2014: Kun kaikki meni pieleen

Kylläpä nyt harmittaa, että en jaksanut, viitsinyt tai mukamas ehtinyt kirjoittaa aiemmin tällä viikolla tähän blogiin. Eilen Helsingin Sanomissa Antti Kasvio, arvostettu pitkän linjan tieteen tekijä, kirjoitti mielipidekirjoituksessaan ahdistuksestaan aina vain pahenevasta maailmantilanteesta ja voimattoman ja kädettömän älymystön himmailusta sen äärellä. Tänään samassa lehdessä Kari Huhta kolumnoi hyvin pitkälle samasta aiheesta. Veivät, mokomat, sanat suustani.

Mutta sanon nyt omasta puolestani, vaikka tässä tuleekin aika pitkälle samat asiat. Kun yhtäaikaa maailmassa riehuvat Ukrainan kriisi, Ebola, Isiksen levittämä silmitön kauhu ja sadistinen terrori, Yhdysvaltain oikeusvaltion rapistuminen silmissä ja vielä kiihtyvä ilmastonmuutos kaupan päälle, alkaa herkästi tuntua, että minä laitan perkele hanskat naulaan just nyt.

Mutta ei niin voi ainakaan ihan tuosta vaan tehdä. Syyt ovat historiallisia ja ylisukupolvisia, nimittäin lapset. Ei siitä mihinkään pääse, että kun katsoo omien lastensa lähestyvän hetki hetkeltä nuoruutta ja aikuisuuttakin, syntyy moraalinen velvoite tehdä edes sitä pientä, johon voi yksilönä venyä. Antaa neuvoja, olla tukena, kertoa että Unicef ja Amnesty tarvitsevat varoja.

Ei niin, että sillä tavalla yhtään maailmaa pelastettaisiin, mutta ehkä sillä voitetaan juuri sen verran aikaa, että meitä seuraavalle sukupolvelle syntyy edes kohtalaisia mahdollisuuksia korjata niitä painajaismaisia virheitä, joita minun sukupolveni, minua edeltävä sukupolvi, ja sitä edeltävät vähintään kaksi sukupolvea, ovat saaneet aikaan.

Juuri muuta kuin esimerkin voimaa on vaikea antaa. Sitä, ja jonkinlaista moraalista eväsreppua, johon kuuluu ainakin kohtuuden, myötätunnon, suvaitsevuuden ja rationaalisuuden eineksiä. Se on sitten toinen asia, millä tavoin ympäröivä maailma näitä asioita tukee. Luin juuri, että Ukrainan presidentti on kertonut osoittavansa noin kaksi ja puoli miljardia euroa Ukrainan aseistamiseen seuraavan kolmen vuoden aikana. Ymmärtäähän tuon. Maan rajojen pohjois- ja itäpuolella on jatkuvasti voimia, joihin on perinteisesti varauduttu aseellisella puolustuksella. 

Pelkään vain, että Ukrainan puolustusvoimien tukeva lihottaminen tulee jatkossa antamaan maan suurelle naapurille aina vain lisää syitä lisätä omaa sotilaallista painettaan ja häirintäänsa pienempää naapurivaltiota kohtaan. Kierre on valmis. Mutta en minäkään tässä tilanteessa heittäisi kaikkia puolustusvälineitä maahan ja anoisi että ollaanko kavereita ollaanhan? Ollaan klassisessa ojasta allikkoon -tilanteessa, juuri sellaisessa, johon tiivistyy ihmisen surkuhupaisa valuvikaisuus.

Mitä sitten pitäisi tehdä, vaikkapa juuri Ukrainassa? Miten asiat saadaan paremmiksi? En todellakaan tiedä. Tämä blogihan käsittelee asioita joista minä en tiedä yhtään mitään. Mutta jos jotain joku keksii, toivon, että se antaa meidän ja kaikkien muidenkin lapsille mahdollisuuden pelosta vapaaseen ja ylipäätään vapaaseen ja vastuulliseen aikuisuuteen, täällä Suomessa tai jossain muualla, jos asiat siihen menevät. Muusta ei ole niin väliä.

Antikristus Olympiastadionilla

Lukaisin lehdestä (HS 23.7.14), että herätyssaarnaaja David Herzog, all the way from the USA, on tulossa heittämään keikkaa Stadikalle. "Onhan noita nähty", tuumasin ja aioin kääntää talousuutisiin. Mutta joku tekstin seassa nappasi huomioni ja luin koko jutun. Onneksi luin.

Ei siinä yksistään ole mitään niin kovin raflaavaa, että Mr. Herzog vihjailee tapahtumaan osallistumisen olevan suositeltavaa mm. siksi, että kuolleista herättäminenkin saattaa olla keikan settilistalla - you shouldn't miss this! Näitäkin on nähty, nimenomaan jenkeissä, eikä suuret sanat suuta halkaise. Palataan asiaan siinä vaiheessa kun sertifioitu vainaa tulee koputtamaan ovelle kuolintodistus kädessä.

Se, mihin takerruin, oli tämä kohta:
Herzogin tavoitteena on tehdä ihmeitä ja saada koko Suomi uskomaan Jeesukseen.
Hän toivoo, että vähintään tuhannet tulisivat uskoon ja että ihmeitä tapahtuisi sadoittain.
"Suomi on kristitty maa, mutta uskonnollisuus on vähän kuivaa. Tämä ei ole vain uskontoa, vaan jotain oikeasti tapahtuu. Luulen, että Suomessa on tapahtumassa muutos. Ihmiset haluavat jotain todellisempaa."

Olen minäkin, agnostinen kyylä kuin olenkin, käynyt riparin ja sen jälkeen on tullut tavattua eri uskontojen katekismuksia, enemmän tai vähemmän, ihan akateemisesti. Siksi kehtaan nyt kuivasti todeta, että sille on syynsä, miksi tätä nyt puheena olevaa elämänkenttää ja siihen liittyviä asenteita ja käyttäytymistapoja kutsutaan uskonnoksi. Siis uskonnoksi. Suomen luterilainen kirkko, ja kaikki muutkin edes vähän valtavirtaisemmat kristilliset kirkot, painottavat että ihmisen ja Jumalan suhteen lähtökohtana on usko. Sekä Jeesus itse että Paavali oikein paksusta rautalangasta vääntävät, että lapsenomainen, ei-järkiperäinen ja luottavasti uskova suhde Jumalaan on A ja O.

Jeesus itse teki evankeliumien mukaan ihmeitä, mutta samalla työnsi niiden merkitystä taka-alalle. Yhtäältä hän korosti, että usko saa aikaan ihmeitä eikä päinvastoin. Hän kieltäytyi tekemästä ihmeitä kun niitä erityisesti pyydettiin, ja toisinaan hän jopa kielsi ihmeparantunutta kertomasta tapahtuneesta kenellekään. "Ihmeitä voi sattua, mutta eipäs elvistellä niillä, ne eivät ole jutun jippo", tuntuu olevan ydinviesti.

Herzog kääntää tämän sujuvasti toisin päin: hänen kauttaan toimii varsinainen ihmekoneisto, jonka tehoilla ja tuhansilla henkeäsalpaavilla tuloksilla maallistunut Suomikin ällistytetään kääntymään. Siinä menee ateisti polvilleen kun Kekkoselle kasvavat hiukset.

