuisuuteen, täällä Suomessa tai jossain muualla, jos asiat siihen menevät. Muusta ei ole niin väliä.