Kun keltti tuli ja vei: tunnustuksia musiikki-identiteettikriisin keskeltä

Montako elämää ihminen elää eläissään, kysyi Pauli Hanhiniemi yhdessä Kolmannen Naisen biisissä kauan sitten. Tämän voi kohdallani muuttaa muotoon ”montako musaelämää ihminen ehtii elää?”

Olen kuunnellut, soittanut, höpöttänyt ja elänyt musiikkia kai ihan aina. Nassina muistan sekä kuunnelleeni lähes kaikkea mitä radiosta tuli, soittaneeni jotain leikkikoulussa, ja kansakoulussa (niitä aikoja tosiaan!) kävin musiikkiluokkaa. Oppikoulussa aloin tarttua enemmän tosissani soittimiin ja vajota kunnolla audiomaisemaan, jossa vaellan edelleen.

Kansanomaisesti sanoen minusta tuli musafriikki: koko ajan kasvava levykokoelma, omasta mielestäni hyvän musan varmasti rasittava tyrkyttäminen kavereille (”Et siis ole vielä kuullut Rushia? No nyt korjataan tämä tilanne!”), bändipaitoja, loputonta levyistä ja artisteista diskuteeraamista toisten samanlaisten kanssa. Ajan mittaan omia bändikyhäelmiä ja lopulta pääsy oikeaan, kunnianhimoiseen bändiin.

Musamakuni on aina ollut hienosti sanottuna eklektinen. Lukiovuosina 80-luvulla koulukaverini Pekka, toinen musafriikki, katsoi vinyylihyllyäni ja totesi että kun aakkostetussa kokoelmassa on peräkkäin Paul Simon ja Slayer, ollaan tekemissä ankaramman musadiggailun kanssa. Jos jokin genre on ollut ja pysynyt punaisena lankana sinne tänne sinkoilevan fanituksen ja uuden etsimisen seassa, se on ollut progressiivinen rock, nykyisin lyhyemmin proge.

Musiikkiluokan oppien ja kaiken sen mukana seuranneen johdosta tunsin jo ennen puberteettia oloni lämpimäksi ja kotoisaksi Genesiksen ja Yesin seurassa. Kuuntelin yhtäältä Gentle Giantia epäuskoisen hölmistyksen vallassa ja toisaalta Rick Wakemanin tarinaeepoksia kuin leppoisia satutunteja (joita ne toki olivatkin). Progen kuuntelusta seurasi soittovimma ja rumpujen luonteva löytyminen omaksi instrumentiksi; 7/8-osabiittien paukuttaminen jatkuu edelleen, ajoittain jopa julkisesti.

Olen siis yksiselitteisesti rakastanut – ja rakastan edelleen – progea: sen eeppisyyttä, rönsyilevää runsautta, röyhkeää virtuositeettia ja juuri ja juuri hallittua kahjoutta. Spotify ei ole vuosiin tarjonnut minulle muuta suositteluissa kuin progea.

Ennen kuin nyt.

Olen tuntenut yhtä aikaa valoisaa iloa, kotiin palaamisen seesteistä onnea ja silkkaa horjuvan identiteetin järkytystä, kun olen valtavalla rysähdyksellä hurahtanut kelttiläiseen, erityisesti skottilaiseen, musiikkiin. Siihen, jossa on viulua, haitaria, kehärumpua, akkarikitaraa ja säkkipilliä, ja jota usein lauletaan käsittämättömällä muinaisella, lähes kuolemaan päässeellä kielellä. Sitä itteensä.

En ole pistänyt kohta kahteen kuukauteen soimaan juuri mitään, missä pääsoittimet olisivat sähköisiä. Yhtäkkiä en kaipaa kummallisia tahtilajeja, en helkkarinmoisia rumpusaundeja tai itseään ylittävää musiikillista kunnianhimoa. Tuntuu, kuin olisin tyhjentänyt sen maljan pohjaan saakka.

Huomaan onnellistuvani skottilaisista viulusävelmistä, bodhranin paukkeesta ja niistä helkkarin haitaririffeistä, ihan siitä hardcore-kansanmusasta. Olen oppinut aika hyvin erottamaan trad-sävelmät ja neofolk-yhtyeiden itse säveltämät biisit. En ole puritaani. Mikään ei lataa minuun virtaa niin hyvin kuin uuden sukupolven skottilaisen folkrockbändin biisi, jossa sähkökitara ja säkkipilli vetävät tuplaliidissä kelttimelodiaa stemmoissa. Uppoan Capercaillien tai Martyn Bennettin äänimaisemiin, joissa high tech –digiaudio nostaa maljaa ikivanhan tradition ja soittimien kanssa.

Hengitän luonnollisesti, syvään ja rauhallisesti, kun Julie Fowlis tulkitsee hiljaa skottigaeliksi jotain kitaran ja viulun säestyksellä, minkään sähköisen häiritsemättä.

Ystävät ja kylänmiehet arvelevat tämän kaiken johtuvan taannoisesta runsaasta viikosta Skotlannissa, mutta jälkikasvu voi todistaa oireilun alkaneen jo lähes vuosi sitten, jolloin kotona nuoriso nosteli kulmakarvojaan soittolistoille ilmaantuneen ja aina vain lisääntyvän fiddle and mandolin –jutskan äärellä. Käynti musan kotikentällä oli lopulta vain tulpan poistamista padosta, ja olen äärettömän kiitollinen ja täynnä ihailua perheestäni, joka hieman huvittuneena seuraa ja sietää tätä säkkipillitystä (ja toisinaan näyttää itsekin tykkäävän siitä).

Mutta ei tämä ihan yksiselitteistä ole. Ymmärrän nyt, että minulle progemiehen musaidentiteetti on ollut, niin sisäisesti kuin ulkoisesti, todellinen ja vahva osa minuutta. Ja nyt yhtäkkiä katson proge-itseäni kuin toista ihmistä, hyväntahtoisesti mutta sivusta. Tunnistan ja tunnen sen tyypin läpikotaisin… mutta se ei ole minä tässä ja nyt.

Se tuntuu kummalliselta; kuin olisi häpeissään siitä, että ottaa etäisyyttä johonkin, jonka on itselleen paaluttanut rikkomattomaksi traditioksi. Ei ihan kivutonta, yllättäen.