Kun Herzog toteaa, että "tämä ei ole vain uskontoa, vaan jotain oikeasti tapahtuu", hän irtautuu ratkaisevasti paitsi kristinuskon, myös uskonnon käsitteestä. Hän on pikemminkin metafyysisen seksivaun seremoniamestari ja siten, suhteessa Jeesuksen omaan ihmekäsitykseen, Antikristus. En tarkoita tuolla mitään kuuskuuskutosia tai petoja vaan yksinkertaisesti henkilöä, joka kääntää Jeesuksen opetukseen ns. persiilleen.

Jotain erittäin amerikkalaista, sellaista "tulos tai ulos" -meininkiä, tuossa kaiken kaikkiaan on. Samaa henkeä voidaan havaita niissä perinteisemmän äärilaidan fundamentalisteissa, jotka etsivät Nooan arkin jäänteitä ja muita konkreettisia todisteita Raamatun "luotettavuudesta". Usko seuraa perästä siinäkin, koska materiaalisille todisteille näyttää olevan niin kova, suorastaan primaari, tarve.

Epäilen, näin humanisti-agnostikkona, että Nasaretin mies jättäisi David Herzogin stadikan keikan suosiolla väliin.

Fasismi ja tekemättä jääneet pesänselvitykset

Kesäkuun viimeinen viikko meni Berliinissä. Matka oli avartava.

Olin aiemmin karttanut viettämästä aikaa Saksassa. Maa ei kiinnostanut: en osaa kieltä ja harmaat mielikuvat insinööreistä ja tehokkuudesta dominoivat. Populaarikulttuurin puolella ne kahden pfennigin poliisisarjat, scorpions-hevi ja umpitaiteelliset einstürzendeneubautenit aiheuttivat lisää etäisyyden tunnetta. Elokuvan harrastajana arvostin Pyhää Kolminaisuutta (Fassbinder-Wenders-Herzog), mutta en innostunut siitä.

Vakavan kulttuurin ja ajattelun puolella saksalainen kenttä on aina tuntunut pelottavan raskaalta. Goethet, maxweberit, heideggerit, nietschzet, kantit ja schopenhauerit tanssivat alakuloisia ja vaikeaselkoisia kuvioitaan brahmsilaisten ja wagneriaanisten orkestereiden tuutatessa vieressä megalomaanista möykkää. Kaikki on hirveän seriöösiä ja tervettä järkeä uhmaavasti kunnianhimoista. Lisäksi koko projektia varjostaa hakaristi, koska kukaan ei osaa sanoa, miten paljon saksalaisen älymystön tietyt ajatuskulut loivat itse asiassa pohjaa 1900-luvun tragedialle.

Lempituotokseni Saksasta taisivat tähän asti olla Ralf Königin hulvattomat gay-sarjikset, joita heterokin lukee ilokseen, mutta ne eivät ole syy lähteä perhelomalle Saksaan. Lähdimmekin Berliiniin lähinnä siksi, että meillä ei ollut rahaa kaukomatkaan ja Air Berlinillä on halvat lennot. Pitäähän sitä lomalla jonnekin lähteä.

Mitä sitten opin Berliinissä, siis sen lisäksi että kaupunki on rento, avoin, ystävällinen, kielitaitoinen ja kaikin puolin positiivinen yllätys?

Ainakin sen, että Natsi-Saksan ja Itä-Saksan historiaa ei piilotella mutta ei myöskään väkisin työnnetä kurkusta alas. Kaikesta näihin liittyvästä saa helposti tietoa jos haluaa; aiheet eivät ole pannassa, vaikka ne saksalaisille varmasti vielä vaikeita ovatkin. Tartuimme tähän ja kävimme sekä keskitysleirillä, Jüdischen Museumissa, DDR-museossa että Friedrichstrassen aseman vieressä sijaitsevassa ns. Tränenpalastissa, jossa oli lähes 40 vuoden ajan itäisen ja läntisen Berliinin inhimillisesti raastavin tarkistuspiste.

Joka seisakkeella pysähtyvä S-Bahn-paikallisjuna vie Sachsenhausenin keskitysleirille noin tunnissa. Itse leiri, jonka välittömässä naapurissa on nyt ja oli 70 vuotta sitten omakotitaloalue, on muistomerkki, josta on tehty niin informatiivinen kuin mahdollista. Tahallista tunteiden tiristämistä ei alueen ylläpitäjien tarvitse tehdä, koska leiri ja sen dokumentaatio aiheuttavat aivan riittävästi emootioita. DDR-museossa, aivan Berliinin tuomiokirkon vieressä, puolestaan saa Itä-Saksasta konkreettisen mahtiannoksen pienessä mutta kekseliäästi ja tuoreesti totetutetussa tilassa. Ja juutalainen museo antaa paljon ajattelun ituja käsitellessään enemmistö-vähemmistö-teemaa tavalla, josta kävijä voi yleistää tämän nimenomaisen historiallisen tarinan ulkopuolelle.

Paalut, joista Sachsenhausenin vankeja roikutettiin, toisinaan kuolemaan saakka. Eleetön, väritön tila leirin oman vankilan pihalla; pahuuden banaalius.

Koska matkan aikana ja sen jälkeen pohdimme perheen kanssa kansallis- ja reaalisosialistisen fasismin luonnetta, ajatukset alkoivat lähes väkisin kaartua Venäjälle ja Ukrainaan. Kun Putinin hallinto ja itä-Ukrainan separatistit näinä aikoina puhuvat ”Kiovan fasisteista ja natseista”, eurooppalainen historia kiertyy hirvittävään, sarkastiseen umpisolmuun. On kuin etenkin Venäjän hallitus käyttäisi noita sanoja tahallisesti, leimaamaan naapurimaan vastenmieliseksi koetun hallinnon sanoilla, joita muuten voisi soveltaa siihen itseensä.

Venäjällä ei ole koskaan tehty sitä ihailtavaa, raskasta tilintekoa lähihistorian kanssa, jonka Saksa on kyennyt tekemään, tunnetuin ja näkyvin tuloksin. Sen sijaan, että venäläinen yhteiskunta kävisi perusteellisen prosessin koko sen antidemokraattisesta historiasta aina tsaareista ja maaorjuudesta Jeltsinin kauden roistokapitalismiin, Stalinista puhumattakaan, se tuntuu vajoavan Putinin johdolla yhä syvemmälle itsepetokseen, kieltämiseen ja epätoivoiseen valkopesuyritykseen. Koska termiä ”fasismi” käytetään Venäjän poliittisessa kielessä yleisloukkauksena, sitä ei tavallaan voi käyttää osoittamaan maan hallintoon. Lisäksi pelkään, että maan kansalaisille ei ole lainkaan selvää, mitä sanalla tarkoitetaan. Termin avaaminen ja ymmärtäminen olisi paikallaan myös meillä, erityisesti perussuomalaisen puolueen äärikansallisen laidan tutkiskelua ja ymmärrystä edistämässä.

