Trio on toimivin kokoonpano, mutta myös vaikein

Hurriganes, Rush, Nirvana... Triokokoonpano voi olla julman tehokas bändimuoto, mutta se on myös vaikein koota ja pitää käynnissä pitkällä aikavälillä. Jos yksi päättää lähteä, bändi loppuu siihen, ja toisaalta jokainen hetki, jolloin kolmion sivuista kaksi alkaa lähentyä toisiaan,  voi luhistaa koko kuvion.

Näin on myös politiikassa, ja tämän totuuden edessä on nyt Juha Sipilä.

Jos kaikkitietävää uutismediaa on uskominen, Sipilä ja Soini tykkäävät toisistaan - anteeksi, luottavat toisiinsa niin paljon, että hallituspohja on jo valettu väkilannoitteen ja duunarin hien marinoimalle multapohjalle. Tästä voisi muuten alkaa pitkä ja kaunis ystävyys, mutta voi sentään: kahden kimppa ei tuota enemmistöhallitusta. Tarvitaan kolmas pyörä, jotta "Lemmy" Sipilän ja "Philthy Animal" Soinin kombo saisi aikaan valtion velkaa lyhentäviä hittibiisejä pelkän veret seisauttavan perusjytkeen sijaan.

Antti "joku suomirokkari" Rinteen otteessa ei ole tarpeeksi armottomuutta ja viiltävyyttä tuomaan äijien alarekisterijyrinään kontrastia - tarvitaan siis "Fast Alex" Stubb sinkauttelemaan terävän oloisia mutta lopulta yksinkertaisia riffejä, joiden avulla tavanomaisempaankin töminään tulee radioystävällistä koukkua (vrt Ace Of Spades). Lisäksi Alexin coolimpi look (ainoa noista kolmesta jolle aurinkolasit oikeasti sopivat) on tarpeen nuoremman, kaupunkilaisen segmentin saamikseksi potentiaaliseen kohderyhmään.

Tällä hallitustriolla homma toimii parin albumin verran, mutta sitten musiikilliset erimielisyydet alkavat nostaa päätään. Fast Alex haluaa enemmän ja vapaampaa teoskohtaista sovittamista, mikä ei kelpaa Animal Soinille, joka haluaa pitää kiinni duunarin teostokorvausten yleissitovuudesta. Lemmy Sipilä taas kehittää halun kokeilla yhteiskunnallisesti kantaaottavaa perustuloriffiä, minkä Alex dissaa heti kaupallisena itsemurhana. Ja Animal Soini haluaa jossain vaiheessa laittaa basareihinsa viidennenkin ydinreaktorin, mikä ei kelpaa bioenergiasta itseensä virtaa pumppaavalle Sipilälle. 

Lisäksi Animal on jatkuvasti napit vastakkain kahden muun kanssa siitä, pitäisikö kokoonpanoa laajentaa ulkomaalaisilla muusikoilla, jotka voisivat tuoda uutta fiilistä koko touhuun.

Jos oikein huonosti käy, Lemmy Sipilä voi ryystää biomassaa niin ahkerasti, että takahuoneessa tutuksi tullut, ruotsalaisen progen hyvin hallitseva mutta maisterimainen "Opethaja" Niinistö mutkikkaine mutta jotenkin kiehtovine aurinkovisioineen alkaa kiinnostaa. Ja senhän tietää jokainen, mitä jytäbändille silloin tapahtuu.

Hyvisten häviö?

Vuonna 1973 Paul Simon julkaisi toisen sooloalbuminsa There Goes Rhymin' Simon. Albumin B-puolen ensimmäinen kappale on American Tune, yleensä varsin epäpoliittisen tekijänsä harvoja hetken yhteiskunnallista ilmastoa suoraan käsitelleitä lauluja. Vietnamin sodan loppupuolella ja kulttuurimurroksessa kamppailevan suurvallan tulehtunutta ja uupunutta mielialaa voisi tuskin kuvata paremmin ja tarkemmin kuin Simon teki. Laitan tekstin tähän kokonaisuudessaan, sellaisena kuin ne ovat tekijän virallisella nettisivustolla:

Many’s the time I’ve been mistaken
And many times confused
Yes, and I’ve often felt forsaken
And certainly misused
Oh, but I’m all right, I’m all right
I’m just weary to my bones
Still, you don’t expect to be
Bright and bon vivant
So far away from home, so far away from home

I don’t know a soul who’s not been battered
I don’t have a friend who feels at ease
I don’t know a dream that’s not been shattered
Or driven to its knees
Oh, but it’s all right, it’s all right
For lived so well so long
Still, when I think of the road
We’re traveling on
I wonder what went wrong
I can’t help it, I wonder what’s gone wrong

And I dreamed I was dying
And I dreamed that my soul rose unexpectedly
And looking back down at me
Smiled reassuringly
And I dreamed I was flying
And high above my eyes could clearly see
The Statue of Liberty
Sailing away to sea
And I dreamed I was flying

