2014: Kun kaikki meni pieleen

Kylläpä nyt harmittaa, että en jaksanut, viitsinyt tai mukamas ehtinyt kirjoittaa aiemmin tällä viikolla tähän blogiin. Eilen Helsingin Sanomissa Antti Kasvio, arvostettu pitkän linjan tieteen tekijä, kirjoitti mielipidekirjoituksessaan ahdistuksestaan aina vain pahenevasta maailmantilanteesta ja voimattoman ja kädettömän älymystön himmailusta sen äärellä. Tänään samassa lehdessä Kari Huhta kolumnoi hyvin pitkälle samasta aiheesta. Veivät, mokomat, sanat suustani.

Mutta sanon nyt omasta puolestani, vaikka tässä tuleekin aika pitkälle samat asiat. Kun yhtäaikaa maailmassa riehuvat Ukrainan kriisi, Ebola, Isiksen levittämä silmitön kauhu ja sadistinen terrori, Yhdysvaltain oikeusvaltion rapistuminen silmissä ja vielä kiihtyvä ilmastonmuutos kaupan päälle, alkaa herkästi tuntua, että minä laitan perkele hanskat naulaan just nyt.

Mutta ei niin voi ainakaan ihan tuosta vaan tehdä. Syyt ovat historiallisia ja ylisukupolvisia, nimittäin lapset. Ei siitä mihinkään pääse, että kun katsoo omien lastensa lähestyvän hetki hetkeltä nuoruutta ja aikuisuuttakin, syntyy moraalinen velvoite tehdä edes sitä pientä, johon voi yksilönä venyä. Antaa neuvoja, olla tukena, kertoa että Unicef ja Amnesty tarvitsevat varoja.

Ei niin, että sillä tavalla yhtään maailmaa pelastettaisiin, mutta ehkä sillä voitetaan juuri sen verran aikaa, että meitä seuraavalle sukupolvelle syntyy edes kohtalaisia mahdollisuuksia korjata niitä painajaismaisia virheitä, joita minun sukupolveni, minua edeltävä sukupolvi, ja sitä edeltävät vähintään kaksi sukupolvea, ovat saaneet aikaan.

Juuri muuta kuin esimerkin voimaa on vaikea antaa. Sitä, ja jonkinlaista moraalista eväsreppua, johon kuuluu ainakin kohtuuden, myötätunnon, suvaitsevuuden ja rationaalisuuden eineksiä. Se on sitten toinen asia, millä tavoin ympäröivä maailma näitä asioita tukee. Luin juuri, että Ukrainan presidentti on kertonut osoittavansa noin kaksi ja puoli miljardia euroa Ukrainan aseistamiseen seuraavan kolmen vuoden aikana. Ymmärtäähän tuon. Maan rajojen pohjois- ja itäpuolella on jatkuvasti voimia, joihin on perinteisesti varauduttu aseellisella puolustuksella. 

Pelkään vain, että Ukrainan puolustusvoimien tukeva lihottaminen tulee jatkossa antamaan maan suurelle naapurille aina vain lisää syitä lisätä omaa sotilaallista painettaan ja häirintäänsa pienempää naapurivaltiota kohtaan. Kierre on valmis. Mutta en minäkään tässä tilanteessa heittäisi kaikkia puolustusvälineitä maahan ja anoisi että ollaanko kavereita ollaanhan? Ollaan klassisessa ojasta allikkoon -tilanteessa, juuri sellaisessa, johon tiivistyy ihmisen surkuhupaisa valuvikaisuus.

Mitä sitten pitäisi tehdä, vaikkapa juuri Ukrainassa? Miten asiat saadaan paremmiksi? En todellakaan tiedä. Tämä blogihan käsittelee asioita joista minä en tiedä yhtään mitään. Mutta jos jotain joku keksii, toivon, että se antaa meidän ja kaikkien muidenkin lapsille mahdollisuuden pelosta vapaaseen ja ylipäätään vapaaseen ja vastuulliseen aikuisuuteen, täällä Suomessa tai jossain muualla, jos asiat siihen menevät. Muusta ei ole niin väliä.