Fasismilla ei ole yhtä ainoaa tarkkaa määritelmää, mutta pidän seuraavia kohtuullisen edustavina:

”Fascist movements shared certain common features, including the veneration of the state, a devotion to a strong leader, and an emphasis on ultranationalism and militarism. Fascism views political violence, war, and imperialism as a means to achieve national rejuvenation, and it asserts that stronger nations have the right to expand their territory by displacing weaker nations." (Wikipedia)

”A form of political behavior marked by obsessive preoccupation with community decline, humiliation, or victimhood and by compensatory cults of unity, energy, and purity, in which a mass-based party of committed nationalist militants, working in uneasy but effective collaboration with traditional elites, abandons democratic liberties and pursues with redemptive violence and without ethical or legal restraints goals of internal cleansing and external expansion.” (Robert Paxton)

Määritelmistä voi tiivistää avainsanoiksi

• valtion
• nationalismin
• puhtauden
• yhteisöllisyyden (rajattuna niihin, jotka johto hyväksyy yhteisöön)
• vahvemman (tai enemmistön) oikeus heikomman (tai vähemmistön) yli
• yksilönvapauksien radikaalin rajaamisen tai poistamisen
• yhteisön sisäiset puhdistukset yhteisöllisyyden lisäämiseksi.

Noiden määritelmien osatekijöistä puuttuu yhden, keskusjohdosta valvotun totuuden ja siitä nousevan viestintäkontrollin ja kulttuuri- ja tiedepolitiikan merkitys, joka varmasti on oleellinen osa fasismia.

Onko Venäjä tässä käsiteraamissa fasistinen valtio, ja ovatko jopa tietyt persufaktiot fasistisia? Edelliseen vastaan varovasti ”kyllä”; varovasti siksi, että maassa on vielä rippeitä demokraattisista arvoista ja instituutioista, joskin ne tuntuvat hiipuvat nopeasti keskusjohdon kuristusotteessa. Jälkimmäiseen vastaan ”ei”, sillä vaikka perussuomalaisten äärilaidalla flirttaillaan äärinationalismin ja totalitaarisen kulttuuripolitiikan kanssa, sillä ei näytä olevan ainakaan systemaattista halua puuttua muihin fasismin rakennuspalikoihin.

Sosialistisen laululiikkeen aikana kehotettiin oppimaan perusasiat. Samaa toivotan nyt itänaapurin johdolle, tosin tietoisena siitä, että toivetta tukevampaa ei kukaan pysty tässä hetkellä pöydälle laittamaan. Lisäksi toivon, että fasismin syväluonne ymmärrettäisiin meilläkin kunnolla. Väärinkäsityksiin kun ei ole varaa.

Kesäillan kuvaelma: Jussi, Sampo ja Syed, eli eurokonservatismin uudet nuotit

Euroopan konservatiivien EU-parlamenttiryhmä ECR on se porukka, jossa ovat kaksi tämän hetken johtavaa eurooppalaista konservatiivipoliitikkoa: David Cameron ja Jussi Halla-Aho. Heitä ei erota arvovallassa ja linjan selkeydessä mikään toisistaan, ei ainakaan jos perussuomalaisia kommentaattoreita uskoo.

Yksi pieni asia tosin on, jossa David ja Jussi eivät laula aivan samaa sävelmää. Ison-Britannian pääministerinä Cameron on edeltäjiensä tapaan ollut erittäin tarkka siitä, että mitään etnistä ryhmää ei osoiteta sormella eikä haukuta, ei muslimeja eikä ketään muutakaan. Samaa ei tietenkään voi sanoa Halliksesta.

Tänään ECR äänesti ryhmän johtoon brittiläisen muslimin Syed Kamallin, myös Sampo Terhon ja Jussi Halla-Ahon äänin. Korrektin, perussuomalaiseksi laajaa puoluerajat ylittävää arvostusta nauttivan Terhon ääni ei yllätä ketään, mutta Halla-Ahon ääni Kamallille on ilmeinen anomalia. Mies, jonka blogissa ei ole koskaan sanottu yhtään puoltavaa sanaa islamista tai muslimeista - kauniisti sanoen - antoi ähkäisemättä valtakirjan muslimille.

PS-leirissä asia on noteerattu tyynesti ja käännetty sujuvasti "Vihreitä ja RKP:tä sekä näiden tukijoita ja rahoittajia" vastaan (sitaatin sisältö HS-lukijakommentista). Tulkinnan mukaan H-A ei toiminutkaan aiemmin selkeästi ilmaisemiaan kantoja vastaan, vaan tässä tilanteessa paljasti oman, suvaitsevan tosiluonteensa, ja paljasti samalla vihervasemmiston ja ankkalampelaisten katalan anti-Jussi-propagandan.

Tästä pitäisi nyt loogisesti seurata vaikkapa se, että suurin osa perussuomalaisista alkaa puoltaa, tai ainakin suhtautua neutraalisti, suunnitelmiin pysyvän moskeijan rakentamisesta stadiin ja Turkuun. Nythän aiemmat vihamieliset kannat on Jussin esimerkin valossa haudattava, paiskattava muslimin kättä ja tehtävä hänestä vaikka team leader, jos ainesta on.

Rohkenen kuitenkin epäillä puoluekentän reaktionopeutta.

Lisäksi Jussin tänään julkisesti kannattama Kamall kertoo omilla sivuillaan epäilyttävän viher-rkp:läisesti että "I speak at schools, colleges and youth clubs trying to instil the spirit of ambition into young people and explaining to them that whatever their race, religion or family background they can achieve their goals." Kamall on myös vaatinut europarlamentilta perusteellista tutkimusta Venäjän gay- ja transyhteisön kokemaan sortoon. Ehkä ps-kenttä ei vain vielä vielä ole avannut syedkamall.co.uk:ta.

Kamall on monessa asiassa niin liberaali, että hän ei ehkä edes edusta kovin laajaa osaa ECR:n peruskonservatiiveista. Erityinen merkitys ps-meppien ja euroskeptisten konservatiivien yhteistyössä saattaakin olla siinä, että luonteva kaari alkaa löytää päätepisteensä konservatiivien arvoenemmistön puitteissa. Läntinen oikeistokonservatismi ja eurooppalaisen islamin peruskonservatiivit ovat erittäin pitkälle sama asia kun arvoja katsotaan: molemmat joukkueet dissaavat homoja, puffaavat perhearvoja, suhtautuvat Amerikkaan vähintään epäilevästi, haluavat säilyttää uskonnon julkisen aseman yhteiskunnassa, näkevät feministit ja tasa-arvomiehet punaisena vaatteena, ja niin edelleen. Joskus tuntuu, että konservatiivisen muslimin ja Halla-Ahon välissä on lähinnä vain näkemysero parran pituudesta.

Jos ECR muodostuu aloittavan europarlamentin aikana ylikansalliseksi konservatismin linnakkeeksi Euroopassa, voi joukkoon liittyä ulkojäsenenä yksi isoista pojista. Putinin Venäjän arvoagenda nimittäin sopii tuohon skeemaan oikein hyvin. Ja kun Jussi, Vladimir ja David huomaavatkin pitävänsä toisistaan, Syed Kamall saa mennä ja Euroopan iso näytelmä saa uuden käsikirjoituksen.

*****

Naputuksen soundtrackina oli Days Between Stations: In Extremis

Väsynyt tilannekuva

Jaa, kirjoitin tänne viimeksi kolme kuukautta sitten. Se on pitkä aika. Ei ole viitsinyt, kun on ollut pimeää ja ollut olevinaan illat niin täynnä kaikkea.