Oh, we come on the ship they call the Mayflower
We come on the ship that sailed the moon
We come in the age’s most uncertain hour
And sing an American tune
Oh, it’s all right, it’s all right
It’s all right, it’s all right
You can’t be forever blessed
Still, tomorrow’s going to be another working day
And I’m trying to get some rest
That’s all I’m trying to get some rest

© 1973 Words and Music by Paul Simon

Poistan mielessäni tuosta Yhdysvaltojen historiaan liittyvät viittaukset ja korvaan ne Eurooppaan liittyvillä asioilla. Huomaan, että teksti on täysin relevantti tämän hetken eurooppalaiseen tilanteeseen, niin asia- kuin tunnetasolla. Ja sen on todella surullista.

Ainakin itse koen, että Eurooppa on käsittämättömällä tavalla menettänyt otteen siitä valtavasta edistyksestä, johon maanosa pystyi toisen maailmansodan jälkeen. Läntinen Eurooppa pyrki ja pystyi oppimaan omista virheistääm ja lopulta onnistui murtamaan, yhdessä Yhdysvaltojen kanssa, rautaesiripun, ja vieläpä väkivallattomasti. Olen USA:ssa käydessäni ollut ylpeä Euroopasta ja Euroopan Unionista, joka on ollut amerikkalaisia edellä tasa-arvossa, koulutuksessa, yleissivistyksessä, terveydenhoidossa, yhteiskuntarauhassa ja monissa muissa asioissa.

Saatoin kadehtia Amerikalta ihmisten sosiaalisuutta ja optimismia ja tarmoa, mutta en olisi vaihtanut asuinpaikkaa. Rakastuin sen sijaan pysyvästi Kanadaan, joka näytti pystyvän yhdistävän Atlantin molempien rannikoiden hyvät puolet, mutta se on sivujuoni isommassa tarinassa.

Nyt eurooppalainen ylpeyteni makaa tomussa ja hiekassa Nemesiksen potkittua siitä ilmat pihalle. Hybrikseni on luhistunut kadotettuun talouteen, leviävään terrorismiin, sysimustan nationalismin nousuun ja poliittiseen kyvyttömyyteen toimia taitavasti Venäjän suhteen. Vakaan ja edistysuskoisen tulevaisuuden sijasta näen levottomia näkyjä kotitekoisista pommeista Aleksis Kiven patsaalla, ohjuksista Itämeren yläpuolella, kurjaliston vaelluksesta leivänmurujen perässä, Amerikkaan pakenevista vähemmistöjen ja älymystön edustajista, hirmuvaltiaista, joiden retoriikassa yhtenäisyys, puhtaus, kansa ja voima ovat perussanastoa.

Näen kellon muuttavan suuntaa hirveällä tavalla ja tikittävän kohti hetkeä, josta ei ole paluuta.

Kaiken tämän edessä voin vain kysyä: miksi? Ajoiko meidät tähän todella yksi talouskriisi, yhden amerikkalaisen asuntokuplan puhkeaminen? Halusiko joku tätä, masinoiko joku tämän hyötyäkseen itse?

Sanon heti tämän: en usko jälkimmäiseen mahdollisuuteen. En ole salaliittoteoreetikko; pidän sellaisia lähinnä myötätunnon tarpeessa olevina eksyneinä vaeltajina. Se, että maailmassa on paljon paskaa musiikkia ei tarkoita sitä, että muusikot olisivat tahallaan tehneet huonoa kamaa. Sitä vain välillä tulee kun paljon tehdään. Sama pätee satavarmasti politiikkaan ja talouteen. USA:n asuntokuplan syntymiseen vaikuttivat varmasti ahneus ja häikäilemättömyys, ihmisen ikuiset valuviat. Mutta nekin, jotka hetken aikaa kuplasta hyötyivät, eivät tähdänneet tähän tilanteeseen, joka syö maata heidänkin jalkojensa alta.

Me olemme missä olemme lähinnä ihmisen omien heikkouksien takia. Ennen vuotta 2008 otettiin iloisesti velkaa koska ihminen kokee arjessaan että huominen on tämän päivän toisinto ilman sen suurempia muutoksia. Emme ajatelleet Venäjää sen enempää koska kommunismi oli jo ohi. Emme osanneet varautua fasismin, venäläisen tai ranskalaisen tai ruotsalaisen tai suomalaisen, uuteen nousuun koska olimme yhdistäneet sen symboleihin, joita uudet fasistit osaavat taitavasti välttää. Annoimme talouden kehittyä vinosti koska uskoimme, että markkinat toimivat rationaalisesti ja osaavat korjata itsensä. Emme pelänneet terrorismia, koska USA oli kirjoittanut tarinan ainoaksi roistoksi Bin Ladenin, jonka kuolemaan tarun piti päättyä.