Antikristus Olympiastadionilla

Lukaisin lehdestä (HS 23.7.14), että herätyssaarnaaja David Herzog, all the way from the USA, on tulossa heittämään keikkaa Stadikalle. "Onhan noita nähty", tuumasin ja aioin kääntää talousuutisiin. Mutta joku tekstin seassa nappasi huomioni ja luin koko jutun. Onneksi luin.

Ei siinä yksistään ole mitään niin kovin raflaavaa, että Mr. Herzog vihjailee tapahtumaan osallistumisen olevan suositeltavaa mm. siksi, että kuolleista herättäminenkin saattaa olla keikan settilistalla - you shouldn't miss this! Näitäkin on nähty, nimenomaan jenkeissä, eikä suuret sanat suuta halkaise. Palataan asiaan siinä vaiheessa kun sertifioitu vainaa tulee koputtamaan ovelle kuolintodistus kädessä.

Se, mihin takerruin, oli tämä kohta:
Herzogin tavoitteena on tehdä ihmeitä ja saada koko Suomi uskomaan Jeesukseen.
Hän toivoo, että vähintään tuhannet tulisivat uskoon ja että ihmeitä tapahtuisi sadoittain.
"Suomi on kristitty maa, mutta uskonnollisuus on vähän kuivaa. Tämä ei ole vain uskontoa, vaan jotain oikeasti tapahtuu. Luulen, että Suomessa on tapahtumassa muutos. Ihmiset haluavat jotain todellisempaa."

Olen minäkin, agnostinen kyylä kuin olenkin, käynyt riparin ja sen jälkeen on tullut tavattua eri uskontojen katekismuksia, enemmän tai vähemmän, ihan akateemisesti. Siksi kehtaan nyt kuivasti todeta, että sille on syynsä, miksi tätä nyt puheena olevaa elämänkenttää ja siihen liittyviä asenteita ja käyttäytymistapoja kutsutaan uskonnoksi. Siis uskonnoksi. Suomen luterilainen kirkko, ja kaikki muutkin edes vähän valtavirtaisemmat kristilliset kirkot, painottavat että ihmisen ja Jumalan suhteen lähtökohtana on usko. Sekä Jeesus itse että Paavali oikein paksusta rautalangasta vääntävät, että lapsenomainen, ei-järkiperäinen ja luottavasti uskova suhde Jumalaan on A ja O.

Jeesus itse teki evankeliumien mukaan ihmeitä, mutta samalla työnsi niiden merkitystä taka-alalle. Yhtäältä hän korosti, että usko saa aikaan ihmeitä eikä päinvastoin. Hän kieltäytyi tekemästä ihmeitä kun niitä erityisesti pyydettiin, ja toisinaan hän jopa kielsi ihmeparantunutta kertomasta tapahtuneesta kenellekään. "Ihmeitä voi sattua, mutta eipäs elvistellä niillä, ne eivät ole jutun jippo", tuntuu olevan ydinviesti.

Herzog kääntää tämän sujuvasti toisin päin: hänen kauttaan toimii varsinainen ihmekoneisto, jonka tehoilla ja tuhansilla henkeäsalpaavilla tuloksilla maallistunut Suomikin ällistytetään kääntymään. Siinä menee ateisti polvilleen kun Kekkoselle kasvavat hiukset.

Kun Herzog toteaa, että "tämä ei ole vain uskontoa, vaan jotain oikeasti tapahtuu", hän irtautuu ratkaisevasti paitsi kristinuskon, myös uskonnon käsitteestä. Hän on pikemminkin metafyysisen seksivaun seremoniamestari ja siten, suhteessa Jeesuksen omaan ihmekäsitykseen, Antikristus. En tarkoita tuolla mitään kuuskuuskutosia tai petoja vaan yksinkertaisesti henkilöä, joka kääntää Jeesuksen opetukseen ns. persiilleen.

Jotain erittäin amerikkalaista, sellaista "tulos tai ulos" -meininkiä, tuossa kaiken kaikkiaan on. Samaa henkeä voidaan havaita niissä perinteisemmän äärilaidan fundamentalisteissa, jotka etsivät Nooan arkin jäänteitä ja muita konkreettisia todisteita Raamatun "luotettavuudesta". Usko seuraa perästä siinäkin, koska materiaalisille todisteille näyttää olevan niin kova, suorastaan primaari, tarve.