Oikea syy on se, että en oikein jaksa. On ihan hauskaa ihmetellä ääneen kaikkea mistä ei ainakaan itse ota selvää, mutta voimillehan se käy. Ei niin, etten olisi ihmetellyt ja todennut ei-tietäväni, useastikin tässä talven aikana. Mutta ennen kuin ehdin apajalle, useimmista ajankohtaisista asioista on ehtinyt kommentoida asiantuntevasti joku, no,  asiantuntija, tai ainakin hauskemmin Sininen Zeppeliini. Tyhjennetyn jasson äärellä jaarittelu on sen verran tarpeetonta huomion hakemista, että ei sitä aina.

Mutta listaan tähän varmuuden vuoksi, mielijohteisesti eikä missään järjestyksessä ne asiat, joita muistan viime aikoina ihmetelleeni:

• Venäjän homolait
• Sote-uudistus
• Kuntauudistus (onko kuntia liikaa vai liian vähän vai sittenkin sopivasti?)
• Jenni Vartiainen
• Kalasataman pilvenpiirtäjät
• Britannian tulvat (terveisiä ja kellukkeita serkun perheelle)
• Ihmisten ruoka- ja ravitsemushysteriat ("lisää vegee" pitäisi olla riitävä ohje)
• Kehnot euroviisuehdokkaat
• Siskonpeti-sketsisarjan yllättävän tiheä naurattavuus
• Sähkökitaroiden vaikeasti avautuva hinta-laatusuhteen algoritmi
• Henkka Hyppösen yleistiedon määrä (saako se replat korvamonitoriin vai onko se vain helvetin hyvin valmistautunut)
• Olematon uutisointi siitä, että USA lähestyy uudelleen velkakattoaan
• Gösta Sundqvistin pään sisäinen maailma
• Täysin tuntemattomat bändit soittoklubien tulossa keikalle -listoilla
• Vanhenemisen problematiikka
• Onko yksi vain useampi universumi? Jos useampi, onko rinnakkaisia, sisäkkäisiä, kääretorttumaisia, peräkkäisiä vai vaihtoehto "muu"? Voinko törmätä rinnakkaisminuuksiini kuolemani jälkeen?
• Mistä yläasteen valinnaisaineet tulevat?
• Toteutuuko Keski-Uudenmaan kaupunki ikinä?
• Miten kukaan keksi että korvasieni pitää ryöpätä jotta sen voi syödä? Ja kuka keksi ryöppäämisen?
• Miksi Nuland sanoi että fuck the EU? Eikö jenkit pidä meistä enää? Siksikö ne vakoileekin koko ajan?
• Tuleeko maailman suurin aurinkoenergiavoimala Marokkoon vai kuitenkin Intiaan?
• Miten Mike Mangini voi vaihtaa kätisyyksiä kesken biisin? Entä kaikkien raajojen polyrytmisen autonomian salaisuus?
• Mitä siitä seuraisi, jos minut päästäisi auton rattiin?
• Pitääkö Sixten Korkman korkean laatutasonsa hesarin kolumnipaikalla?
• Mitä sillä palveluväylällä loppukädessä tehdään?
• Miksi nykyään sanotaan "loppukädessä"? Ihan tyhmä sana.

Että voisihan tuota kirjoitella tänne paljonkin. Jaksais vaan. Katotaan ny miten tästä jatketaan. I'll be back, probably.

Nuiva kulttuurimanifesti

HS:n uutinen kertoi, että persut eivät käy kulttuuritapahtumissa. PS-puoluesihteerin Riitta Slunga-Poutsalon mukaan ne ovat liian kalliita, mutta mitään antikulttuuriasennetta puolueen kannattajilla ei tietenkään ole. Lisäksi työ ja lapset vievät perussuomalaisilta niin paljon aikaa, että kulttuurille ei muutenkaan jäisi aikaa.

Tästä päätellen meillä ei ole lapsia eikä työtä, ja lisäksi olemme varakkaita. Koska kaikki nämä päätelmät kuitenkin voidaan suht helposti todeta kohdaltamme empiirisesti vääriksi, Riitta S-P:n logiikka pettää, tai sitten emme olekaan kuluttaneet kulttuuria, luulleet vaan.

Sitä paitsi, eihän sitä tarvitse odottaa, että lasten hoitamiselta jäisi jotain erityistä aikaa kulttuuririennoille. Ne voi nimittäin ottaa niihin mukaan - mikä radikaali ajatus! Esikoinen oppi aikoinaan Kaustisilla että biisin jälkeen taputetaan, ja se oppi sanomaan ”bllrrllrrl” nykytaiteelle Kiasmassa. Nou problemo. Vaimon veljeä siteeraten, lapsen voi ottaa mukaan minne vaan kunhan muistaa että voi joutua myös poistumaan mistä vaan. Hyvä ohje, sillä pärjää. Ei se tee väärin, joka tuo lapsen kirkkokonserttiin. 

Mutta se tekee, joka pitää rääkyväää kakaraa siellä vain siksi että nyt tänne on jumalauta tultu ja tää mootsartti tekee susta Jesse-Jasminesta vielä neron että huuda vaan, ei me täältä lähdetä ennen kuin tää loppuu. Ei näin, ystävät, ei näin, mutta ei myöskään niin, että lapsi pidetään kulttuurista erossa niin pitkään että kun se lopulta kulttuurin näkee - lapsiahan ei voi loputtomasti suojella - kokemus on niin traumaattinen, että se puhkeaa itkuun ja juoksee helmoihin, tai vaihtoehtoisesti pumppaa kulttuuria lättyyn eikä kysele edes sen jälkeen.

Kun tuohon kulttuurin kuluttajahintaan PS-puoluesihteeri niin hanakasti tarttui, on hyvä tarkastella, mitä hän haastattelussa myös totesi: ”Meidän kannattajat kokevat kulttuurin rahoittamisen haastavaksi asiaksi. Se ei ole ensisijainen juttu.” Jutussa kerrotaan myös, että 79 prosenttia perussuomalaisten kannattajista on sitä mieltä, että eliitin tulisi itse maksaa taide, josta se pitää.

No hyvä. Jos kulttuuria ei rahoiteta yhteisistä varoista, siitä tulee satavarmasti niin kallista, että edes Kansallisteatteri ei pysy pystyssä. Ja kun ”eliitin” – terveisiä vaan täältä kehyskunnan ja vr-pendelöinnin norsunluutornista – pitää maksaa itse ”taide josta se pitää” (eliitillä on tietenkin ihan oma ja toki yhtenäinen makunsa), pääsee kansa ihan yhtä varmasti eroon Kansallisoopperan kaltaisista epäilyttävistä laitoksista. Etenkin oopperassa ramppaa kaikenlaista ulkomaista taiteilijaakin ihan kaiken aikaa, joten ei se ihan kansallisesti kosher se talo voi olla.

Siis samalla kun PS-puoluesihteeri sanoo, että kulttuurin kalleus estää heitä harrastamasta kulttuuria, hän ja heidän kannattajansa esittävät keinoja, joilla pääsy kulttuurin äärelle torpataan lopullisesti. Pirullisen ovelaa... tai eikä ole, ihan perkeleen tökeröä kiemurteluahan tuo on kun eivät uskalla suoraan sanoa että pois ne pensselit ja kissanviulut, naama peruslukemille, nyt ollaan Suomessa.

No, toisaalta tämä kulttuurilinja sopii puolueelle, jonka pj kannattaa Britannian väkivaltaisinta fanikuntaa perässään raahaavaa futisjoukkuetta, tykkää että raveissa pitäisi olla suomalaiselle kulttuuria ihan riittämiin, ja fanittaa siihen päälle Status Quota: ”Down down, deeper and down”. Sanopas tosiaan muuta, Timo, sanopas muuta.