Mutta jos katson ja ajattelen ja tunnustelen asiaa toiselta kantilta, saatan antaa itselleni anteeksi. Viisikymmentä täyttäneenä ei voi olla näkemättä varjonsa pitenevän hieman ja jokaisen askeleensa pysyvän hieman lähempänä maan pintaa.

Ehkä olen vain tullut siihen paikkaan, jossa suorittaminen ja vimmattu edistyminen on täyttänyt tehtävänsä. Tuntuu siltä, että musiikin muodossa purkautuva tarinani on edennyt lukuun, jossa tohina ja vikkelyys ja sähinä yksinkertaisesti antavat tilaa luonnollisemmalle äänelle. Sen juuret ovat kaukana toisessa paikassa ja ajassa; se elää hengityksen ja kosketuksen luontaisissa sykkeissä ja nousee maaperästä ja maisemasta ja kielestä, jotka äkkiarvaamatta, pyytämättä ja tilaamatta, tulivat lähelle, kuin aiemmin koettuna.

Ehkä ennen pitkää kaivan esille progelempparini, ehkä en. En ota asiasta mitään paineita, vaikka nyt hieman höpsöltä tuntuukin.

Olen aina kuunnellut, soittanut, höpöttänyt ja elänyt musiikkia. Se on virtana kantanut ja kuljettanut silloinkin, kun juuri muuta ei ole ollut. Nyt se on vienyt minut uuteen, hyvään tilaan, jota en osannut odottaa. Siitä saa olla kiitollinen. 

Matka jatkuu.

Slàinte! J

Christmas album recommendations, for that secret elf in you :)

Note: This is an extra posting in a blog that's usually in Finnish and filled with gloomy analyses on Finnish and international politics and the current threats to liberal democracy. But since I own this blog, I can damn well write here about Xmas music, and in English too, if I please ;)

My friends and long-time acquaintances are well aware of the fact that inside this liberal and grumpy blogger resides a hopeless romantic who blossoms at Christmas time. The central myth of an innocent child defeating the forces of darkness has always felt very important to me, even if I have left the more formal teachings of church Christianity behind. I love Dickens' A Christmas Carol  and wish I could have written the wonderful defence of Christmas that Scrooge's nephew gives to his uncle.

I guess you could say that the biblical Christmas story and Dickens, combined with the Nordic winter landscape's peacefulness (assuming we have snow in these era of tragic climate change) and our more gentle Christmas traditions, together create a warm blanket of hope and tranquility I love to wrap myself in during the season. It is my happily irrational refuge from a world that's getting more and irrational in a worse sense.

Music, of course, is my main Xmas decoration. I would never give up the tree and a bit of tinsel in the house, but they would not be the same without the music. But the commercialized Xmas season has made many outright allergic to carols and seasonal songs. No wonder: a force-fed overkill of machine made bulk renditions of the most overused melodies would drive anyone up the wall and have them renounce the damned holiday altogether.

And that is why I have curated this list especially for all of you who are avoiding the Xmas chaos but would not mind having some decent or even excellent, spirited and inspired/insipiring seasonal music to decorated the tree or warm some eggnog or glogg by. This list is decidedly mid-brow,I have left both the higher and lower ends of the cultural scale out of this. So fear not: there's nothing here to challenge you artistically (too much anyway) or make you desperate with just how numb and dumbing pop music, especially seasonal, can be.

And here we go...

CHAPTER 1: THE AMAZING LADIES OF WINTER

Annie Lennox: A Christmas Cornucopia (2010)

 I have never been her fan - I could not stand the Eurythmics one bit - so I was totally dumbstruck when I heard this the first time. Annie has chosen a surprisingly spiritual set of familiar songs here, and she really blows a whole new spirit into them; this just may be the most inspired modern Xmas album I have heard.

She boldly combines quiet passages with endlessly multitracked vocals, innovative instrumentation, Christian sentiment with a very pagan drum/heartbeat and world music elements. Somehow she manages gives a whole new shine to these old Xmas warhorses and on occasion (especially "See Amid The Winter's Snow" and "In The Bleak Midwinter") seems to recreate the songs from scratch, they feel absolutely fresh in her vision. And what she does with "Silent Night", the most tired song of all, is amazing: she plainsings it with minimal accompaniment, and it's just... staggering.

I don't know what her spirituality is but on this album, she believes and proclaims every word and it's really very touching. The final track, "Universal Child", is her own piece and it is a beauty, especially the lyrics. It's all there, nothing to add.

https://open.spotify.com/album/28ayEbdpI9KqBgzLZLwYOF

https://itunes.apple.com/us/album/a-christmas-cornucopia/id397488010

* * * * *

Sarah McLachlan: Wintersong (2006)

Another extremely fine seasonal album from another very talented female artist. Wintersong is a luminous set of mostly familiar seasonal tunes. For innovation, there is nothing here that would come close to Lennox's highly original approach, but but Sarah plays her strenghts to the max here. The music is gentle but not limp; there is light and air in the soundscape but the overall emotion in strong. And, most of all, her presence is all there - she seems to come very close to the listener.

As an album, it's an even, strong performance. If one wants to point out certain songs as particularly successful, I would go for the achingly beautiful title track (written by herself and based on a very personal occurrence in her life) and a very nice, unassuming reading of Joni Mitchell's "River". But they are all good and the album succeeds very much as a whole.

https://open.spotify.com/album/66TijPOdbkKqENLhOuDUhJ

https://itunes.apple.com/us/album/wintersong/id200880196

* * * * *

Tori Amos: Midwinter Graces (2009)

Tori Amos' Xmas album was a total out-of-the-blue affair; no one expected her to do anything like this. It occupies something of a middle ground between Annie and Sarah. More adventurous than Sarah but a bit more reserved in innovation than Annie, Tori found a special seasonal voice on this album.

Her approach is ingenious: the songs are her own and they're not. Almost every piece here is based on one or more familiar tunes, ie. she has taken a fairly standard set of songs and used them as a springboard for her own revisionings of them.