Epäilen, näin humanisti-agnostikkona, että Nasaretin mies jättäisi David Herzogin stadikan keikan suosiolla väliin.

Fasismi ja tekemättä jääneet pesänselvitykset

Kesäkuun viimeinen viikko meni Berliinissä. Matka oli avartava.

Olin aiemmin karttanut viettämästä aikaa Saksassa. Maa ei kiinnostanut: en osaa kieltä ja harmaat mielikuvat insinööreistä ja tehokkuudesta dominoivat. Populaarikulttuurin puolella ne kahden pfennigin poliisisarjat, scorpions-hevi ja umpitaiteelliset einstürzendeneubautenit aiheuttivat lisää etäisyyden tunnetta. Elokuvan harrastajana arvostin Pyhää Kolminaisuutta (Fassbinder-Wenders-Herzog), mutta en innostunut siitä.

Vakavan kulttuurin ja ajattelun puolella saksalainen kenttä on aina tuntunut pelottavan raskaalta. Goethet, maxweberit, heideggerit, nietschzet, kantit ja schopenhauerit tanssivat alakuloisia ja vaikeaselkoisia kuvioitaan brahmsilaisten ja wagneriaanisten orkestereiden tuutatessa vieressä megalomaanista möykkää. Kaikki on hirveän seriöösiä ja tervettä järkeä uhmaavasti kunnianhimoista. Lisäksi koko projektia varjostaa hakaristi, koska kukaan ei osaa sanoa, miten paljon saksalaisen älymystön tietyt ajatuskulut loivat itse asiassa pohjaa 1900-luvun tragedialle.

Lempituotokseni Saksasta taisivat tähän asti olla Ralf Königin hulvattomat gay-sarjikset, joita heterokin lukee ilokseen, mutta ne eivät ole syy lähteä perhelomalle Saksaan. Lähdimmekin Berliiniin lähinnä siksi, että meillä ei ollut rahaa kaukomatkaan ja Air Berlinillä on halvat lennot. Pitäähän sitä lomalla jonnekin lähteä.

Mitä sitten opin Berliinissä, siis sen lisäksi että kaupunki on rento, avoin, ystävällinen, kielitaitoinen ja kaikin puolin positiivinen yllätys?

Ainakin sen, että Natsi-Saksan ja Itä-Saksan historiaa ei piilotella mutta ei myöskään väkisin työnnetä kurkusta alas. Kaikesta näihin liittyvästä saa helposti tietoa jos haluaa; aiheet eivät ole pannassa, vaikka ne saksalaisille varmasti vielä vaikeita ovatkin. Tartuimme tähän ja kävimme sekä keskitysleirillä, Jüdischen Museumissa, DDR-museossa että Friedrichstrassen aseman vieressä sijaitsevassa ns. Tränenpalastissa, jossa oli lähes 40 vuoden ajan itäisen ja läntisen Berliinin inhimillisesti raastavin tarkistuspiste.

Joka seisakkeella pysähtyvä S-Bahn-paikallisjuna vie Sachsenhausenin keskitysleirille noin tunnissa. Itse leiri, jonka välittömässä naapurissa on nyt ja oli 70 vuotta sitten omakotitaloalue, on muistomerkki, josta on tehty niin informatiivinen kuin mahdollista. Tahallista tunteiden tiristämistä ei alueen ylläpitäjien tarvitse tehdä, koska leiri ja sen dokumentaatio aiheuttavat aivan riittävästi emootioita. DDR-museossa, aivan Berliinin tuomiokirkon vieressä, puolestaan saa Itä-Saksasta konkreettisen mahtiannoksen pienessä mutta kekseliäästi ja tuoreesti totetutetussa tilassa. Ja juutalainen museo antaa paljon ajattelun ituja käsitellessään enemmistö-vähemmistö-teemaa tavalla, josta kävijä voi yleistää tämän nimenomaisen historiallisen tarinan ulkopuolelle.

Paalut, joista Sachsenhausenin vankeja roikutettiin, toisinaan kuolemaan saakka. Eleetön, väritön tila leirin oman vankilan pihalla; pahuuden banaalius.