Kuva 1.  Kulttuurin turmiollinen vaikutus

Muutama sana markkinaehtoisen paratiisitilan utopiasta

Olen julkisesti eli Facebookissa luvannut pyhästi, että luen ja kommentoin Wille Rydmanin pamfletin Unelmasta painajaiseksi, jossa Rydman lynkkaa hyvinvointivaltion ihan silleen kunnolla ja tosissaan, raikkaan radikaalilla meiningillä. Nalle W:n vanavedessä tulee nyt niin paljon oikeistolibertaarista ajattelua, jonka nuoriso-osastoa Rydman vetää, joten ajattelin että katsotaan tämä nyt kunnolla läpi.

Ja nyt minä, kuulkaa, rikon lupaukseni.

En oikeasti jaksanut kuin 30/79 sivua sitä, että 27-vuotias reservin korpraali, parikymppisestä alkaen ammattipoliitikko ja vuodesta 2011 Suomen Pokerinpelaajat ry:n puheenjohtaja kertoo minulle vakavin ja palavin sanankääntein, että pienten tuloerojen ja julkisten palvelujen yhteiskunta on moraalisesti mädättävä ja väärin. 30 sivua lukemalla luin, siitä eteenpäin silmäilin.

Mutta kun jotain menin lupaamaan, on annettava myös vastineeksi. Joten tässä nyt vaivan palkaksi jurnutusta pamfletin keskeisistä väitteistä.

1.

Wille: sanot, että verotukselle ja tuloerojen kaventamiselle rakentuva hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjoaa kansalaisille sosiaaliturvan ja julkisia palveluja, on moraalisesti ja eettisesti tuomittava. Se ei pyydä vaan ottaa ihmisen ansaitsemat tulot, eikä kysy mihin hän haluaa veroeuronsa käytettävän. Ulkoistamalla hoivan ja välittämisen palvelurakenteisiin se tekee ihmisestä kyynisen ja piittaamattoman hyypiön, joka ei oikeasti välitä kuin itsestään. Mielestäsi hyvinvointivaltion taustalla on kyyninen ja negatiivinen ihmiskuva: ihmistä pitää alati tarkkailla, holhota ja rajoittaa, vaikka vain täysin rajoitteista vapaana ihminen voisi toimia moraalisesti oikein ja taloudellisesti tuottavasti.

Ja minä sanon sinulle: höpön pöpön. Ihmisen kyky oikeaan ja väärään, hyvään ja pahaan, riippuu aina yksilötapauksesta, hänen olosuhteistaan ja siitä, että ihmisinä parhaatkin meistä tekevät päätöksiä enemmän tunteen, ennakkoasenteen ja ryhmäpaineen varassa kuin rationaalisesti jokaista maitopurkin hintaa tai puolisokandidaattia kustannus/hyöty-analyysillä läpivalaisten. Uusliberaalien henkinen koti eli Chicagon yliopiston taloustieteen laitos 50- ja 60-luvuilla rakensi teoriansa käytännässä täysin sen varaan, että ihminen on teoissaan järkevä, vaihtoehtoja analyyttisesti punnitseva ja omaa etuaan ajava. Olenko kyyninen ja negatiivinen kun sanon, että eipä muuten ole?

Lue Wille historiaa, muutakin kuin talous-, sota- ja aatesellaista. Lue ihmisestä, lue Zimbardoa, lue Festingeriä, lue Jonathan Gloverin ”Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria” ja kysy sitten uudet kysymykset. Mene baanalle ja tarkkaile. Tule pois sieltä Liberan bileistä, valtuuston istunnosta ja pokerikavereiden luota. Saatat huomata, että me ihmiset emme käyttäydy yhtään sen fiksummin, järkevämmin, jalommin ja epäitsekkäämmin, jos turvaverkot poistetaan, alkoholipolitiikkaa löyhennetään, minipalkka hävitetään, työsopimuksista tehdään zero hour -soppareita tai dementti mummo laitetaan suvun hoiviin kun rahaa yksityiseen hoitokotiin ei ole ja kunnallinenkin suljettiin viime keväänä. Jos nämä ”holhouksen poistot” tekisivät meistä moraalisesti parempia, jenkit olisivat maapallon jalostuneinta ja hienointa sakkia. Eivätkä ne ole, ihan samanlaista tallaajaa on siellä, iso osa vain köyhempiä ja epätoivoisempia kuin täällä, ja rikkaat pelokkaampia.

Wille: minua tavallaan liikuttaa sinun vilpitön uskosi ihmisten perimmäiseen hyvyyteen. Muistutan kuitenkin toisen nuorena libertaarin, vanhempana vain liberaalin sanoista: ”Folks are basically decent, conventional wisdom would say / well, we read about the exceptions in the papers every day”. Ehkä näenkin jotain ristiriitaa sanoissasi. Kaikesta päätellen koet monien ihmisten kusettavan, vetävän välistä, valehtelevan ja käyttävän hyväkseen ihan päivittäin. Paheksut näitä ja annat ymmärtää että kovemmat otteet olisivat tarpeen, siitä kuuluisasta niskalenkistä alkaen. Eivätkö ihmiset sitten olekaan hyviä? Sanot että joo, ovat ne, mutta hyvinvointisysteemi on ne pilannut, se järjestelmä aiheuttaa tällaista saastaa. Mutta kun toisaalla sanot, että mielestäsi mitään yhteiskuntaa ei olekaan – on vain subjekteja, yksilöitä, vastuussa kaikista teoistaan ilman mahdollisuutta vedota yhteiskunnallisiin syihin.

Päätä hyvä mies mitä mieltä olet, koska jos on niin, että olemmekin jo nyt riippumattomia subjekteja ja sellaisina jo näin vaikeita toisillemme, mieti, millaisia meistä tulee, jos holhousta löysennetään.

Ja nyt pitää sanoa tuosta holhous-termistä: vitut meitä täällä oikeasti holhotaan. Pohjois-Korea holhoaa, Suomi ei. Sinäkin voit halutessasi mennä ja dokata elämäsi pilalle, haaskata varasi taivaan tuuliin, riitautua väärien ihmisten kanssa, valittaa tarjoilijalle liian suolaisesta alkukeitosta, perustaa ilmaisen pornokanavan nettiin tai kissahotellin Joroisille, nostaa oikeusjutun sinua solvannutta vastaan, äänestää piruuttasi vasuria tai sanoa kaikelle bon voyage ja hilppaista Laosiin konsultiksi. Ei sinua kukaan estä. Sitä paitsi missään läntisessä maassa ei ole sellaista määrää kieltotauluja kuin Yhdysvalloissa.

2.

Helpommin lähestyttävä on väitteesi siitä, että julkinen sektori sen kun paisuu, se ei muuta osaa, se nielee kaiken, vie rikkakasvin tavoin yrityksiltä hapen ja elintilan, kunnes koko yhteiskunta romahtaa sisäänpäin, koska jäljellä on enää vain julkissektorin tuottamattomia duunareita jotka tekevät palveluja toimettomien ja pummien passivoidulle joukolle, joka huutaa aina vain lisää.