The soundscape is simply gorgeous; more the winternight blue of the album cover than Santa red or tinsel gold. It's not a cheerful album but not gloomy either; there's a sense of almost meditative reflecting on familiar material, and her dark-toned voice lends an extra depth to the proceedings. My favorite is the utterly majestic "Star Of Wonder", possibly the most impressive version of the song I have heard, with her totally-in-it vocals really giving weight to the slightly mysterious lyrics.

https://open.spotify.com/album/0xydCyvseRJPqiCk7WJO48

https://itunes.apple.com/us/album/a/id337829352

* * * * *

Kate Rusby: The Frost Is All Over (2015)

When the central lady of British folk music came out with her Xmas album, she did not compromise her style. The combination of traditional folk and singer-songwriter ethos dominates the album, and from the first bars the result is totally delightful, sometimes even playful, and always as warm as a mug of warmed up cider on a winter's day. There's a bit of Tori's "let's mix this up a bit" strategy here, too: for example, a song called "Sunny Bank" is actually a nice reworking of ye olde "I Saw Three Ships".

 It's mostly own material, combined with some standard elements, and all of it is very humane and 0 % cloying. In the barrage of Xmas pomp and circumstance and all the overtly jolly cheer, The Frost Is All Over is like sitting down in front of a fire with some very good company for an unhurried good time. My very only complaint is about the cover art: the chill and the frost are furthest things from this music :)

* * * * *

Holly Cole: Baby It's Cold Outside (2001)

In case you prefer a jazzier mood for your Xmas ladies, Canada's Holly Cole delivers, big time. Her seasonal album may not offer anything very surprising, but it's smoky, it's tempting, it's stylish and it expertly walks the fine line between jazz clubs, lounge bars and bigger stages. It's not glitzy in the way, say, Diana Krall's Xmas album was, but a much more intimate affair.

As a big bonus, there a two intriguing songs with strong lyrics showing the shadows some people have to live with at Christmas. "If We Make It Through December" and "What About Me" are healthy reminders of the real lives people live even in the festive season.

https://open.spotify.com/album/3bt93syd8tXz406kBywkEQ

* * * * *

Aimee Mann: One More Drifter In The Snow (2006)

Just like Tori Amos, Aimee Mann surprised everyone by releasing a Xmas albun ten years ago. It is a fantastasic effort, making up in stunning quality for its way less han 40 minutes duration.

From the opening chords of Jimmy Webb's "Whatever Happened To Christmas" to the sincere final e "Calling On Mary", the album is awash with twangy guitars and 1960's studio echo, creating images of nighttime highways and those lonely drifters amid snowbanks, headed for who knows where. The extra dark and veeery slow reading of "White Christmas" pushes this envelope as far as possible, almost into early Tom Waits territory... and it works.

The spotless production is a sheer marvel, especially to those who can appreciate the subtlelest arrangements and neo-retro sounds.

https://open.spotify.com/album/5HG425mpvfjpIQcbaKkhQl

https://itunes.apple.com/us/album/one-more-drifter-in-the-snow/id550527518


* * * * *

CHAPTER 2: THE REFINED GENTLEMEN

Josh Groban: Noel (2007)

Okay. Josh Groban. Sold 3,7 milloin copies of this. But why is this here, on this list?

It's actually hard to say. On the surface, this album is intolerable. Safe arrangements, guest artists on selected tracks, Hollywood bling and schmaltz all over the place, boring old selections. Right?

Yes - and no. It just happens that Mr. Groban has a rare gift: he can actually project a gentle and sincere personality to the listener. And with producer David Foster's insight, his semi-trained, semi-classical vocal style has been fitted with the arrangements his voice deserves.  And when the arrangements forego the classical for the small scale acoustic, his delivery is a delight, as in "The Christmas Song". His open, attractive personality and welcoming presence, along with Foster's skilled production, quite simply turn what might have been a train wreck of album into a humanized version of the all too familiar mass produced American Xmas glitter.

But do enjoy responsibly ;)

https://open.spotify.com/album/4kqXw1yf9EKamws0zCarGt

https://itunes.apple.com/us/album/noel/id738166403

* * * * *

Michael Bublé: Christmas (2012)

Where Josh Groban and David Foster managed to turn hideousness to niceness, Michael Bublé used another strategy to sell trillions of his Xmas album: the time machine.

Without any shame whatsoever. Bublé not only embraced every cliche on the Xmas pages of the Great American Songbook, he became those 1940's-1950's cliches. There's always something creepy when a person adopts someone else's personality, in this case, the personality of an entire era.


But it worked: this has sold more milloins than Wikipedia even dares to count.  And it has even created memes:

So, is Christmas any good? Actually, yes. It is so utterly shameless in its wholesale plunge into the pre-Elvis era, only very few artists could pull this off. Bublé is obviously very deeply in love with this genre and the era, because he brings not only the style but some of the spirit with him. In a way, with this album, he became The Ghost of Christmas Past. The results are, in their own way, perfect and I, for one, cannot but helplessly grin when "It's Beginning to Look a Lot Like Christmas" starts to play. So, if you want to celebrate in old skool style, go ahead, no shame. But, if possible, skip the truly hideous "All I Want For Christmas Is You". It's got autotune and plastic and digital whatevers that Santa does NOT accept here.

https://open.spotify.com/album/3CKVXhODttZebJAzjUs2un

https://itunes.apple.com/us/album/christmas/id669854820

* * * * *

Nat King Cole: The Christmas Song (1960)

Do I really have to introduce this?

No, I don't. Except to say that this is the album where the most amazing male voice in popular music history made old and tired carols and Xmas songs alive and aglow. If you've never played this, say you're sorry and play this now.

Bless you, Nat. And a Merry Christmas to you, too.




https://open.spotify.com/album/2d3wa6DNw6HEdrKf6VmW4O

https://itunes.apple.com/us/album/the-christmas-song/id737347219

* * * * *


Sting: If On A Winter's Night (2009)
 

Seasonal or not, this is actually one of Sting's best efforts. Richly acoustic and filled with subtle energy - it's wintery but not frozen - the combination of standards and his own songs work well together. My favorite track is probably "Christmas At Sea", where Sting's personal background probably raises its shadow and Mary MacMasters' backing vox create absolute Celtic magic. And the simple rustic arrangement to "Lo, How A Rose E'er Blooming" is just magnificent.