Kaikki näytti siltä, että Eurooppa etenee kohti hyvisten voittoa: maanosaa, joka näyttää muille esimerkkiä liberaalissa, sallivassa ja silti taloudellisesti turvatussa elämässä. Kunnes kävi näin ja olemme tässä.

Yksi keskeisistä ansalangoista viritettiin silloin, kun aloimme olettaa, johtajiemme rohkaisemina, että menestys sen kun jatkuu ja että jatkuva kasvu on joka tapauksessa edellytys sille, että kaikki on hyvin. Kun menestys ei jatkunut ja jatkuvan kasvun periaate joutui kyseenlaiseksi niin realismin, tarkoituksenmukaisuuden kuin ekologian kannalta, maa petti alta lopullisesti. Nyt meidän kaikkien pitää vastata siihen kaikkein vaikeimpaan kysymykseen: mihin nyt?

Vuoden 1945 jälkeen tätä kysymystä ei ole tällä painokkuudella tarvinnut Euroopassa esittää, ja on kyseenalaista, onko meistä kehitykseen kasvaneista muotoilemaan kestävää, rauhan ja ylipäätään vakaan elämisen mahdollistavaa ratkaisua. Ja vaikka meistä Euroopassa siihen olisikin, suunnitelman voi sotkea itänaapurissa valtaa pitävä ryhmä, joka on viime päivien uutisista päätellen henkisesti valmis globaaliin amok-juoksuun, täysin tietoisena siitä, että eri osapuolten arsenaali mahdollistaa molemminpuolisesti varmistetun tuhon kaikkialla. Eikä muuta syytä tunnuta tarvitsevan kuin loukatun ex-imperiumin vinoutunut kunniantunto, kuralle mennyt talous ja naapurimaiden halu elää omaa elämäänsä.

Me yritämme parhaamme, koska meillä on lapsemme ja kohta on taas työpäivä. Me valmistaudumme vaaleihin, koska haluamme itse valita kehityksemme suunnan ja omat johtajamme, jotka voimme vaihtaa niin halutessamme. Me yritämme olla hyviksiä, ihan oikeasti.

Nyt, pitkänäperjantaina 2015, pyydän: jos siellä ylhäällä on joku, älä hylkää meitä.

Harvainvallat öljyläikässä

Lopetin väliaikaisesti tänne postailun elokuun lopulla. Venäjä, ISIS ja Ebola olivat liikaa yhden taviksen työkalupakille. Ihmisellä on sentään perhe, työnsä, bändinsä ja muita asioita, joiden varassa pää pysyy harteilla ja joiden rakenteisiin voi paeta sitä, että koko ihmislaji vaarantaa aika ajoin olemassaolonsa. Joskus on oikea ratkaisu olla märehtimättä kovin tarkkaan ihan kaikkea.

Mutta nyt on uusi vuosi, annus horibilis 2014 on takana ja meillä täytyy olla jotain toivoa siitä, että tarina jatkuu. Niinpä minäkin sitten päätin, joululoman ja perheen yhteisen ajan virkistämänä, palata tälle pelikentälle. Päivää vaan.

Kun naputan tässä aipäidini kuvitteellisia näppäimiä voin samalla havaita reaaliaikaisesta valuuttakurssidatasta toisella välilehdellä, että kun eilen illalla taalalla sai 60 ruplaa, sillä saa juuri nyt 63 ruplaa. Onneksi en ole dollarilainaa ottanut sikäläinen yrittäjä.

En aloita uudelleen mitään venäjä-jeremiadia, vaan muistutan, että itänaapurin talouskaaos johtuu kolmesta tekijästä: aika kurjasta hallinnosta ja talousosaamisesta, länsipakotteista ja öljyn hinnasta. Noiden prioriteetissa viimeinen on ensimmäinen: ellei öljyn ja maakaasun hinta olisi lähtenyt laskuun, Venäjä olisi voinut jatkaa yhden kortin talouspeliään vielä ainakin hetken. Maan kriisiytymisen taustalla on pitkälle juuri maton lähteminen äärimmäisen kapean ja valtiojohtoisen vientiteollisuuden alta.

Tässä ei ole mitään uutta niille, jotka lukevat yhtään talousuutisia. Mutta se mistä ei vielä niin paljon puhuta, on se, että fossiilisten polttoaineiden hinnan alamäki on globaali ja tulee vaikuttamaan myös muihin tuottajamaihin. USA on liuskekaasullaan ja -öljyllään päässyt osin irti Lähi-idän öljystä ja       luonut myös tuhansia työpaikkoja Dakotan liuskekentille, mutta näidenkin fossiilisten hinta on jo laskenut alle tuottavuusrajan kun barrelin arvo on vajonnut - eikä löpön pumppaus kivimaaperää rikkomalla ei ole ihan ilmaista.