Koska matkan aikana ja sen jälkeen pohdimme perheen kanssa kansallis- ja reaalisosialistisen fasismin luonnetta, ajatukset alkoivat lähes väkisin kaartua Venäjälle ja Ukrainaan. Kun Putinin hallinto ja itä-Ukrainan separatistit näinä aikoina puhuvat ”Kiovan fasisteista ja natseista”, eurooppalainen historia kiertyy hirvittävään, sarkastiseen umpisolmuun. On kuin etenkin Venäjän hallitus käyttäisi noita sanoja tahallisesti, leimaamaan naapurimaan vastenmieliseksi koetun hallinnon sanoilla, joita muuten voisi soveltaa siihen itseensä.

Venäjällä ei ole koskaan tehty sitä ihailtavaa, raskasta tilintekoa lähihistorian kanssa, jonka Saksa on kyennyt tekemään, tunnetuin ja näkyvin tuloksin. Sen sijaan, että venäläinen yhteiskunta kävisi perusteellisen prosessin koko sen antidemokraattisesta historiasta aina tsaareista ja maaorjuudesta Jeltsinin kauden roistokapitalismiin, Stalinista puhumattakaan, se tuntuu vajoavan Putinin johdolla yhä syvemmälle itsepetokseen, kieltämiseen ja epätoivoiseen valkopesuyritykseen. Koska termiä ”fasismi” käytetään Venäjän poliittisessa kielessä yleisloukkauksena, sitä ei tavallaan voi käyttää osoittamaan maan hallintoon. Lisäksi pelkään, että maan kansalaisille ei ole lainkaan selvää, mitä sanalla tarkoitetaan. Termin avaaminen ja ymmärtäminen olisi paikallaan myös meillä, erityisesti perussuomalaisen puolueen äärikansallisen laidan tutkiskelua ja ymmärrystä edistämässä.

Fasismilla ei ole yhtä ainoaa tarkkaa määritelmää, mutta pidän seuraavia kohtuullisen edustavina:

”Fascist movements shared certain common features, including the veneration of the state, a devotion to a strong leader, and an emphasis on ultranationalism and militarism. Fascism views political violence, war, and imperialism as a means to achieve national rejuvenation, and it asserts that stronger nations have the right to expand their territory by displacing weaker nations." (Wikipedia)

”A form of political behavior marked by obsessive preoccupation with community decline, humiliation, or victimhood and by compensatory cults of unity, energy, and purity, in which a mass-based party of committed nationalist militants, working in uneasy but effective collaboration with traditional elites, abandons democratic liberties and pursues with redemptive violence and without ethical or legal restraints goals of internal cleansing and external expansion.” (Robert Paxton)

Määritelmistä voi tiivistää avainsanoiksi

• valtion
• nationalismin
• puhtauden
• yhteisöllisyyden (rajattuna niihin, jotka johto hyväksyy yhteisöön)
• vahvemman (tai enemmistön) oikeus heikomman (tai vähemmistön) yli
• yksilönvapauksien radikaalin rajaamisen tai poistamisen
• yhteisön sisäiset puhdistukset yhteisöllisyyden lisäämiseksi.

Noiden määritelmien osatekijöistä puuttuu yhden, keskusjohdosta valvotun totuuden ja siitä nousevan viestintäkontrollin ja kulttuuri- ja tiedepolitiikan merkitys, joka varmasti on oleellinen osa fasismia.

Onko Venäjä tässä käsiteraamissa fasistinen valtio, ja ovatko jopa tietyt persufaktiot fasistisia? Edelliseen vastaan varovasti ”kyllä”; varovasti siksi, että maassa on vielä rippeitä demokraattisista arvoista ja instituutioista, joskin ne tuntuvat hiipuvat nopeasti keskusjohdon kuristusotteessa. Jälkimmäiseen vastaan ”ei”, sillä vaikka perussuomalaisten äärilaidalla flirttaillaan äärinationalismin ja totalitaarisen kulttuuripolitiikan kanssa, sillä ei näytä olevan ainakaan systemaattista halua puuttua muihin fasismin rakennuspalikoihin.

Sosialistisen laululiikkeen aikana kehotettiin oppimaan perusasiat. Samaa toivotan nyt itänaapurin johdolle, tosin tietoisena siitä, että toivetta tukevampaa ei kukaan pysty tässä hetkellä pöydälle laittamaan. Lisäksi toivon, että fasismin syväluonne ymmärrettäisiin meilläkin kunnolla. Väärinkäsityksiin kun ei ole varaa.