A fine album to be listened to in a darkened room, with some peaty whiskey to go with it, if possible.


* * * * *

CHAPTER 3: THE BAND ALBUMS which I shall introduce more briefly

Barenaked Ladies: Barenaked For The Holidays (2004)

Canada's satirical poprockers found a great balance between jokes and warmhearted jollity on this one. Can be listened to for the jokes (both musical and verbal), for the excellent playing or, preferably, both. High point: "Green Christmas".


https://open.spotify.com/album/2AZIdUBbQHYXLkewM1Ouvx






* * * * *

The December People: Sounds Like Christmas (2001)

15 years ago, a bunch of US prog musicians got a daft idea: what if old Xmas songs had been written and recorded by prog rock and classic rock bands? How would they sound?

This is the result - an album with very familiar songs that sound like Yes, Queen, Zep, Genesis, Kansas...

Dumb? Yeah, kinda. But also very, very well made - and tons of fun if you're into those bands :)

https://open.spotify.com/album/3DQVEw9YtkkTsMBEndUjY4

* * * * *

Sixpence None The Richer: The Dawn Of Grace (2008)

The Christian/indie band's seasonal album makes no gestures to be grand or imposing. It's tuneful, relaxed, fun, anything a nice, acoustic-driven band can be. And there are times and days when that is just what you need: sincerely delivered essentials and humanity. It's here.

https://open.spotify.com/album/7cTjnPaR1RmKsKPHU7KQ2X





* * * * *

Weeping Willows: Christmas Time Has Come (2014) 

The Swedish low key, retro style band's Xmas album is a pretty perfect throwback to mid/late 1960's poprock sound, at times reproduced with the same precision Bublé applies to his retro turns. It's easy to just softly sink into this slightly melancholy soundscape that has its expertly rounded shadowed corners and bright spots of joy.

https://open.spotify.com/album/0JILGtqUJ1HwHbfmfgf4cu

Itsenäistä unelmahöttöä

Itsenäisyyspäivän kunniaksi muutamia ajatuksia unelmahötön puolustukseksi.

Halvan populismin ravistellessa läntistä maailmaa, yhdeksi syypääksi on osoitettu politiikka itse. Mutkikas ja hidas prosessi ei vastaa kieleltään eikä tunteiltaan tavallisten kansalaisten vaatimuksia ajassa, jossa viisi sekuntia on liian pitkä odotusaika verkkosivun latautumiselle ja "Kulta, sinusta on tullut pullukka" saa jälleen uuden kauden.

Kritiikki on sinänsä oikeutettua, mutta ei pidä vähätellä sitä faktaa, että selkeän ja yksinkertaisen puheen käyttäminen usein erittäin kompleksisten asioiden työstämiseen ja viestimiseen nyt vaan on kovin haastavaa. Siihen pitää pyrkiä, mutta samalla tunnustaa, että perustulomalleista tai Venäjä-pakotteiden purkamisen ehdoista ei oikein voi selvitä pelkällä "on se ilmoja pijelly" -puheella. Välimaasto on syytä löytää.

Sanoja suuremman ongelman löydän aivan tietystä kohdasta nykypolitiikan retoriikkaa. Se on puhe unelmahötöstä. Jokainen yhteiskuntavisio, joka ei mahdu tämän vuoden budjettikehykseen tai jonka edellyttämä teknologia on vasta betavaiheessa, saa nykyisin äärimmäisen herkästi vastaansa tuon yhden sanan tehokkaan tylytyksen, jonka avulla sekä visio että sen lausuja leimataan todellisuusvajeisiksi idiooteiksi.

"Höttö" viittaa lisäksi pehmeään, hattaramaiseen, hössöttävään - siis negatiiviseen naisstereotyyppiin, ja lähes aina unelmahöttöilystä syyttävätkin eleettömät baritonimiehet (pahoittelut toisen stereotyypin käytöstä), joiden äänensävystä tihkuu isällinen turhautuminen pilvilinnoja piirtelevän jälkikasvun hömpötyksiin.

Unelmahötöksi leimataan tyypillisesti sellainen yhteiskunnallinen keskustelu, jossa piiretään ääriviivoja tulevalle yhteiskunnalle ehkä sellaisella 5-15 vuoden horisontilla. Siinä keskustelussa ohitetaan ne esteet, jotka juuri nyt ja tässä hetkessä tekevät vision toteutumisen mahdolliseksi. Koska kärsivällisyys-, mielikuvitus- ja empatiahorisonttimme ovat kaventuneet samassa suhteessa kanavapaikkojen lisääntymisen, kvartaalitalouden ja solvaavan puheen sietämisen kanssa, visioivalle yhteiskuntakeskustelulle on nykyisin surkean vähän tilaa. Sitä kun ei voida noin vain muuttaa kustannusarvioiksi, ei projekteiksi, ei edes julkisen velan taittumisen indekseiksi. Niinpä on sopivinta kutsua sitä unelmahötöksi ja lopettaa keskustelu siihen ennen kuin se ehtii edes alkaa

Tämä surettaaa kovasti. Omat lapseni ovat maailmanpelastusiässä eli parhaassa työmarkkinaiskussa noin 15 vuoden kuluttua, mutta mitä he ovat rakentamassa ja parantamassa, jos kukaan ei uskalla katsoa tulevaisuuteen ja hahmotella niitä ihmisen hyvinvoinnin päämääriä, joita varten me säästämme, digitalisoimme, leikkaamme ja kilpailukykyilemme? Vai ajattelevatko nykyiset johtajamme, että ainakin suomalaisen ihmisen kohtalona on keskittyä sinnittelemään itsearvoisen sinnittelemisen vuoksi ja kehittämään järjestelmiä jotka kehittävät järjestelmiä ilman mitään muuta visiota kuin se, että seuraavillakin sukupolvilla olisi mahdollisuus sinnitellä ja mutista että "näin se nyt vaan on"?

Ei, ei ja ei. Kun Suomi tänään täyttää 99 vuotta, haluan muistuttaa itsenäisen Suomen olleen vuosikymmenien ajan täyttä unelmahöttöä, jonka tavoittelusta ja ääneen puhumisesta viranomaiset rankaisivat ankarasti ja jonka puhumisesta sen ajan tolkun ihmiset pidättäytyivät. Nykyisestä unelmahötöstä ei rangaista Siperialla - ainakaan vielä - mutta vaikenemisella ja sarkasmilla kyllä.

