"Eilen oli eilen ja nyt on nyt", eli miksi Paavo-sedän satutunti olisi pitänyt jättää väliin

Siitä lähtien, kun noin kuusi vuotta sitten perussuomalaiset aloittivat nousunsa mielipidemittauksissa, on ollut nähtävissä, että suomalaista yhteiskuntaa ja sielunmaisemaa värittää kasvava kaipuu niin sanottuihin "parempiin aikoihin", jotka luonnollisesti ovat jo menneet, niinkuin kaikkiin mytologioihin kuuluu. Aivan näinä päivinä tästä impivaaralaisuuden vahvasta tilasta on nähtävillä kaksi selvää esimerkkiä.

Niin sanotun perinteisen avioliiton kannattajien kansalaisaloite, joka pyrkii kumoamaan edellisen eduskunnan säätämän lain tasa-arvoisesta avioliitosta, on saavuttanut tänään vaadittavat 50.000 kannattajaa ja etenee eduskuntakäsittelyyn. Avioliittolain perumisen todennäköisyys on onneksi äärimmäisen pieni: sitä vastaan puhuvat sekä pääministeri Sipilän selvä lausunto siitä, että avioliittolakiin ei enää palata, sekä se, että Yhdysvaltojen korkein oikeus päätti äskettäin, että tasa-arvoinen avioliitto on mahdollinen ja lainvoimainen koko USA:n alueella.

Koko läntinen arvoyhteisö menee tähän suuntaan. Yhdysvaltojen lisäksi tasa-arvoisesta avioliitosta on säädetty mm. muissa Pohjoismaissa, Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Portugalissa, Espanjassa ja nyt myös katolisessa Irlannissa. Avioliittolain kumoaminen ennen sen voimaan saattamista asettaisi Suomen jyrkästi läntisen arvoyhteisön marginaaliin, ellei jopa ulkopuolelle. Olisimme samassa ryhmässä Venäjän kanssa. Tätä ei hallitus kestäisi kaatumatta vähintään kokoomuksen vastustukseen, joten aloite ei tule menemään läpi.

Innokkaiden ja aktiivisten arvokonservatiivien ajamaa vanhakantaista avioliittolakia vakavampi merkki yrityksestä kääntää kelloa radikaalisti takaisin onkin entisen moninkertaisen ministerin Paavo Väyrysen käynnistämä kansalaisaloite kansanäänestyksestä, joka koskee Suomen jäsenyyttä euroalueessa. Paavo haluaa Suomeen markan takaisin, noin lyhyesti sanottuna.

Aloite on saanut kansalaisaloite.fi-verkkopalvelussa noin kahdessa vuorokaudessa lähes puolet tarvittavista kannattajista eli noin 20.000 kannatusilmoitusta. Varsin kunnioitettava suoritus ottaen huomioon, että eletään Suomen kaikkein hiljaisinta kesäloma-aikaa. Toisaalta Väyrysen ajoitus on, vanhan ketun maineen mukaisesti, liki täydellinen. Kreikan viime päivien ja viikkojen katastrofaalinen talousnäytelmä tuo väistämättä varsin monen mieleen kysymyksiä koko yhteisen valuutan järkevyydestä.

Väyrysen aloitetta kannettavilla saattaakin olla, ja todennäköisesti on, sekä nostalgisia että päällisin puolin maalaisjärkisiä syitä kannalleen. Jos yhteinen eurovaluutta saa aikaan tällaista tuhoa Euroopan toisella reunalla, miten kukaan voi olla varma siitä, että sama ei tapahtuisi omalla alueellamme tai jopa laajemmin.

Vasta-argumenttina näille tuumailuille nostan esiin neljä näkökulmaa.

1. Kreikka itse.

Suomi ei ole Kreikka. Vaikka vientiteollisuuden ja työllisyyden näköalat Suomessa ovat heikkoja, se ei tarkoita sitä, että näkymämme olisivat Kreikan kaltaiset. Siinä missä Kreikan oman julkisen talouden mekanismit ovat olleet pahasti rapautuneita, Suomen vastaava rakenne on ollut koko ajan pohjimmiltaan terve. Siinä missä Kreikan vientitulojen rakenne on kivijalaltaan varsin ohut ja tehoton, Suomen vientisektori on hyvinkin tehokas silloin, kun muu Eurooppa ja maailma toimivat normaalisti. Tämä siksi, että Suomen vienti riippuu paljon muiden maiden investoinneista. Suomen vientitulot ovat ehkä olosuhteille alttiita, mutta Kreikan nykyinen vientirakenne ei virkisty edes ympäröivän maailman nousukausista.