Yhtäältä tästä pitää olla huolissaan. Eiväthän taloudellinen epävakaus, tuotantorakenteen muutos ja työmarkkinoilta vapautuva työvoima koskaan ole toivottavia ilmiöitä. Mutta nyt jos koskaan kriisisissä on myös mahdollisuus. Muiden muassa teknillisen fysiikan professori Paul Lund Aalto-yliopistosta ja Lappenrannan teknillisen korkeakoulun professori Christian Breyer ovat aivan viime viikkoina ja kuukausina avanneet lukuja, joiden valossa kotimainen uusiutuva energia (tuuli + aurinko + bio) aivan hyvin, jopa helposti, riittää korvaamaan koko Rosatomin suunnitellun voimalayksikön. Kotimaisen uusiutuvan systemaattinen käyttöönotto ja kehittäminen takaisi meille mahdollisuuden irtautua fossiilisesta tuontienergiasta ja tuontiatomeistakin.

Kyse on poliittisesta tahdosta. Jos sitä on, on myös mahdollisuudet luoda samalla osaamista ja työpaikkoja ja uusia vientimahdollisuuksia, joilla olisi kaiken päälle eettisesti hyvä profiili. Ajatelkaapa ihan oikeasti.

Olemme nyt jäljessä Ruotsia, Tanskaa, Saksaa, Hollantia ja muita hereillä olevia verrokkimaita, mutta meillä on kaikki edellytykset mennä niiden rinnalle, osin edellekin. Ja jos tämä on mahdollista Suomessa, se on mahdollista muuallakin. Ja kun syntyy mahdollisimman paljon esimerkkejä siitä, että yhteiskunnat voivat toimia ja menestyä myös taloudellisesti ilman fossiilia ja ilman atomia, maailman energiatuotanto ja -teollisuus menee uusiksi. Ja kun se tapahtuu, öljyllä pystyssä itseään pitävät harvainvallat menettävät jalansijansa.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja koska näin on, ojasta vielä noustaan. Luoja antakoon päättäjillemme sekä oikeaa tietoa, viisautta käyttää sitä että selkärankaa tehdä päätöksiä sen pohjalta. Mutta käykö näin? Emme voi kuin odottaa pimennysverhon avautumista. Ennen sitä voit itse vaikka käydä vaihtamassa sähkösopimuksesi sataprosenttiseen tuulisähköön. Se vie verkossa aikaasi noin kymmenen minuuttia, ja sen kautta osaltasi vaikutat siihen ympäristöön, jossa päättäjien päätökset syntyvät.

2014: Kun kaikki meni pieleen

Kylläpä nyt harmittaa, että en jaksanut, viitsinyt tai mukamas ehtinyt kirjoittaa aiemmin tällä viikolla tähän blogiin. Eilen Helsingin Sanomissa Antti Kasvio, arvostettu pitkän linjan tieteen tekijä, kirjoitti mielipidekirjoituksessaan ahdistuksestaan aina vain pahenevasta maailmantilanteesta ja voimattoman ja kädettömän älymystön himmailusta sen äärellä. Tänään samassa lehdessä Kari Huhta kolumnoi hyvin pitkälle samasta aiheesta. Veivät, mokomat, sanat suustani.

Mutta sanon nyt omasta puolestani, vaikka tässä tuleekin aika pitkälle samat asiat. Kun yhtäaikaa maailmassa riehuvat Ukrainan kriisi, Ebola, Isiksen levittämä silmitön kauhu ja sadistinen terrori, Yhdysvaltain oikeusvaltion rapistuminen silmissä ja vielä kiihtyvä ilmastonmuutos kaupan päälle, alkaa herkästi tuntua, että minä laitan perkele hanskat naulaan just nyt.

Mutta ei niin voi ainakaan ihan tuosta vaan tehdä. Syyt ovat historiallisia ja ylisukupolvisia, nimittäin lapset. Ei siitä mihinkään pääse, että kun katsoo omien lastensa lähestyvän hetki hetkeltä nuoruutta ja aikuisuuttakin, syntyy moraalinen velvoite tehdä edes sitä pientä, johon voi yksilönä venyä. Antaa neuvoja, olla tukena, kertoa että Unicef ja Amnesty tarvitsevat varoja.

Ei niin, että sillä tavalla yhtään maailmaa pelastettaisiin, mutta ehkä sillä voitetaan juuri sen verran aikaa, että meitä seuraavalle sukupolvelle syntyy edes kohtalaisia mahdollisuuksia korjata niitä painajaismaisia virheitä, joita minun sukupolveni, minua edeltävä sukupolvi, ja sitä edeltävät vähintään kaksi sukupolvea, ovat saaneet aikaan.