Kesäillan kuvaelma: Jussi, Sampo ja Syed, eli eurokonservatismin uudet nuotit

Euroopan konservatiivien EU-parlamenttiryhmä ECR on se porukka, jossa ovat kaksi tämän hetken johtavaa eurooppalaista konservatiivipoliitikkoa: David Cameron ja Jussi Halla-Aho. Heitä ei erota arvovallassa ja linjan selkeydessä mikään toisistaan, ei ainakaan jos perussuomalaisia kommentaattoreita uskoo.

Yksi pieni asia tosin on, jossa David ja Jussi eivät laula aivan samaa sävelmää. Ison-Britannian pääministerinä Cameron on edeltäjiensä tapaan ollut erittäin tarkka siitä, että mitään etnistä ryhmää ei osoiteta sormella eikä haukuta, ei muslimeja eikä ketään muutakaan. Samaa ei tietenkään voi sanoa Halliksesta.

Tänään ECR äänesti ryhmän johtoon brittiläisen muslimin Syed Kamallin, myös Sampo Terhon ja Jussi Halla-Ahon äänin. Korrektin, perussuomalaiseksi laajaa puoluerajat ylittävää arvostusta nauttivan Terhon ääni ei yllätä ketään, mutta Halla-Ahon ääni Kamallille on ilmeinen anomalia. Mies, jonka blogissa ei ole koskaan sanottu yhtään puoltavaa sanaa islamista tai muslimeista - kauniisti sanoen - antoi ähkäisemättä valtakirjan muslimille.

PS-leirissä asia on noteerattu tyynesti ja käännetty sujuvasti "Vihreitä ja RKP:tä sekä näiden tukijoita ja rahoittajia" vastaan (sitaatin sisältö HS-lukijakommentista). Tulkinnan mukaan H-A ei toiminutkaan aiemmin selkeästi ilmaisemiaan kantoja vastaan, vaan tässä tilanteessa paljasti oman, suvaitsevan tosiluonteensa, ja paljasti samalla vihervasemmiston ja ankkalampelaisten katalan anti-Jussi-propagandan.

Tästä pitäisi nyt loogisesti seurata vaikkapa se, että suurin osa perussuomalaisista alkaa puoltaa, tai ainakin suhtautua neutraalisti, suunnitelmiin pysyvän moskeijan rakentamisesta stadiin ja Turkuun. Nythän aiemmat vihamieliset kannat on Jussin esimerkin valossa haudattava, paiskattava muslimin kättä ja tehtävä hänestä vaikka team leader, jos ainesta on.

Rohkenen kuitenkin epäillä puoluekentän reaktionopeutta.

Lisäksi Jussin tänään julkisesti kannattama Kamall kertoo omilla sivuillaan epäilyttävän viher-rkp:läisesti että "I speak at schools, colleges and youth clubs trying to instil the spirit of ambition into young people and explaining to them that whatever their race, religion or family background they can achieve their goals." Kamall on myös vaatinut europarlamentilta perusteellista tutkimusta Venäjän gay- ja transyhteisön kokemaan sortoon. Ehkä ps-kenttä ei vain vielä vielä ole avannut syedkamall.co.uk:ta.

Kamall on monessa asiassa niin liberaali, että hän ei ehkä edes edusta kovin laajaa osaa ECR:n peruskonservatiiveista. Erityinen merkitys ps-meppien ja euroskeptisten konservatiivien yhteistyössä saattaakin olla siinä, että luonteva kaari alkaa löytää päätepisteensä konservatiivien arvoenemmistön puitteissa. Läntinen oikeistokonservatismi ja eurooppalaisen islamin peruskonservatiivit ovat erittäin pitkälle sama asia kun arvoja katsotaan: molemmat joukkueet dissaavat homoja, puffaavat perhearvoja, suhtautuvat Amerikkaan vähintään epäilevästi, haluavat säilyttää uskonnon julkisen aseman yhteiskunnassa, näkevät feministit ja tasa-arvomiehet punaisena vaatteena, ja niin edelleen. Joskus tuntuu, että konservatiivisen muslimin ja Halla-Ahon välissä on lähinnä vain näkemysero parran pituudesta.