2. Eurosta irrottautumiseen mekanismia ei tunnetusti oikeastaan ole.

Joutuisimme nollapisteeseen lähes kaikissa Euroopan unioniin, ulkomaankauppaan sekä rahoitusmarkkinoihin liittyvissä asioissa. Nämä eivät ole pikkujuttuja. Syntyvä tilanne voisi olla lähes kaoottinen sen verran kauan, että elinkeinoelämämme ja taloutemme kärsisivät tuntuvia vaurioita ennen tilanteen vakiintumista.

3. Devalvaatio ei ole enää tästä maailmasta.

Epäilen, kuten ilmeisesti muutama muukin, että Väyrynen muistelee lämmöllä menneitä vuosikymmeniä, jolloin Suomen vientiteollisuuden kriisien tavanomainen lääke oli markan devalvointi.

On syytä muistaa, että Suomi vietti lähes 60 vuotta markkinatalouden kannalta täysin omituisessa ja, joku voisi sanoa, epätervessa tilassa, joka tosin oli tuolloin Suomelle suosiollinen. Vuosien 1950 ja 1990 välillä bilateraalinen kauppa Neuvostoliiton kanssa loi poikkeuksellisen tilanteen, jossa Suomessa saatettiin tuottaa lähes mitä tahansa tietäen, että se menee kaupaksi itänaapuriin, joka oli pahamaineisen kyvytön tuottamaan kulutushyödykkeitä ja muita ei-sotilaalliseen teollisuustoimintaan liittyviä tuotteita.

Vastaavasti Neuvostoliiton romahduksen jälkeisenä aikana varsin lyhyttä mutta rajua lamaa saapui korjaamaan Nokia, jonka ilmestyminen matkapuhelinmarkkinoille oikealla hetkellä oikeassa paikassa oikeilla tuotteilla oli enemmän sokean sattuman ja lottovoittomaisen tuurin seurausta kuin mitään muuta. Idänkaupan ja Nokia-vuosien yhteinen kesto oli noin 60 vuotta. On selvää, että devalvaatio noissa rakenteissa oli kätevä ja helposti käytettävä työkalu, kun yksi vahva kansallinen kivijalka takasi sen, että kyllä meidän elinkeinoelämämme porskuttaa eteenpäin vaikka olisi vähän vastatuulta.

Noissa oloissa ei kovin paljon tarvinnut vaivata päätä tuotekehityksellä, innovaatioilla, asiakasryhmien segmentoinnilla tai muullakaan sellaisella, joka kuuluu aivan ensisijaisesti 2000-luvun globaaliin markkinatalouteen. Ja mehän olemme osa 2000-luvun globaalia markkinataloutta, halusi Väyrynen sitä tai ei. 60 vuoden erityisjakso, joka päättyi Nokian romahdukseen, oli "huonoa hyvää tuuria" siinä mielessä, että sen aikana elinkeinoelämän ja talouspolitiikkamme ei tarvinnut oppia uusille tavoille ja toimimaan sillä tavalla jota läntiseltä markkinatalousmaalta tänä päivänä odotetaan.

Devalvaatio nykyisessä toimintaympäristössä, näillä eväillä, on aivan toinen asia kuin se oli Brezhnevin-vuosina. Joko Väyrynen ei tätä ymmärrä tai ei halua ääneen sanoa. Molemmat ovat erittäin huolestuttavia vaihtoehtoja. Kun Väyrynen haluaa Suomen työkalupakkiin oman valuutan, jota voisi devalvoida aina tarvittaessa, hän joko tietoisesti tai tiedostamatta toivoo paluuta olosuhteisiin, joita ei enää ole.

4. Euro ja EU ovat myös turvallisuus- ja maailmanpolitiikkaa.

Suomi on juuri osallistunut ja hyväksynyt toimenpiteet, joilla Kreikka ainakin toistaiseksi pysyy euroalueessa. Olisi äärimmäisen outoa ulospäin, jos Suomi tämän jälkeen vapaaehtoisesti lähtisi irtautumaan yhteisestä valuutasta - voi vain arvailla, mitä Sipilä ja Stubb tuumaavat Paavon ulostulosta.  Tuntuu myös siltä, että Suomessa ei aivan sisäistetä sitä painoarvoa, joka yhteisellä valuutalla juuri tässä maailmantilanteessa on.