Juuri muuta kuin esimerkin voimaa on vaikea antaa. Sitä, ja jonkinlaista moraalista eväsreppua, johon kuuluu ainakin kohtuuden, myötätunnon, suvaitsevuuden ja rationaalisuuden eineksiä. Se on sitten toinen asia, millä tavoin ympäröivä maailma näitä asioita tukee. Luin juuri, että Ukrainan presidentti on kertonut osoittavansa noin kaksi ja puoli miljardia euroa Ukrainan aseistamiseen seuraavan kolmen vuoden aikana. Ymmärtäähän tuon. Maan rajojen pohjois- ja itäpuolella on jatkuvasti voimia, joihin on perinteisesti varauduttu aseellisella puolustuksella. 

Pelkään vain, että Ukrainan puolustusvoimien tukeva lihottaminen tulee jatkossa antamaan maan suurelle naapurille aina vain lisää syitä lisätä omaa sotilaallista painettaan ja häirintäänsa pienempää naapurivaltiota kohtaan. Kierre on valmis. Mutta en minäkään tässä tilanteessa heittäisi kaikkia puolustusvälineitä maahan ja anoisi että ollaanko kavereita ollaanhan? Ollaan klassisessa ojasta allikkoon -tilanteessa, juuri sellaisessa, johon tiivistyy ihmisen surkuhupaisa valuvikaisuus.

Mitä sitten pitäisi tehdä, vaikkapa juuri Ukrainassa? Miten asiat saadaan paremmiksi? En todellakaan tiedä. Tämä blogihan käsittelee asioita joista minä en tiedä yhtään mitään. Mutta jos jotain joku keksii, toivon, että se antaa meidän ja kaikkien muidenkin lapsille mahdollisuuden pelosta vapaaseen ja ylipäätään vapaaseen ja vastuulliseen aikuisuuteen, täällä Suomessa tai jossain muualla, jos asiat siihen menevät. Muusta ei ole niin väliä.

Antikristus Olympiastadionilla

Lukaisin lehdestä (HS 23.7.14), että herätyssaarnaaja David Herzog, all the way from the USA, on tulossa heittämään keikkaa Stadikalle. "Onhan noita nähty", tuumasin ja aioin kääntää talousuutisiin. Mutta joku tekstin seassa nappasi huomioni ja luin koko jutun. Onneksi luin.

Ei siinä yksistään ole mitään niin kovin raflaavaa, että Mr. Herzog vihjailee tapahtumaan osallistumisen olevan suositeltavaa mm. siksi, että kuolleista herättäminenkin saattaa olla keikan settilistalla - you shouldn't miss this! Näitäkin on nähty, nimenomaan jenkeissä, eikä suuret sanat suuta halkaise. Palataan asiaan siinä vaiheessa kun sertifioitu vainaa tulee koputtamaan ovelle kuolintodistus kädessä.

Se, mihin takerruin, oli tämä kohta:
Herzogin tavoitteena on tehdä ihmeitä ja saada koko Suomi uskomaan Jeesukseen.
Hän toivoo, että vähintään tuhannet tulisivat uskoon ja että ihmeitä tapahtuisi sadoittain.
"Suomi on kristitty maa, mutta uskonnollisuus on vähän kuivaa. Tämä ei ole vain uskontoa, vaan jotain oikeasti tapahtuu. Luulen, että Suomessa on tapahtumassa muutos. Ihmiset haluavat jotain todellisempaa."

Olen minäkin, agnostinen kyylä kuin olenkin, käynyt riparin ja sen jälkeen on tullut tavattua eri uskontojen katekismuksia, enemmän tai vähemmän, ihan akateemisesti. Siksi kehtaan nyt kuivasti todeta, että sille on syynsä, miksi tätä nyt puheena olevaa elämänkenttää ja siihen liittyviä asenteita ja käyttäytymistapoja kutsutaan uskonnoksi. Siis uskonnoksi. Suomen luterilainen kirkko, ja kaikki muutkin edes vähän valtavirtaisemmat kristilliset kirkot, painottavat että ihmisen ja Jumalan suhteen lähtökohtana on usko. Sekä Jeesus itse että Paavali oikein paksusta rautalangasta vääntävät, että lapsenomainen, ei-järkiperäinen ja luottavasti uskova suhde Jumalaan on A ja O.

Jeesus itse teki evankeliumien mukaan ihmeitä, mutta samalla työnsi niiden merkitystä taka-alalle. Yhtäältä hän korosti, että usko saa aikaan ihmeitä eikä päinvastoin. Hän kieltäytyi tekemästä ihmeitä kun niitä erityisesti pyydettiin, ja toisinaan hän jopa kielsi ihmeparantunutta kertomasta tapahtuneesta kenellekään. "Ihmeitä voi sattua, mutta eipäs elvistellä niillä, ne eivät ole jutun jippo", tuntuu olevan ydinviesti.

Herzog kääntää tämän sujuvasti toisin päin: hänen kauttaan toimii varsinainen ihmekoneisto, jonka tehoilla ja tuhansilla henkeäsalpaavilla tuloksilla maallistunut Suomikin ällistytetään kääntymään. Siinä menee ateisti polvilleen kun Kekkoselle kasvavat hiukset.