Jos ei ole ilmaistuja visioita, ei ole myöskään suuntia, joista valita ja joiden välillä rauhanomaisesti neuvotella ja sovitella. Niinpä haluan unelmoida tasa-arvoisesta, avoimesta, keskustelevasta, viisaasta, koulutetusta, kulttuuria vahvasti tuottavasta, energiaedistyksellisestä, väristä ja uskonnosta ja sukupuolesta riippumatta ihmisiin panostavasta Suomesta, joka ei peräydy maailman haasteiden edessä vaan on mieluummin osa ratkaisua kuin osa ongelmaa.

Unelmointi on minun ja meidän kaikkien oikeus ja sen pitäisi olla lähes velvollisuus kaikille niille, jotka siihen pystyvät. Koska jos emme tiedä, minne ja miksi olemme menossa, emme mene minnekään. Se on vaihtoehto, jota itsenäisenä, maailmassa asuvana suomalaisena en hyväksy.

Valoisaa ja visionääristä ja unelmahöttöistä itsenäisyyspäivää 2016!

*****

Soundtrack: Jean Sibelius, sinfonia nr. 1, toinen osa: Andante (ma non troppo lento)
https://open.spotify.com/track/6Vu2WTMvKInpQcpOF12MFu

Mitä ne haluavat?

Tässä minä istun, olohuoneen sohvalla, nokka lentsuisesti tukossa. Kissa kuorsaa vieressä ja Kjell Westön kirja on sivulla 71. Tv-uutisissa oli äsken metsäkone Savossa ja nyt siellä on turisteja Saimaalla. Ei metsäkoneessa vaan uutisissa.

Idyllisellä iltahetkellä on ikävä pohjavire, jota en saa ravistettua. Eilen kuuntelin amerikkalaisen radiokanavan asiaohjelman debattia, jossa itäistä isäntää vihaava USA:ssa asuva venäläinen asiantuntija ja USA:ssa asuva itäistä isäntää ymmärtävä amerikkalainen asiantuntija olivat polaarisesti vastakohtaista mieltä kaikesta maailmanpolitiikassa. Paitsi siitä, että jos Se Toinen Osapuoli, joko US tai RUS, ei nyt jousta, olemme pian globaalissa ydinsodassa, ja se siitä sitten. Että just nyt olisi ne viimeiset hetket tehdä asialle jotain.

Ja tässä minä istun. Räkä valuu, kissa nukkuu ja pohjoiseen Suomeen ennustetaan sadetta pääasiassa lumena. Kauhu ja vähintään yhtä vahvasti suru hiipivät ihon alle lamauttavana sairautena. Ei viitsi ajatellakaan, mitä tässä tekisi ilman läheisten ihmisten luomaa ankkuroitumista päivästä toiseen jatkuvaan, ihan tavalliseen, elämään.

Miten me tähän tulimme? Mitä täältä kotisohvalta voi tehdä? Järjen puhuminen ei enää ole optio, kun mielipuolisuus on edennyt tarpeeksi pitkälle, eikä täältä ääni hirveän pitkälle kanna. Pehmeiden sohvatyynyjen keskeltä kukaan ei kuule huutoasi.

Ehkä tässä on loppujen lopuksi kyse vain siitä, että kun valtava imperiumi hiipuu, sille jää krapula. Se on ennenkin nähty. Tulee sellainen helvetillinen päänsärky, jonka kourissa ihminen haluaa vetää tiukalla nyrkillä turpaan ketä tahansa, joka yhtään uskaltaa edes hymähtää. Jos siinä krapulassa on ihmisen sijasta valtio ja sen nyrkissä sattuu olemaan Iskender-ohjuksia, niin selavii. Kerranhan täällä vain ollaan.

Eikö olekin muuten katkeran latteaa tämmöinen? Jossain universumin toisella laidalla aamuhesarissa on jonkin ajan päästä otsikko "Loukattu ylpeys ja menneen voiman muisto suistivat sivilisaation perhesurmaan". Siellä kolmehaaraiset piipohjaiset elämänmuodot pudistelevat päitään, mutisevat että "mikähän se saa kokonaisen lajin tekemään tuollaista, jaa-a", hörppäävät aamujuomaa ja siirtyvät urheilu-uutisiin.

Ennen tuon uutisen julkaisua voimme täällä tapahtumapaikalla miettiä syitä.

Haluaako itäinen ystävämme vaikkapa meiltä ja länsimaapuriltamme a) viljelymaata ja talousmetsää, b) anteeksipyynnön jostain asiasta, c) S-etukortin, d) Olkiluoto kolmosen, Tangomarkkinat ja Allsång på Skansenin, e) Malmin lentokentän ja Spotifyn omistajuuden, f) hyvien Pisa-tulosten salaisuuden, g) rajattomasti ilmaisia matkoja ruotsinlaivoilla vai h) toimivan lähiliikenteen ja äitiyspakkauksen? Kesäteatterin? Lihamukin?

Vai haluavatko ne vain mahdollisuuden pamauttaa meidät huitsin tuuttiin, koska voivat tehdä niin ja ihminen on hieman äkkipikainen laji? Ihan vain koska niitä vituttaa?

"Ihmiset... No, tiesihän sen miten tämä päättyy. Hoh hoijaa ja on perhana taas aikainen herätys huomenna", todetaan satahäntäisten timanttikirppujen planeetalla, jossa on seurattu ihmiskunnan seikkailuja suorana reality showna holovastaanottimista (mukana hajut) jo 5000 vuoden ajan, sieltä Kaksoisvirranmaan ensimmäisistä savitalokylistä alkaen, ja laitetaan vastaanotin kiinni. "Kaikesta sosiaalipornosta sitä viihdeohjelmia pitääkin tehdä. Eikö ne mitään fiksumpaa ohjelman aihetta keksi?"