Jos Kreikka lähtisi eurosta, se todennäköisesti joutuisi lähtemään myös Euroopan unionista. Tämä luo uuden tilanteen Välimeren pohjoisrannalle, alueelle, joka on Venäjälle geopoliittisesti ja strategisesti erittäin tärkeä. Asian painavuutta korostavat vielä Kreikan ja Venäjän eurooppalaisittain poikkeuksellisen läheiset kulttuuriset siteet.

Se Eurooppa, jota kaikesta päätellen Väyrynen, Soini sekä Britanniassa Nigel Farage havittelevat, on paluu 1970-luvun asetelmiin. Eurooppa koostuisi itsenäisistä kansallisvaltioista joilla jokaisella on täysi rajakontrolli, omat valuutat, omat kauppapolitiikat, omat tullijärjestelyt ja -maksut, ja niin edelleen. Olisimme tilanteessa, jossa eurooppalaiset valtiot kilpailisivat keskenään vähintään taloudellisilla areenoilla, mahdollisesti jossain vaiheessa myös muilla. Tämän tyyppinen Eurooppa ei kuitenkaan vaikuttaisi mitenkään siihen tosiasiaan, että maailmassa toimii Pohjois-Amerikan, Kiinan, Intian, ja vahvistuvan Latinalaisen Amerikan kaltaisia massiivisia talousalueita.

Yksi Euroopan unionin keskeisistä tehtävistä nykyhetkellä on toimia taloudellisena voimana, joka kykenee toimimaan edes jossain määrin tasa-arvoisesti näiden globaalien talousjättien kanssa. Koska maailma ei ole sama kuin 70-luvulla, ei myöskään Suomen yksittäisenä toimijana olisi mahdollista päästä samoihin tuloksiin kuin tuon ajan monella tavalla säännelymmissa ja suojatummissa taloudellisissa rakenteissa. Mitään pitkiä bilateraalikauppasopimuksia kukaan ei enää tekisi, vaan kilpailisimme yksinämme vaikkapa markkinaosuuksista Intiassa samoilla ehdoilla Saksan, Ranskan tai Britannian kanssa. Myös Ruotsi ja Tanska olisivat kanssamme samalla kilpailuviivalla ja todennäköisesti meitä sekä vahvempia että nopeampia.

Haavekuva siitä, että sisukas, pieni itsenäinen, rehellinen, yhtenäiskulttuurinen ja kesätaivaansininen Suomi pärjäisi jollain elmomaisella osaamisella maailmassa, perustuu toiveajatteluun ja historian tahallisen tai tahattomaan väärin ymmärtämiseen. Väyrysen hanke ei ole asti ei olekaan ainoastaan väärä vaan se on vaarallinen.

Se on vaarallinen kahdesta syystä. Ensiksi, se antaa kansalaisille edellä luetelluista syistä väärän kuvan siitä, mitä eurovaluutasta eroaminen merkitsisi. Väyrynen luvalla sanoen sumuttaa ihmisiä ja tekee sen tietoisesti.

Toiseksi, pelkän kansalaisaloitteen olemassaolo ja sen saama nopea suuri suosio viestittävät ilosanomaa tasan yhteen suuntaan. Vladimir Putinia tuskin mikään Suomesta tuleva tieto voisi ilahduttaa enempää kuin se, että Neuvostoliiton vanha luottomies, ministeri Väyrynen, on aktivoitunut ja kerää kokoon kansanjoukkoja, jotka avoimesti ja pystypäisesti ilmoittavat halukkuutensa irrottaa Suomi eurooppalaisesta projektista - ja vieläpä vapaaehtoisesti.

Eurooppa, jossa itsenäisten kansallisvaltioitten alueen reunamilla yksinäinen Suomi olisi naapurina haukan kynnet ja siivet kasvattaneetlle Karhulle, ei ole ainakaan minun mielestäni vastuullinen tulevaisuuden näkymä. Paavo Väyrynen saa vapaassa maassa ajaa juuri niitä asioita joita hän haluaa, ja juuri sen takia on tärkeää, että hänen argumenttinsa otetaan mahdollisimman huolellisesti auki ja analysoitaviksi. Koska tässä asiassa virheliike voidaan tehdä vain kerran.