Kun Herzog toteaa, että "tämä ei ole vain uskontoa, vaan jotain oikeasti tapahtuu", hän irtautuu ratkaisevasti paitsi kristinuskon, myös uskonnon käsitteestä. Hän on pikemminkin metafyysisen seksivaun seremoniamestari ja siten, suhteessa Jeesuksen omaan ihmekäsitykseen, Antikristus. En tarkoita tuolla mitään kuuskuuskutosia tai petoja vaan yksinkertaisesti henkilöä, joka kääntää Jeesuksen opetukseen ns. persiilleen.

Jotain erittäin amerikkalaista, sellaista "tulos tai ulos" -meininkiä, tuossa kaiken kaikkiaan on. Samaa henkeä voidaan havaita niissä perinteisemmän äärilaidan fundamentalisteissa, jotka etsivät Nooan arkin jäänteitä ja muita konkreettisia todisteita Raamatun "luotettavuudesta". Usko seuraa perästä siinäkin, koska materiaalisille todisteille näyttää olevan niin kova, suorastaan primaari, tarve.

Epäilen, näin humanisti-agnostikkona, että Nasaretin mies jättäisi David Herzogin stadikan keikan suosiolla väliin.

Fasismi ja tekemättä jääneet pesänselvitykset

Kesäkuun viimeinen viikko meni Berliinissä. Matka oli avartava.

Olin aiemmin karttanut viettämästä aikaa Saksassa. Maa ei kiinnostanut: en osaa kieltä ja harmaat mielikuvat insinööreistä ja tehokkuudesta dominoivat. Populaarikulttuurin puolella ne kahden pfennigin poliisisarjat, scorpions-hevi ja umpitaiteelliset einstürzendeneubautenit aiheuttivat lisää etäisyyden tunnetta. Elokuvan harrastajana arvostin Pyhää Kolminaisuutta (Fassbinder-Wenders-Herzog), mutta en innostunut siitä.

Vakavan kulttuurin ja ajattelun puolella saksalainen kenttä on aina tuntunut pelottavan raskaalta. Goethet, maxweberit, heideggerit, nietschzet, kantit ja schopenhauerit tanssivat alakuloisia ja vaikeaselkoisia kuvioitaan brahmsilaisten ja wagneriaanisten orkestereiden tuutatessa vieressä megalomaanista möykkää. Kaikki on hirveän seriöösiä ja tervettä järkeä uhmaavasti kunnianhimoista. Lisäksi koko projektia varjostaa hakaristi, koska kukaan ei osaa sanoa, miten paljon saksalaisen älymystön tietyt ajatuskulut loivat itse asiassa pohjaa 1900-luvun tragedialle.

Lempituotokseni Saksasta taisivat tähän asti olla Ralf Königin hulvattomat gay-sarjikset, joita heterokin lukee ilokseen, mutta ne eivät ole syy lähteä perhelomalle Saksaan. Lähdimmekin Berliiniin lähinnä siksi, että meillä ei ollut rahaa kaukomatkaan ja Air Berlinillä on halvat lennot. Pitäähän sitä lomalla jonnekin lähteä.

Mitä sitten opin Berliinissä, siis sen lisäksi että kaupunki on rento, avoin, ystävällinen, kielitaitoinen ja kaikin puolin positiivinen yllätys?

Ainakin sen, että Natsi-Saksan ja Itä-Saksan historiaa ei piilotella mutta ei myöskään väkisin työnnetä kurkusta alas. Kaikesta näihin liittyvästä saa helposti tietoa jos haluaa; aiheet eivät ole pannassa, vaikka ne saksalaisille varmasti vielä vaikeita ovatkin. Tartuimme tähän ja kävimme sekä keskitysleirillä, Jüdischen Museumissa, DDR-museossa että Friedrichstrassen aseman vieressä sijaitsevassa ns. Tränenpalastissa, jossa oli lähes 40 vuoden ajan itäisen ja läntisen Berliinin inhimillisesti raastavin tarkistuspiste.

Joka seisakkeella pysähtyvä S-Bahn-paikallisjuna vie Sachsenhausenin keskitysleirille noin tunnissa. Itse leiri, jonka välittömässä naapurissa on nyt ja oli 70 vuotta sitten omakotitaloalue, on muistomerkki, josta on tehty niin informatiivinen kuin mahdollista. Tahallista tunteiden tiristämistä ei alueen ylläpitäjien tarvitse tehdä, koska leiri ja sen dokumentaatio aiheuttavat aivan riittävästi emootioita. DDR-museossa, aivan Berliinin tuomiokirkon vieressä, puolestaan saa Itä-Saksasta konkreettisen mahtiannoksen pienessä mutta kekseliäästi ja tuoreesti totetutetussa tilassa. Ja juutalainen museo antaa paljon ajattelun ituja käsitellessään enemmistö-vähemmistö-teemaa tavalla, josta kävijä voi yleistää tämän nimenomaisen historiallisen tarinan ulkopuolelle.