Kansalaiskurin dosentti ja terveen kansakunnan valmentaminen

Kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth on kaikesta päätellen fiksu mies, joka on kouluttanut itseään ja edennyt akateemisessa maailmassa hyvinkin korkealle. Se ei muuta miksikään sitä, että oman ilmoituksensa mukaan Munkkiniemessä kirjoittava Ehrnrooth esittää Ylen kolumnissaan 21.10. (http://yle.fi/uutiset/3-9245617) ajatuksia, joiden sisäistä sekamelskaa en voi kuin ihmetellä.

Lyhyesti sanoen, Ehrnroothin perusargumentti on, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, joka tasaa isoimpia tuloeroja ja tekee työttömänkin elämisen mahdolliseksi, on taloudellisesti mutta ennen muuta moraalisesti väärä ellei suorastaan paha, sanan liki metafyyisessä latauksessa. Paha poistuu poistamalla sosiaalituet ja pakottamalla työhön.

Jos tuo kuulosti turhan jyrkältä tulkinnalta Ehrnroothin lääkkeistä, on tarkasteltava mitä E. itse sanoo. Hänen pääargumentillaan vaikuttaa olevan kaksi taustaoletusta, jotka siteeraan suoraan dosentin kolumnista:

1."(Hyvinvointivaltio) on työväenliikkeen linnakkeissa tietoisesti rakennettu keino ulosmitata työnantajilta ja paremmin ansaitsevalta keskiluokalta kaikki mikä tulonsiirtojen avulla irti saadaan. Nyt esimerkiksi asumistukeen kuluu 1,7 miljardia vuodessa ja edunsaajia on 800 000 henkeä eli 60 prosenttia vuokralla asuvista. Tästä ja monista muista alun perin väliaikaisiksi tarkoitetuista puutteenalaisten avustuksista on tullut kohtalaisen hyvinkin pärjäävien pysyviä luontaisetuja, joita niihin oikeutetut käyttävät surutta hyväkseen."

2. "Jos halutaan lisää vastuullisia ja vapaita ihmisiä, tarjottakoon työttömille henkilökohtaisesti velvoittavia työllistämis- ja sosiaaliturvasopimuksia. Sillä tavoin – hyvin toimintaan sitouttamalla – valmennetaan tervettä, elinvoimaista, osaavaa ja kyvykästä kansakuntaa, jonka jäsenet voivat menestyä myös globaalissa kilpailussa."

Oletuksesta numero 1:
E. siis sanoo, että pitkäaikainen pohjoismainen yhteiskuntamalli perustuu ay-liikkeen tekemään tietoiseen ja tahalliseen varkauteen, jossa marionettiduunareita ohjailevat ay-pomot kääntävät ahkerien ja vastuullisten yrittäjien ja valkokaulusluokan ansaitsemat rahat. Tuloksena kaiketi se lohduton ja moraaliton kurjala, jossa minustakin on tullut tällainen limainen Klonkku. Anteeksi halpa ja kökkö ironia, mutta se on samaa karkeaa ja vääristävää tasoa kuin Jari E:n tekstissään rakentama olkiukkoyhteiskuntaväite.

Jari E. siteeraa varmaankin ihan oikein nuo asumistukiluvut. Minustakin ne ovat liian suuria. Mutta ne herättävät Jari E:ssa eri ajatuksia kuin minussa. E. näkee niissä satoja tuhansia suomalaisia, ovelia kyynikkoja, jotka omatunto jäissä kuppaavat järjestelmän porsaanreikiä. Minä sen sijaan näen noissa luvuissa kysymyksen "onko asuntopolitiikassamme jotain pahasti pielessä?".

Oletuksesta numero 2:
Kolumnin aiemmassa kohdassa selviää, että E:n mielestä elämme ’sosialismissa’, joka on ei-tavoiteltava tila. Sitä se on myös minun mielestäni, mutta toisin kuin E., minä en juuri sosialismia näe kun katson ympärilleni tässä maassa, jossa startuppia, konsernia ja burgeripaikkoja on joka nurkalla ja persut ovat hallituksessa.

Joka tapauksessa on perin kummallista, että E. esittää työttömille "velvoittavia työllistämis- ja sosiaaliturvasopimuksia". Tuossa nimittäin haisee, ei ainoastaan sosialismi, vaan suorastaan Neuvostoliitto. Siellähän ei työttömyyttä siedetty eikä sitä ollut, koska siellä vallitsi ehnroothilainen näkemys työn vapauttavasta merkityksestä ihmiselle. Jos et saanut itsellesi muuten työtä, valtio järjesti sinulle aivan varmasti velvoittavan työllistymissopimuksen tarjouksena, josta ei voinut kieltäytyä.

Oletan, että E. ajaa takaa jotain samankaltaista, koska kunnon oikeistokonservatiivina hän tuskin ajattelee, että yritykset velvotettaisiin jollain lailla työllistämään ihmisiä. Käteen jää mustana pekkana oletus, että hän esittää, että Suomen valtio ryhtyisi pakkotyöllistämiseen. En hirveästi pelottelisi demarien sosialismilla, jos itse vihjaakaan tuohon suuntaan, ja niin E. kyllä tekstissään tekee. Jos hän ei itse huomannut, mitä tuli sanottua... no, sen pahempi hänelle.

Yhden asian E. jätti Ylen kolumnistaan pois. Se tuli esille 11.10. Sari Valton puheohjelmassa Ylen Radio 1:ssä. Aiheena oli eriarvoisuus Suomessa ja E:n vastaparina oli köyhyystutkija Maria Ohisalo. Löytyy Areenasta, http://areena.yle.fi/1-3669348. Ohjelman alkumetreillä E. viittaa ihmisten "geneettisiin ominaisuuksiin" eriarvoisuuden yhtenä taustatekijänä, joka on pysyvä ja muuttumaton ja siksi sellainen, että sen vaikutuksia on joutavaa, jopa vahingollista, koettaa sosiaalitaloudella tasoitella. Yhdet vain ovat vähemmän kykeneviä ja siksi vähemmän vauraita, toiset geneettisesti laadukkaampia kykeneviä menestykseen, jota heiltä ei saa estää tulonsiirroilla.