Se, mikä ensiksi hiertää noissa argumenteissa on se, että perusväitteen ”julkinen sektori on paisunut liian suureksi eikä edes voi supistua ellei asiaan puututa ns. kovalla kädellä” kahta ensimmäistä sanaa ei ikinä määritellä tarkemmin. On hyvä pitää mielessä, että julkista sektoria ovat meidän verta imevien paperinsiirtelijävirkamiesten lisäksi palomiehet, rajavartijat, kunnalliset päivähoitajat ja lastentarhaopettajat, kapiaiset, nuoriso-ohjaajat, kirjastojen henkilöstö, terveyskeskusten ja aluesairaaloiden lääkärit ja sairaanhoitajat, TE-palvelujen työvoimaneuvojat ja niin edelleen – niin, ja tietenkin kaikkien, myös vapausasioita ajavien libertaarien, fanittama poliisi.

Mikään näistä ryhmistä ei suoraan tuota mitään taloudellista kasvua, ainakaan jos yksioikoisesti katsotaan, ja jokaisen liksa tulee toisilta ihmisiltä pakollisina tulonsiirtoina eli verottamalla. Tässähän olisi klassisen aynrandilaisen näkökannan mukaan jo hyvinkin riittävästi syytä käydä näiden esimerkkiryhmien kimppuun. Tämä on toki satirisoiva kärjistys, enkä tosissani usko että edes Liberassa halutaan muuntokouluttaa konstaapeleista pk-yrittäjiä… mutta koska tuo julkistöiden erittely on libertaareilta useimmiten tekemättä, tällainenkin tulkinta on teoriassa mahdollinen.

On siis esitettävä kaksi kysymystä: onko tuo paisumisväite totta, ja jos on, mistä päästä julkista sektoria pitäisi alkaa keventää. Molempiin kysymyksiin antaa hyvän pohjan tämä graafi. Siitä näkyy, että
a) kuntien osuus julkisen sektorin työvoimasta on huomattavasti suurempi kuin valtion,
b) välillä 1990-2010 julkisen sektorin työpaikkojen määrä on pikemmin pudonnut kuin kasvanut,
c) valtion väkeä määrätietoisesti vähennetty siten, että vuoden 1990 noin 215 000 duunarista oli tultu alas noin 130 000:een, ja vuoden 2010 jälkeen valtion töissä on vielä vähemmän väkeä, ja
d) kuntien töissä on pohjavuoden 1994 (jolloin oli nippa nappa yli 400 000 kuntaduunaria) jälkeen työpaikkojen määrä noussut siten, että nyt kunnissa on töissä about pikkuisen yli 500 000 henkilöä.

Tästä seuraa nyt sitten lisää kysymyksiä:
1. Jos julkissektori ei ole numeerisesti paisunut työntekijöiden määrän osalta yli 20 vuoteen, onko sen osuus kaikista työpaikoista kuitenkin kasvanut, eli onko paisuminen suhteellista?
2. Miten julkissektorin tuottavuus on kehittynyt vuoden 1990 jälkeen?
3. Miksi juuri kunnissa on nyt 20 % enemmän väkeä töissä kuin 19 vuotta sitten?
4. Miksi valtio on pystynyt vähentämään ja kuntasektori ei?

Ykköskohtaan vastaus näyttää olevan ei (ks. http://sorsafoundation.fi/files/2013/05/Ty%C3%B6paikat-julkisella-sektorilla-suhteutettuna-v%C3%A4est%C3%B6%C3%B6n.jpg). Kakkoseen ei löydy vastausta ihan pienellä googletuksella, ja se jää tässä auki. Kolmoseen ja neloseen taitaa vastauksena olla kuntien kasvanut lakisääteisten tehtävien ja velvoitteiden määrä. Ironista kyllä, tuo kuntia nyt painava pakollisten tehtävien valtava määrä on paljolti seurausta niiden omasta aiemmasta tahtotilasta päästä valtion hihnasta irti. Enemmän vapautta valtiosta on tuonut myös enemmän vastuita – kenties opetus, joka kannattaisi pitää mielessä muuallakin.

Joka tapauksessa noiden lukujen ja käyrien valossa puhe julkisen sektorin – implikoidusti koko hyvinvointiyhteiskunnan – valtavasta kasvusta on vähintään kärjistettyä ja vinoa, jos ei suorastaan valetta. Oikeastaan paisumisväitteen viimeinen validointimahdollisuus on siinä, että kaikkien työpaikkojen kokonaismäärä on laskenut vuodesta 1990 tähän päivään. Koska julkisalojen työpaikkoja on nyt about sama määrä kuin aiemmin, paisuminen olisi silloin suhteessa kaikkiin muihin töihin.

Aikasarjaa en löytänyt netistä, ja enkä ihan uuttakaan tietoa. Ainoa valtakunnallinen tilasto, jonka löysin kertoo, että vuonna 2008 Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan n. 2 380 000 työpaikkaa, joista
- kunnissa 511 400
- valtiolla 142 600
- valtioenemistöisissä yhtiöissä 69 600
- yritysten palkansaajatöissä 1 141 550
- yrittäjinä 240 150
- osa paikoista on luokassa tuntematon, siksi nuo osaluvut eivät ihan tuota summaksi 2,4 miljoonaa.

Pitäisikö tästä nyt panikoitua ja sanoa, että julkinen sektori tukehduttaa bisneksen? Koska en ole alalla, en tiedä. Tuosta näkee ainakin sen, että yksityinen sektori työllistää selvästi enemmän kuin julkinen, joten kysymys kuuluu, paljonko enemmän sen pitäisi työllistää, jotta suhde olisi kaikkien mielestä ok? Tästä pitäisi tarkalleen ottaen puhua.

Erikseen on sitten kimurantti kysymys julkisen sektorin tuottavuudesta. Itse tiedän, että sillä puolella tehdään sekä turhaa että tehottomasti, mutta monet yrityspuolelta ovat sanoneet minulle, että ei se sielläkään niin fiksua usein ole, samat asiat siellä vaivaavat. En tiedä ollako tuosta helpottunut vai vielä enemmän huolissani.

Jos minulta kysytään, niin käyttäisin julkisella puolella ICT:tä tavattomasti älykkäämmin ja rikkaammin kuin nyt (onneksi tähän ollaan menossa) toimintojen suorittamiseen, suunnitteluun ja toiminnan kehittämiseen; vaatisin tähän kansallisia ICT-standardeja, koska erilaisten fiksujen ratkaisujen joukosta seuraa vain ei-fiksua sotkua. Samalla pakittaisin reilusti esimerkiksi työtehtävien raportointivelvoitteiden tarkkuudesta, luopuisin mekaanisista tuottavuus- ja tehokkusmäärityksistä aloilla, joille ne eivät kerta kaikkiaan sovi (yksittäisen yliopisto-opettajan ”tuottavuuden” arviointi on täysin älytön keksintö) ja varautuisin ajoissa siihen, että eläköityvää työvoimaa ja heidän vastuullaan olleita tehtäviä voidaan siirtää kehittyvän teknologian taakse aina kun mahdollista.

Ja kyllä kuulkaa minäkin mielelläni keventäisin julkissektorin lakisääteisiä tehtäviä ja velvoitteita, mutta se on todella vaikea tehtäväksi niin, että syyttömät eivät kärsi. Kokeilepa itse HS:n Säästöpeliä verkossa.

3.