Fasismi ja tekemättä jääneet pesänselvitykset

Kesäkuun viimeinen viikko meni Berliinissä. Matka oli avartava.

Olin aiemmin karttanut viettämästä aikaa Saksassa. Maa ei kiinnostanut: en osaa kieltä ja harmaat mielikuvat insinööreistä ja tehokkuudesta dominoivat. Populaarikulttuurin puolella ne kahden pfennigin poliisisarjat, scorpions-hevi ja umpitaiteelliset einstürzendeneubautenit aiheuttivat lisää etäisyyden tunnetta. Elokuvan harrastajana arvostin Pyhää Kolminaisuutta (Fassbinder-Wenders-Herzog), mutta en innostunut siitä.

Vakavan kulttuurin ja ajattelun puolella saksalainen kenttä on aina tuntunut pelottavan raskaalta. Goethet, maxweberit, heideggerit, nietschzet, kantit ja schopenhauerit tanssivat alakuloisia ja vaikeaselkoisia kuvioitaan brahmsilaisten ja wagneriaanisten orkestereiden tuutatessa vieressä megalomaanista möykkää. Kaikki on hirveän seriöösiä ja tervettä järkeä uhmaavasti kunnianhimoista. Lisäksi koko projektia varjostaa hakaristi, koska kukaan ei osaa sanoa, miten paljon saksalaisen älymystön tietyt ajatuskulut loivat itse asiassa pohjaa 1900-luvun tragedialle.

Lempituotokseni Saksasta taisivat tähän asti olla Ralf Königin hulvattomat gay-sarjikset, joita heterokin lukee ilokseen, mutta ne eivät ole syy lähteä perhelomalle Saksaan. Lähdimmekin Berliiniin lähinnä siksi, että meillä ei ollut rahaa kaukomatkaan ja Air Berlinillä on halvat lennot. Pitäähän sitä lomalla jonnekin lähteä.

Mitä sitten opin Berliinissä, siis sen lisäksi että kaupunki on rento, avoin, ystävällinen, kielitaitoinen ja kaikin puolin positiivinen yllätys?

Ainakin sen, että Natsi-Saksan ja Itä-Saksan historiaa ei piilotella mutta ei myöskään väkisin työnnetä kurkusta alas. Kaikesta näihin liittyvästä saa helposti tietoa jos haluaa; aiheet eivät ole pannassa, vaikka ne saksalaisille varmasti vielä vaikeita ovatkin. Tartuimme tähän ja kävimme sekä keskitysleirillä, Jüdischen Museumissa, DDR-museossa että Friedrichstrassen aseman vieressä sijaitsevassa ns. Tränenpalastissa, jossa oli lähes 40 vuoden ajan itäisen ja läntisen Berliinin inhimillisesti raastavin tarkistuspiste.

Joka seisakkeella pysähtyvä S-Bahn-paikallisjuna vie Sachsenhausenin keskitysleirille noin tunnissa. Itse leiri, jonka välittömässä naapurissa on nyt ja oli 70 vuotta sitten omakotitaloalue, on muistomerkki, josta on tehty niin informatiivinen kuin mahdollista. Tahallista tunteiden tiristämistä ei alueen ylläpitäjien tarvitse tehdä, koska leiri ja sen dokumentaatio aiheuttavat aivan riittävästi emootioita. DDR-museossa, aivan Berliinin tuomiokirkon vieressä, puolestaan saa Itä-Saksasta konkreettisen mahtiannoksen pienessä mutta kekseliäästi ja tuoreesti totetutetussa tilassa. Ja juutalainen museo antaa paljon ajattelun ituja käsitellessään enemmistö-vähemmistö-teemaa tavalla, josta kävijä voi yleistää tämän nimenomaisen historiallisen tarinan ulkopuolelle.

Paalut, joista Sachsenhausenin vankeja roikutettiin, toisinaan kuolemaan saakka. Eleetön, väritön tila leirin oman vankilan pihalla; pahuuden banaalius.