Koska E. puhui nimenomaan geneeistä eli periytyvyydestä, eikä yksilön muista synnynnäisistä ominaisuuksista, jätän pohdintaanne, mihin suuntiin hänen argumentaatiotaan voi viedä suht vähäisellä mielikuvituksella. Liitän kuitenkin tässä yhteydessä radiossa kuultuun geenipuheeseen tuossa kolumnissa E:n kirjauksen "valmennetaan tervettä, elinvoimaista, osaavaa ja kyvykästä kansakuntaa". Osaatte laskea 1+1, aivan varmasti.

E. ei tietenkään kolumnissaan kerro, millä konkretialla tuo "terveen kansakunnan valmennus" tapahtuu tai mitä "velvoittavien henkilökohtaisten työllistämissopimuksien" tekeminen tarkoittaa käytännössä. Valitettavasti sama konkretian täydellinen puuttuminen vaivaa myös kasvatustieteen emeritusprofessorin Kari Uusikylän tuoretta bloggausta (https://kariuusikyla.com/2016/10/24/kenen-suomea-juhlimme-ensi-vuonna/), jonka humanistinen eetos muuten toimii täydellisenä ideologisena vastapoolina Ehrnroothin kansankuri ja -jalostuspuheelle.

Kun maailman- ja ihmiskuvien kamppailu jää täysin ylätasolle, siitä ei ole todellisen poliittisen debatin eväiksi vaan lähinnä sytytysnesteeksi. Valitettavasti.

Tylsistymisestä, joukkotuhosta, gremlineistä ja kantarelleista

Tänään, 13.10.2016, The Independent-lehti kirjoitti seuraavaa:

"There are about 195 countries in the world. Only a dozen or so can be said to be properly at peace: Iceland, the world’s most peaceful country according to the Global Peace Index, followed by Denmark, Austria, New Zealand, Portugal, the Czech Republic, Switzerland, Canada, Japan, Slovenia and Finland. A tiny proportion of the world’s population reside in these outposts of calm. The list of conflicts, wars, civil wars, insurgencies and permanent states of terror is a much longer one, from the all-too-familiar agonies of Syria, Afghanistan, Iraq, Ukraine, Boko Haram in west Africa, and Yemen through to less well-covered conflicts such as the drugs wars in Mexico and insurgencies from Burma to Armenia and Azerbaijan to (until recently) Colombia."

Sentimentaalinen humanisti kuten minä voisi sanoa, että koko harjoitus meni täysin perseelleen ja ihmisen pahimmat taipumukset voittivat vain noin 70 vuotta - kaksi kokonaista sukupolvea - natsi-Saksan ja Stalinin CCCP:n jälkeen. Siinä eivät ole auttaneet tieteen kehitys, sairauksien voittaminen, tiedon lisääntyminen, ihmisoikeuksien tunnustaminen, elintason yleinen voimakas nousu, rockfestarit, skeittaus, työolojen paraneminen, viisipäiväinen työviikko, My Little Pony, Martti Ahtisaari, nuudeliravintolat ja kissavideot.

On yksi asia, että varakkaiden maiden loputtomasti kusettamat vanhat siirtomaat oireilevat ja kipuilevat edelleen. Mutta on kokonaan toinen juttu, että kaikkien noiden yllä lueteltujen esimerkkien jälkeenkin Euroopan leppoisat kansalaiset kaivavat pikavauhtia kaapeistaan rasistilippikset, tiedevastaiset saappaat ja naisvihaiset käsineet heti, kun loputtomaksi luvattu talouskasvu notkahtaa ja vetää 2-3 prosenttiyksikköä kansantaloudesta. Niin, ei kai sitä sivistynyt ihminen voi hyväksyä että ensi vuonna meillä onkin ostovoimaa enää saman verran kuin keväällä 2011, etenkin jos kaduilla voi nähdä sotia ja toivottomuutta pakenevia resupekkoja. Ikään kuin tässä tahmeassa talouskasvussa ja viennin nihkeässä vetämisessä ei olisi tarpeeksi kestettävää.

Tästä suuresta onnettomuudesta johtuen monet eurooppalaiset, venäläiset ja amerikkalaiset ovat menettäneet kaiken toivonsa ja keksineet ihan uuden tavan piristyä. Se on mahdollisuus ihan kunnon oikeasta sodasta, sellaisesta jossa ydinpommit paukkuvat ja satoja tuhansia kuolee joka päivä ja ympäristö muuttuu elinkelvottomaksi. Siinä ei himmailla eikä tarvitse enää valittaa tehottomista poliitikoista, löysästä maahanmuuttopolitiikasta ja huonosta urheilumenestyksestä. Viimeinkin tapahtuu jotain konkreettista, ja kun mies saa kypärän päähänsä ja kuolemanvaaran iholleen niin vot.

Tämän on ymmärtänyt niin Donald Trump kuin Vladimir Putin. Molempien puheet, ja Putinilla myös teot, tihkuvat taisteluhormoneja, syöttävät ärsykkeitä tikapuuhermoston ‘pakene tai taistele’ -refleksiin, laittavat sykettä kyllästyneeseen sydämeen, liehuttavat lippuja ja kokoavat ihmisiä yhteen huutamaan maan nimeä ja tuuppimaan muunmaalaisia ja -näköisiä, mikä on tietysti kehollisesti terveellisempi tapa viettää iltaa kuin lojua sohvan pohjalla katsomassa Nepalin rekkakuskeja tai Alastonta avioeroa illasta toiseen. Varapresidenttiehdokas Mike Pencen tilaisuudessa pari päivää sitten huudettiin jo aseellista vallankumousta jos Trump ei voita. Kuinkas muutenkaan.

Tämän takia faktoilla ei ole enää merkitystä ja "pommitetaan ne (niiksi kelpaa oikeastaan kuka tahansa) jauhelihaksi" kuulostaa ihan fiksulta dynaamiselta johtajuudelta. Se tuntuu hyvältä, koska meillä oli niin saatanan tylsää että kahden prosenttiyksikön bkt-pudotus tuntui julkiselta ripulipaskat kalsareissa -nöyryytykseltä. Ja meillä oli tylsää siksi, että maailma oli meidän huomaamattamme jo hyvin pitkälle valmis eikä ollut muuta odotettavaa kuin seuraava BB-kausi ja kun siitäkin meni maku niin sitten ei ollut enää mitään. Ei kai vienti vedä kun kaikilla on jo kaikkea ja niillä joilla ei ole, ei ole rahaa muuhun kuin iltakaljaan Pub Sydänkäpysessä mutta on edes siihen.