Pamfletin sivulla 25 Rydman kirjoittaa, että ”laajan julkisen sektorin yhteiskunnissa suurin osa kaikista poliitikkojen antamista vaalilupauksista on muotoa 'lupaan ottaa rahaa niiltä, jotka eivät minua äänestä, ja antaa rahaa niille, jotka äänestävät'. Näin toimiessaan sekä poliitikot että äänestäjät toimivat kuitenkin lyhytnäköisesti. Seurauksena on pitkällä aikavälillä julkisen sektorin paisuminen hallitsemattoman suureksi ja kaikkien äänestäjäryhmien kustannustaakan kasvaminen.”

Teemaa kehitellessään Rydman lataa rivien väliin koko ajan enemmän ajatusta siitä, että edustuksellinen demokratia kääntyy joka tapauksessa itseään vastaan enemmin tai myöhemmin. Analyysikyvyttömiä ja ahneita laumoja miellyttäessään se vie pohjan todellisilta menestymisen mahdollisuuksilta ja näivettää koko taloustoiminnan ja siten yhteiskunna toimintakyvyn. Rydman on tässä täysin samoilla linjoilla Wahlroosin (”enemmistön diktatuurista on päästävä irti”) ja keskeisen talouslibertaarivaikuttajan Peter Thielen (”I no longer believe that freedom and democracy are compatible”) kanssa.

Thielen paljon huomiota herättänyt väite on tietenkin libertaariajattelun ytimessä. Enemmistövaltainen demokratia asettaa tiettyjä rajoja, koska keskeisissä vaaleissa valitaan edustajia päättämään, mitä a) saa tehdä, b) ei saa tehdä, ja c) miten yhteiskunnan toimintoja rahoitetaan. Saamme juoda alkoholia, avioitua (piakkoin Suomessakin) samaa sukupuolta olevan puolison kanssa ja tulla miljonääriksi mobiilipelillä. Mutta emme saa kaahata kahtasataa puistokadulla vaikka alla olisi mobiilipelillä tiennattu Ferrari, emmekä saa tulla miljonääreiksi sillä, että jätämme kaikki lakisääteiset työnantajamaksut maksamatta.

Koska oman havaintoni mukaan saamme tehdä tässä enemmistön diktatuurissa aika paljon asioita ja jopa rikastua – Westend ja Munkkiniemi ja Eiran rantabulevardi ovat käsittääkseni ihan todellisia paikkoja – ja suurin osa lain tuottamista rajoitteista on lopulta aika lailla yhteisen moraali- ja etiikkakäsityksen mukaisia, en oikein tiedä, mistä helvetistä uusliberaalit ja -libertaartit oikein vikisevät selittäessään että enemmistö sortaa heitä edustuksellisen demokratian kautta. Tiedossa on, että verojen maksamisesta he haluaisivat päästä eroon, ja ehkä iso osa heistä kannattaisi esim. rajatonta aseenkanto-oikeutta rajattoman omistusoikeuden (ks. seuraava luku) kontekstissa. Mutta mitäs muuta he sitten haluavat – siis sellaista, mitä ei nyt oikeasti saa tehdä? Myydä kamaa kadulla? Perustaa firma jossa duunari maksaa, työnantaja ei? En minä keksi tähän kuin tämmöisiä täysin urpoja esimerkkejä, sori.

Ehkä pitäisi vain tehdä ajatusleikki, jossa demokratia lakkautetaan, ja kyvykkäimmät ja bisneshenkisimmät saisivat liidata. No juu, ehkä se menisi noin, koska sitten saataisiin aikaan maailma, jossa vähemmistö johtaa ja muut ovat hiljaa ja tekevät. Siihen nuo kai pyrkivätkin.

4.

Rydman: ”Onnellista yhteiskuntaa ei kuitenkaan voi olla olemassa. Onnellisuus on subjektiivinen kokemus, ja subjektiivisia kokemuksia voi olla ainoastaan kokevalla ja tuntevalla yksilöllä. Yksilön onnellisuutta puolestaan ei voi mikään tietty yhteiskuntamalli taata eikä suunnitella. Yksilöt poikkeavat toisistaan, ja yksilöllinen onnellisuus syntyy eri yksilöillä eri asioista. Jos siis yhteiskunta haluaa tavoita onnellisuutta, tulee sen tavoitella nimenomaisesti yksilöiden onnellisuutta. Ja jos halutaan antaa yksilöille mahdollisuus tuntea itsensä onnellisiksi, tulee yhteiskunnan jättää heille mahdollisimman suuret vapaudet omanlaisensa onnen tavoitteluun … Kaikkien ihmisoikeuksien perustana (on) yksityinen omistusoikeus. Jos sivuutamme tuon oikeuden tai kavennamme sitä, murramme pohjaa pois myös kaikilta muilta ihmisoikeuksilta. Kun asetamme yksityisen omistusoikeuden ihmisoikeuksista tärkeimmäksi, huomaamme, että kaikki muut ihmisoikeudet seuraavat siitä loogisella vääjäämättömyydellä.”

Pääsemme viimeinkin ihmiskuvaan. Mainitsin aiemmin, että uuslibertaareille tyypillinen on piirre on tavattoman optimistinen ja valoisa ihmiskuva. Ihminen nähdään rationaalisena olentona, jota luonnehtii täydellinen autonomia; näin ollen yhteiskunta ideaalitilassa olisi lähinnä markkinapaikka, jossa ihmiset tuottavat ja myyvät toisilleen tuotteita ja palveluja rtäydellisen vapaaehtoisuuden pohjalta, ilman ulkoisia rajoitteita. Rydman kuvaa tätä näin:

”Eettinen ylivertaisuus markkinataloudessa johtuu siitä, että se on järjestelmä, joka perustuu täydelliseen vapaaehtoisuuteen. Jokainen yksilö omistaa itsensä ja työnsä tulokset. Yksilöiden välinen taloudellinen kanssakäynti perustuu vapaaehtoiseen vaihdantaan eli kaupankäyntiin. Kenenkään ei ole markkinataloudes- sa pakko myydä eikä ostaa. Kaupat syntyvät vain silloin, kun sen ehdot miellyttävät kaupan molempia osapuolia. Tämä koskee aidossa markkinataloudessa myös työmarkkinoita: tehdessään työsopimuksen yksilö myy omaa työpanostaan, ja tähän vaihdantaan ja sen hinnanmuodostukseen tulee tällöin aidossa markkinataloudessa soveltaa samoja kysynnän ja tarjonnan lakeja kuin muuhunkin taloudelliseen vaihdantaan.”

Rydman ei näe tässä mitään ongelmia, koska hänen visiossaan ihmiset – hyvinvointivaltion taakasta vapauduttuaan – pelaavat rehdisti, toimivat läpinäkyvästi ja asettavat suosiolla aikansa ja osaamisensa samaan asemaan tiskikoneen tai näkkileipäpaketin kanssa: ”yksilö myy omaa työpanostaan, ja tähän vaihdantaan ja sen hinnanmuodostukseen tulee tällöin aidossa markkinataloudessa soveltaa samoja kysynnän ja tarjonnan lakeja kuin muuhunkin taloudelliseen vaihdantaan.”

Kevyt ajatusleikki: otetaan tekstissä ne muuttujat, jotka viittaavat itsensä omistavaan yksilöön ja vapaaehtoisuuteen perustuvaan markkinatalouteen, ja muutetaan ne viittaamaan kollektiivin voimaan ja yhteistyön erinomaisuuteen. Saadaan hämmästyttävän puhdasoppinen marxilais-leninistinen teksti. Kokeilkaa pois.