Paalut, joista Sachsenhausenin vankeja roikutettiin, toisinaan kuolemaan saakka. Eleetön, väritön tila leirin oman vankilan pihalla; pahuuden banaalius.

Koska matkan aikana ja sen jälkeen pohdimme perheen kanssa kansallis- ja reaalisosialistisen fasismin luonnetta, ajatukset alkoivat lähes väkisin kaartua Venäjälle ja Ukrainaan. Kun Putinin hallinto ja itä-Ukrainan separatistit näinä aikoina puhuvat ”Kiovan fasisteista ja natseista”, eurooppalainen historia kiertyy hirvittävään, sarkastiseen umpisolmuun. On kuin etenkin Venäjän hallitus käyttäisi noita sanoja tahallisesti, leimaamaan naapurimaan vastenmieliseksi koetun hallinnon sanoilla, joita muuten voisi soveltaa siihen itseensä.

Venäjällä ei ole koskaan tehty sitä ihailtavaa, raskasta tilintekoa lähihistorian kanssa, jonka Saksa on kyennyt tekemään, tunnetuin ja näkyvin tuloksin. Sen sijaan, että venäläinen yhteiskunta kävisi perusteellisen prosessin koko sen antidemokraattisesta historiasta aina tsaareista ja maaorjuudesta Jeltsinin kauden roistokapitalismiin, Stalinista puhumattakaan, se tuntuu vajoavan Putinin johdolla yhä syvemmälle itsepetokseen, kieltämiseen ja epätoivoiseen valkopesuyritykseen. Koska termiä ”fasismi” käytetään Venäjän poliittisessa kielessä yleisloukkauksena, sitä ei tavallaan voi käyttää osoittamaan maan hallintoon. Lisäksi pelkään, että maan kansalaisille ei ole lainkaan selvää, mitä sanalla tarkoitetaan. Termin avaaminen ja ymmärtäminen olisi paikallaan myös meillä, erityisesti perussuomalaisen puolueen äärikansallisen laidan tutkiskelua ja ymmärrystä edistämässä.

Fasismilla ei ole yhtä ainoaa tarkkaa määritelmää, mutta pidän seuraavia kohtuullisen edustavina:

”Fascist movements shared certain common features, including the veneration of the state, a devotion to a strong leader, and an emphasis on ultranationalism and militarism. Fascism views political violence, war, and imperialism as a means to achieve national rejuvenation, and it asserts that stronger nations have the right to expand their territory by displacing weaker nations." (Wikipedia)

”A form of political behavior marked by obsessive preoccupation with community decline, humiliation, or victimhood and by compensatory cults of unity, energy, and purity, in which a mass-based party of committed nationalist militants, working in uneasy but effective collaboration with traditional elites, abandons democratic liberties and pursues with redemptive violence and without ethical or legal restraints goals of internal cleansing and external expansion.” (Robert Paxton)

Määritelmistä voi tiivistää avainsanoiksi

• valtion
• nationalismin
• puhtauden
• yhteisöllisyyden (rajattuna niihin, jotka johto hyväksyy yhteisöön)
• vahvemman (tai enemmistön) oikeus heikomman (tai vähemmistön) yli
• yksilönvapauksien radikaalin rajaamisen tai poistamisen
• yhteisön sisäiset puhdistukset yhteisöllisyyden lisäämiseksi.

Noiden määritelmien osatekijöistä puuttuu yhden, keskusjohdosta valvotun totuuden ja siitä nousevan viestintäkontrollin ja kulttuuri- ja tiedepolitiikan merkitys, joka varmasti on oleellinen osa fasismia.

Onko Venäjä tässä käsiteraamissa fasistinen valtio, ja ovatko jopa tietyt persufaktiot fasistisia? Edelliseen vastaan varovasti ”kyllä”; varovasti siksi, että maassa on vielä rippeitä demokraattisista arvoista ja instituutioista, joskin ne tuntuvat hiipuvat nopeasti keskusjohdon kuristusotteessa. Jälkimmäiseen vastaan ”ei”, sillä vaikka perussuomalaisten äärilaidalla flirttaillaan äärinationalismin ja totalitaarisen kulttuuripolitiikan kanssa, sillä ei näytä olevan ainakaan systemaattista halua puuttua muihin fasismin rakennuspalikoihin.

Sosialistisen laululiikkeen aikana kehotettiin oppimaan perusasiat. Samaa toivotan nyt itänaapurin johdolle, tosin tietoisena siitä, että toivetta tukevampaa ei kukaan pysty tässä hetkellä pöydälle laittamaan. Lisäksi toivon, että fasismin syväluonne ymmärrettäisiin meilläkin kunnolla. Väärinkäsityksiin kun ei ole varaa.