Jos ECR muodostuu aloittavan europarlamentin aikana ylikansalliseksi konservatismin linnakkeeksi Euroopassa, voi joukkoon liittyä ulkojäsenenä yksi isoista pojista. Putinin Venäjän arvoagenda nimittäin sopii tuohon skeemaan oikein hyvin. Ja kun Jussi, Vladimir ja David huomaavatkin pitävänsä toisistaan, Syed Kamall saa mennä ja Euroopan iso näytelmä saa uuden käsikirjoituksen.

*****

Naputuksen soundtrackina oli Days Between Stations: In Extremis

Väsynyt tilannekuva

Jaa, kirjoitin tänne viimeksi kolme kuukautta sitten. Se on pitkä aika. Ei ole viitsinyt, kun on ollut pimeää ja ollut olevinaan illat niin täynnä kaikkea.

Oikea syy on se, että en oikein jaksa. On ihan hauskaa ihmetellä ääneen kaikkea mistä ei ainakaan itse ota selvää, mutta voimillehan se käy. Ei niin, etten olisi ihmetellyt ja todennut ei-tietäväni, useastikin tässä talven aikana. Mutta ennen kuin ehdin apajalle, useimmista ajankohtaisista asioista on ehtinyt kommentoida asiantuntevasti joku, no,  asiantuntija, tai ainakin hauskemmin Sininen Zeppeliini. Tyhjennetyn jasson äärellä jaarittelu on sen verran tarpeetonta huomion hakemista, että ei sitä aina.

Mutta listaan tähän varmuuden vuoksi, mielijohteisesti eikä missään järjestyksessä ne asiat, joita muistan viime aikoina ihmetelleeni:

• Venäjän homolait
• Sote-uudistus
• Kuntauudistus (onko kuntia liikaa vai liian vähän vai sittenkin sopivasti?)
• Jenni Vartiainen
• Kalasataman pilvenpiirtäjät
• Britannian tulvat (terveisiä ja kellukkeita serkun perheelle)
• Ihmisten ruoka- ja ravitsemushysteriat ("lisää vegee" pitäisi olla riitävä ohje)
• Kehnot euroviisuehdokkaat
• Siskonpeti-sketsisarjan yllättävän tiheä naurattavuus
• Sähkökitaroiden vaikeasti avautuva hinta-laatusuhteen algoritmi
• Henkka Hyppösen yleistiedon määrä (saako se replat korvamonitoriin vai onko se vain helvetin hyvin valmistautunut)
• Olematon uutisointi siitä, että USA lähestyy uudelleen velkakattoaan
• Gösta Sundqvistin pään sisäinen maailma
• Täysin tuntemattomat bändit soittoklubien tulossa keikalle -listoilla
• Vanhenemisen problematiikka
• Onko yksi vain useampi universumi? Jos useampi, onko rinnakkaisia, sisäkkäisiä, kääretorttumaisia, peräkkäisiä vai vaihtoehto "muu"? Voinko törmätä rinnakkaisminuuksiini kuolemani jälkeen?
• Mistä yläasteen valinnaisaineet tulevat?
• Toteutuuko Keski-Uudenmaan kaupunki ikinä?
• Miten kukaan keksi että korvasieni pitää ryöpätä jotta sen voi syödä? Ja kuka keksi ryöppäämisen?
• Miksi Nuland sanoi että fuck the EU? Eikö jenkit pidä meistä enää? Siksikö ne vakoileekin koko ajan?
• Tuleeko maailman suurin aurinkoenergiavoimala Marokkoon vai kuitenkin Intiaan?
• Miten Mike Mangini voi vaihtaa kätisyyksiä kesken biisin? Entä kaikkien raajojen polyrytmisen autonomian salaisuus?
• Mitä siitä seuraisi, jos minut päästäisi auton rattiin?
• Pitääkö Sixten Korkman korkean laatutasonsa hesarin kolumnipaikalla?
• Mitä sillä palveluväylällä loppukädessä tehdään?
• Miksi nykyään sanotaan "loppukädessä"? Ihan tyhmä sana.

Että voisihan tuota kirjoitella tänne paljonkin. Jaksais vaan. Katotaan ny miten tästä jatketaan. I'll be back, probably.