Kaikki edellä oleva selittää myös Trumpin, tavallaan ainakin. Vastuuton ja vaarallinen ja sosiaalipornahtavasti hullu mies, joka tavoittelee ydinsodan nappulan vieressä olevaa työpöytää, on tavattoman viihdyttävä. Siinä arjen murheet unohtuvat hetkeksi. Ja huomatkaa: Trump on tiedetty kahjoksi jo kauan. Gremlins 2 -elokuvassa on Daniel Clamp -niminen sekopäinen, arvaamaton miljardööri, joka on rakennuttanut paljon Isoja Taloja ja itselleen Manhattanille Clamp Building -hyperpilvenpiirtäjän, jonka uumenista hän junailee kaikkia operaatioitaan, joita on kaikkialla. Hän on niin vallasta sekaisin, että on teettänyt televisiossa esitettäväksi äitelän tunnelmavideon, joka ajetaan eetteriin vain ja ainoastaan maailmanlopun koittaessa. Video luonnollisesti nähdään elokuvan aikana, katso se tästä: http://youtu.be/qzhPzHhnFl0

Clamp on tietenkin Trump-parodia, helppo sellainen. Mutta että jo 1980-luvun lopulla on ollut selvää ja yleisessä tiedossa, että Trump on kyvytön itsehillintään, loputtoman ahne, itsekäs, yhtä käkeä vailla oleva kello, ja siitä huolimatta olemme hänen kanssaan tässä tilanteessa. Tällaiseen lajin sisäiseen katatoniaan eivät muut lajit pysty.

Mutta toisaalta, kaikki tämä antaa hyvän syyn reflektoida hetken ja kysyä, pitäisikö meidän pinnistää omia ja kollektiivisia muistejamme ja palauttaa mieleen ne vaarattomat, maltilliset ja kohtuulliset asiat, joiden ansiosta meillä ei oikeastaan ollutkaan niin tylsää, että nyt pitäisi alkaa tai jatkaa joukkotuhontaa. Muistellaanpa:
Kissat
Pehmeä tyyny ja lämmin peitto
Turkkilainen jugurtti ja pensasmustikat
Perhoset
Big Bang Theory
Blinit
Dvorakin 9. sinfonian toinen osa (Largo)
Ernst Lubitsch
Islannin jalkapallomenestys
Uudet perunat
Ensimmäinen kevätpäivä
Yllättävän hyvä arvosana huonosti menneessä kokeessa
Carl Barksin Aku Ankka
Aurinkopaneelilamput pihamaalla
Jussi Jurkka sanomassa "hyvää ötyä"

Ei meillä niin tylsää ole, vaikka bkt välillä vähän putoaa ja töistäkin joutuu toisinaan pois. Pidetään mielessä nuo hyvät asiat, mitä ne kullakin sitten ovat, niin ei tarvita mitään trumppeja eikä paidattomia machojohtajia. Ne voisi päinvastoin viedä vaikka kantarellimetsälle vähän rauhoittumaan. Ja maailma pelastuu.

Hetki EU-myönteistä EU-kritiikkiä

Rakkaat kanssahöntsääjät,

Tiedotan, että minusta on tullut EU-kriittinen. Koska en ole ollut aiemmin juurikaan EU-kriittinen, tässä on tapahtunut kohauttava muutos ja blogini uutiskynnys ylittyy.

Ja nyt heti pitää täsmentää. Minusta ei ole tullut EU-vastainen vaan -kriittinen, sanan korrektissa merkityksessä.

Olen kriittinen siitä, että unioni ei pysty pitämään kiinni omista ihmisoikeuksien perusarvoistaan, vaan ajautuu paniikkiin, kun EU-alueen väestön yhden viidessadasosan verran teurastusta, mielivaltaa ja täydellistä tulevaisuudettomuutta pakenevia ihmisiä padotaan, eristetään ja karkotetaan Euroopasta.

Olen kriittinen siitä, että tuohon paniikkiin liittyen EU vajoaa tekemään käytännössä ihmiskauppasopimuksen Turkin kyynisen ja vallasta pahasti juopuneen yksinvaltiaan kanssa.

Olen kriittinen siitä, että EU sietää unionissa jäsenmaita, joiden johto avoimesti halveksii liberaaleja arvoja, jakamatonta ihmisoikeutta ja avointa yhteiskuntaa.

Olen tyrmistynyt siitä, että EU näyttää olevan kerho josta - toisin kuin takavuosien eurokammoiset pelottelijat väittivät - pääsee pois, mutta josta ei ilmeisesti saa heitetettyä ketään pois edes silloin, kun jäsen antaa piut paut kerhon säännöille ja silti kerää kerhon kassasta aimo massin omaan lompakkoonsa. Niin kauan kuin Unkari ja Vysegrad-maat saavat jatkaa takapajuisella, umpioituneella linjallaan ilman sanktioita, unionin uskottavuus ja painoarvo heikkenee joka päivä.

Olen kriittinen siitä, että EU ei kykene muuhun kun huokailemaan katsomossa, kun maailman näyttämöä huuhtoo Venäjänkin vuodattama Syyrian veri.

Haluan kuulua Euroopan unioniin, joka pitää jakamatonta ihmisarvoa ja avointa, moniarvoista kansalaisten yhteiskuntaa luovuttamattomana, eikä väkisin pidä kiinni jäsenmaista, joiden hallinnot eivät voi kannattaa näitä perusarvoja. Haluan kuulua unioniin, joka tukee vapaata tiedettä ja kulttuuria, purkaa esteitä kaikkien tasa-arvoisille mahdollisuuksille yhteiskunnassa ja edistää yritystoimintaa ja tuotantoa, joka ei ainakaan pahenna planeetan ongelmia. Ja siihen unioniin, joka pystyy sanomaan "nyt riittää" ja toimimaan sen mukaan, kun maailman tilanne sitä edellyttää.

Mutta niin kauan kuin EU toimii niin veltosti ja periaatteistaan lipsuen kuin se nyt tekee, pidän itseäni EU-kriittisenä. Parempia aikoja odotellessa.