Kesäillan kuvaelma: Jussi, Sampo ja Syed, eli eurokonservatismin uudet nuotit

Euroopan konservatiivien EU-parlamenttiryhmä ECR on se porukka, jossa ovat kaksi tämän hetken johtavaa eurooppalaista konservatiivipoliitikkoa: David Cameron ja Jussi Halla-Aho. Heitä ei erota arvovallassa ja linjan selkeydessä mikään toisistaan, ei ainakaan jos perussuomalaisia kommentaattoreita uskoo.

Yksi pieni asia tosin on, jossa David ja Jussi eivät laula aivan samaa sävelmää. Ison-Britannian pääministerinä Cameron on edeltäjiensä tapaan ollut erittäin tarkka siitä, että mitään etnistä ryhmää ei osoiteta sormella eikä haukuta, ei muslimeja eikä ketään muutakaan. Samaa ei tietenkään voi sanoa Halliksesta.

Tänään ECR äänesti ryhmän johtoon brittiläisen muslimin Syed Kamallin, myös Sampo Terhon ja Jussi Halla-Ahon äänin. Korrektin, perussuomalaiseksi laajaa puoluerajat ylittävää arvostusta nauttivan Terhon ääni ei yllätä ketään, mutta Halla-Ahon ääni Kamallille on ilmeinen anomalia. Mies, jonka blogissa ei ole koskaan sanottu yhtään puoltavaa sanaa islamista tai muslimeista - kauniisti sanoen - antoi ähkäisemättä valtakirjan muslimille.

PS-leirissä asia on noteerattu tyynesti ja käännetty sujuvasti "Vihreitä ja RKP:tä sekä näiden tukijoita ja rahoittajia" vastaan (sitaatin sisältö HS-lukijakommentista). Tulkinnan mukaan H-A ei toiminutkaan aiemmin selkeästi ilmaisemiaan kantoja vastaan, vaan tässä tilanteessa paljasti oman, suvaitsevan tosiluonteensa, ja paljasti samalla vihervasemmiston ja ankkalampelaisten katalan anti-Jussi-propagandan.

Tästä pitäisi nyt loogisesti seurata vaikkapa se, että suurin osa perussuomalaisista alkaa puoltaa, tai ainakin suhtautua neutraalisti, suunnitelmiin pysyvän moskeijan rakentamisesta stadiin ja Turkuun. Nythän aiemmat vihamieliset kannat on Jussin esimerkin valossa haudattava, paiskattava muslimin kättä ja tehtävä hänestä vaikka team leader, jos ainesta on.

Rohkenen kuitenkin epäillä puoluekentän reaktionopeutta.

Lisäksi Jussin tänään julkisesti kannattama Kamall kertoo omilla sivuillaan epäilyttävän viher-rkp:läisesti että "I speak at schools, colleges and youth clubs trying to instil the spirit of ambition into young people and explaining to them that whatever their race, religion or family background they can achieve their goals." Kamall on myös vaatinut europarlamentilta perusteellista tutkimusta Venäjän gay- ja transyhteisön kokemaan sortoon. Ehkä ps-kenttä ei vain vielä vielä ole avannut syedkamall.co.uk:ta.

Kamall on monessa asiassa niin liberaali, että hän ei ehkä edes edusta kovin laajaa osaa ECR:n peruskonservatiiveista. Erityinen merkitys ps-meppien ja euroskeptisten konservatiivien yhteistyössä saattaakin olla siinä, että luonteva kaari alkaa löytää päätepisteensä konservatiivien arvoenemmistön puitteissa. Läntinen oikeistokonservatismi ja eurooppalaisen islamin peruskonservatiivit ovat erittäin pitkälle sama asia kun arvoja katsotaan: molemmat joukkueet dissaavat homoja, puffaavat perhearvoja, suhtautuvat Amerikkaan vähintään epäilevästi, haluavat säilyttää uskonnon julkisen aseman yhteiskunnassa, näkevät feministit ja tasa-arvomiehet punaisena vaatteena, ja niin edelleen. Joskus tuntuu, että konservatiivisen muslimin ja Halla-Ahon välissä on lähinnä vain näkemysero parran pituudesta.

Jos ECR muodostuu aloittavan europarlamentin aikana ylikansalliseksi konservatismin linnakkeeksi Euroopassa, voi joukkoon liittyä ulkojäsenenä yksi isoista pojista. Putinin Venäjän arvoagenda nimittäin sopii tuohon skeemaan oikein hyvin. Ja kun Jussi, Vladimir ja David huomaavatkin pitävänsä toisistaan, Syed Kamall saa mennä ja Euroopan iso näytelmä saa uuden käsikirjoituksen.

*****

Naputuksen soundtrackina oli Days Between Stations: In Extremis