Voin vakuuttaa, että keksin tämän analogian jo kuukausia ennen kuin Bloomberg.comissa julkaistiin artikkeli ”Libertarians Are the New Communists” (6.9.2013, http://www.bloomberg.com/news/2013-09-05/libertarians-are-the-new-communists.html). Yhteydet nimenomaan utooppisuuden, yksinkertaistavan ihmiskuvan, historian rautaisen lain käsitteen sekä erikoisen optimismin ja julmuuden yhdistelmän osalta ovat vahvoja.

Molemmat ajatusrakennelmat väittävät osoittavansa ongelmattomaan tulevaisuuteen, suoranaiseen paratiisitilaan, kunhan kapitalismi/hyvinvointivaltio vain puretaan tieltä. Tällöin ihmisen syvin ja aidoin ominaislaatu kollektiivisena/ultra-individualistisena olentona pääsee kukkimaan. Luokkaeroista johtuvat ristitiidat, jotka rassaavat nykymaailmaa, poistuvat, koska a) luokat kielletään ja niiden väliset erot tasoitetaan hallinnon toimin, tai b) työntekijät suostuvat iloisesti ja vapaaehtoisesti myymään työnsä siihen hintaan, jonka omistajat markkinoille asettavat – a tai b, vastakkainasettelun aika on ohi, praise the Lord.

Molemmat systeemit ovat varautuneet siihen, että paratiisitilasta huolimatta tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta suostu uskomaan, että maailma ja homo sapiens ovat juuri presiis tietynlaisia. Kommunismi teki heistä luokkavihollisia ja historian rautaisten lakien silmissä kansan pettureita, joihin kohdennettiin sittemmin tunnettuja pakkokeinoja ja likvidointeja. Libertaarinen maailma käyttäisi pehmeämpää tapaa ja jättäisi slarbaajat, epäkaupalliset runoilijat ja vastaavat vähätuottoiset kiusankappaleet nääntymään sen ojan pohjalle, jonka markkinatalouden rautaiset lait ovat haahuilijoille ja heidän seuraajilleen valmistaneet. Molemmissa tapauksissa häviäjät ovat itse syypäitä onnetomuuteensa, sillä vaikka ”kenenkään ei ole markkinataloudessa pakko myydä eikä ostaa”, tyhmä on se joka ei myy eikä osta ja saa ihan itse omalla vastullaan kantaa seuraukset.

Sekä kommunismi että libertarismi kategorisesti kieltävät ihmisen elämän ja tilanteiden moninaisuuden ja loputtoman kirjon. Yksi ei usko että ihminen tarvitsee vapautta, toinen ei usko että ihminen tarvitsee turvaa. Ne tarjoavat ylihistoriallisia sloganeita ihmisen tosiolemuksesta, ja varautuvat samalla langettamaan tuomionsa niille, jotka eivät tätä evankeliumia usko. Hyvin syvällä tasolla kyse on yksinkertaisesti uskonnosta: yleistävästä maailman ja ihmisen selityksestä, joka taipuu empiiriseen testiin valitettavasti vasta silloin, kun se pannaan käytäntöön erittäin laajassa mitassa. Kohtuullisuus ja kompromissiratkaisut eivät kuulu kummankaan radikaaliaatteen agendaan, vaikka juuri noille periaatteille rakennetut yhteiskunnat ovat heikkouksineenkin varsin vakuuttava empiirinen argumentti itsessään.

Otan loppuun pienen käytännön esimerkin. Rydmanin aatekollega Henri Heikkinen kirjoitti Uuden Suomen blogissaan 4.11.2013 postauksen otsikolla ”Pystyyn holhotut tissiposket” (http://henriheikkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/153155-pystyyn-holhotut-tissiposket). Rehevästi schoolyard goebbels -henkisen headerin alla oleva teksti painottaa itsensä työllistämistä työttömyysvoivottelun ja turhanaikaisen mol.fin selailun sijasta ja sisältää seuraavan jakson:

”Oman yrityksen perustaminenkin on äärimmäisen helppoa. Vielä helpompaa on tarjota omaa osaamistaan freelancerina ja laskuttaa esimerkiksi ukko.fi –palvelun kautta. Nykymaailmassa myynti ei rajoitu pelkästään Suomeen, vaan voit aivan hyvin tarjota osaamistasi maailmalle lukuisten eri palveluiden kautta muutaman klikkauksen avulla … Kirjoita kirja, ylläpidä blogia, tee Youtubeen videoita, matkusta maailman ympäri rinkka selässä ja dokumentoi matkasi. Syö hodareita nopeammin kuin kilpailijat, tuo uusi kamppailulaji maailmalta Suomeen, pelaa niin paljon nettipelejä, että pärjäät korealaisille. Kaikki edellä mainitut ovat todistettavasti tapoja työllistyä – jopa menestyä elämässään. Lista on loputon, ja varmasti sieltä jotain uutta löytyy myös sinulle.”

Paljastan, että olen aika ajoin haaveillut pienestä firmasta, mutta en tähän päivään mennessä keksinyt, mitä sellaista se tuottaisi, jota a) ihmiset ja yhteisöt oikeasti tarvitsisivat ja b) jota ei vielä ole markkinoilla ihan pätevästi tuotettuna. Ei ole liikeideavalo syttynyt, vaikka en ihan tyhjiöpakkaus olekaan.

Heikkinen kuitenkin tarjoaa työmarkkinapinteeseen joutuneelle valittamisen vaihtoehdoksi asioita, jotka edellyttävät satavarmasti mielikuvitusta, luovuutta, osaamista, rohkeutta, hullun heittäytymisen lahjaa ja täydellistä piittaamattomutta siitä, onko ansaintatavalla mitään eettistä kestävyyttä (re: hodarikisa). Näitä siis ihmisille, joista suuri osa arvostaa jatkuvuutta ja hidasta muutosta; joista monella on perhesiteitä ja -vastuita, jotka asettavat omat rajoitteensa; joista useat nyt vain eivät ole luovia matovaltosia ja supercellistejä eikä heistä sellaisia tule.

Mutta Heikkinen ei lopulta kuitenkaan vittuile tai ole koulukiusaajan kaltainen hirviö. Hän oikeasti uskoo, että meissä jokaisessa on aineksia benjihyppääjiksi, startup-yrittäjiksi ja kaupallisesti pärjääviksi matkakirjailijoiksi, ja että kun yhteiskunta lopettaa meidän holhoamisemme, kyllä kovat realiteetit meistä tiristävät ulos parhaat kykymme. Uupuneen duunarin, kolmen lapsen yh-äidin, masennusta kaikin voimin välttävän pienyrittäjän, perheen maatilalle vastoin tahtoaan jumiin jääneen nuoren miehen, gradukammon halvaannuttaman nuoren naisen, uskoaan epäilevän papin ja työttömäksi jääneen hieman alta kuusikymppisen on vain oivallettava, että ei  muuta kuin myönteisyyttä peliin ja markkinarakoa etsimään – sellainenhan on ihan varmasti ihan jokaiselle olemassa. On pakko olla, koska ilman sitä libertaarin evankeliumista jää puuttumaan pelastuslupaus, ja mikäs se sellainen evankeliumi on?

NB: Tie helvettiin on ennenkin päällystetty hyvillä aikomuksilla.