Koska matkan aikana ja sen jälkeen pohdimme perheen kanssa kansallis- ja reaalisosialistisen fasismin luonnetta, ajatukset alkoivat lähes väkisin kaartua Venäjälle ja Ukrainaan. Kun Putinin hallinto ja itä-Ukrainan separatistit näinä aikoina puhuvat ”Kiovan fasisteista ja natseista”, eurooppalainen historia kiertyy hirvittävään, sarkastiseen umpisolmuun. On kuin etenkin Venäjän hallitus käyttäisi noita sanoja tahallisesti, leimaamaan naapurimaan vastenmieliseksi koetun hallinnon sanoilla, joita muuten voisi soveltaa siihen itseensä.

Venäjällä ei ole koskaan tehty sitä ihailtavaa, raskasta tilintekoa lähihistorian kanssa, jonka Saksa on kyennyt tekemään, tunnetuin ja näkyvin tuloksin. Sen sijaan, että venäläinen yhteiskunta kävisi perusteellisen prosessin koko sen antidemokraattisesta historiasta aina tsaareista ja maaorjuudesta Jeltsinin kauden roistokapitalismiin, Stalinista puhumattakaan, se tuntuu vajoavan Putinin johdolla yhä syvemmälle itsepetokseen, kieltämiseen ja epätoivoiseen valkopesuyritykseen. Koska termiä ”fasismi” käytetään Venäjän poliittisessa kielessä yleisloukkauksena, sitä ei tavallaan voi käyttää osoittamaan maan hallintoon. Lisäksi pelkään, että maan kansalaisille ei ole lainkaan selvää, mitä sanalla tarkoitetaan. Termin avaaminen ja ymmärtäminen olisi paikallaan myös meillä, erityisesti perussuomalaisen puolueen äärikansallisen laidan tutkiskelua ja ymmärrystä edistämässä.

Fasismilla ei ole yhtä ainoaa tarkkaa määritelmää, mutta pidän seuraavia kohtuullisen edustavina:

”Fascist movements shared certain common features, including the veneration of the state, a devotion to a strong leader, and an emphasis on ultranationalism and militarism. Fascism views political violence, war, and imperialism as a means to achieve national rejuvenation, and it asserts that stronger nations have the right to expand their territory by displacing weaker nations." (Wikipedia)

”A form of political behavior marked by obsessive preoccupation with community decline, humiliation, or victimhood and by compensatory cults of unity, energy, and purity, in which a mass-based party of committed nationalist militants, working in uneasy but effective collaboration with traditional elites, abandons democratic liberties and pursues with redemptive violence and without ethical or legal restraints goals of internal cleansing and external expansion.” (Robert Paxton)

Määritelmistä voi tiivistää avainsanoiksi

• valtion
• nationalismin
• puhtauden
• yhteisöllisyyden (rajattuna niihin, jotka johto hyväksyy yhteisöön)
• vahvemman (tai enemmistön) oikeus heikomman (tai vähemmistön) yli
• yksilönvapauksien radikaalin rajaamisen tai poistamisen
• yhteisön sisäiset puhdistukset yhteisöllisyyden lisäämiseksi.

Noiden määritelmien osatekijöistä puuttuu yhden, keskusjohdosta valvotun totuuden ja siitä nousevan viestintäkontrollin ja kulttuuri- ja tiedepolitiikan merkitys, joka varmasti on oleellinen osa fasismia.

Onko Venäjä tässä käsiteraamissa fasistinen valtio, ja ovatko jopa tietyt persufaktiot fasistisia? Edelliseen vastaan varovasti ”kyllä”; varovasti siksi, että maassa on vielä rippeitä demokraattisista arvoista ja instituutioista, joskin ne tuntuvat hiipuvat nopeasti keskusjohdon kuristusotteessa. Jälkimmäiseen vastaan ”ei”, sillä vaikka perussuomalaisten äärilaidalla flirttaillaan äärinationalismin ja totalitaarisen kulttuuripolitiikan kanssa, sillä ei näytä olevan ainakaan systemaattista halua puuttua muihin fasismin rakennuspalikoihin.

Sosialistisen laululiikkeen aikana kehotettiin oppimaan perusasiat. Samaa toivotan nyt itänaapurin johdolle, tosin tietoisena siitä, että toivetta tukevampaa ei kukaan pysty tässä hetkellä pöydälle laittamaan. Lisäksi toivon, että fasismin syväluonne ymmärrettäisiin meilläkin kunnolla. Väärinkäsityksiin kun ei ole varaa.