Kesäkuun viimeinen viikko meni
Berliinissä. Matka oli avartava.
Olin aiemmin karttanut viettämästä
aikaa Saksassa. Maa ei kiinnostanut: en osaa kieltä ja harmaat
mielikuvat insinööreistä ja tehokkuudesta dominoivat.
Populaarikulttuurin puolella ne kahden pfennigin poliisisarjat,
scorpions-hevi ja umpitaiteelliset einstürzendeneubautenit
aiheuttivat lisää etäisyyden tunnetta. Elokuvan harrastajana
arvostin Pyhää Kolminaisuutta (Fassbinder-Wenders-Herzog), mutta en
innostunut siitä.
Vakavan kulttuurin ja ajattelun
puolella saksalainen kenttä on aina tuntunut pelottavan raskaalta.
Goethet, maxweberit, heideggerit, nietschzet, kantit ja
schopenhauerit tanssivat alakuloisia ja vaikeaselkoisia kuvioitaan
brahmsilaisten ja wagneriaanisten orkestereiden tuutatessa vieressä
megalomaanista möykkää. Kaikki on hirveän seriöösiä ja
tervettä järkeä uhmaavasti kunnianhimoista. Lisäksi koko
projektia varjostaa hakaristi, koska kukaan ei osaa sanoa, miten
paljon saksalaisen älymystön tietyt ajatuskulut loivat itse asiassa
pohjaa 1900-luvun tragedialle.
Lempituotokseni Saksasta taisivat tähän
asti olla Ralf Königin hulvattomat gay-sarjikset, joita heterokin
lukee ilokseen, mutta ne eivät ole syy lähteä perhelomalle
Saksaan. Lähdimmekin Berliiniin lähinnä siksi, että meillä ei
ollut rahaa kaukomatkaan ja Air Berlinillä on halvat lennot.
Pitäähän sitä lomalla jonnekin lähteä.
Mitä sitten opin Berliinissä, siis
sen lisäksi että kaupunki on rento, avoin, ystävällinen,
kielitaitoinen ja kaikin puolin positiivinen yllätys?
Ainakin sen, että Natsi-Saksan ja
Itä-Saksan historiaa ei piilotella mutta ei myöskään väkisin
työnnetä kurkusta alas. Kaikesta näihin liittyvästä saa helposti
tietoa jos haluaa; aiheet eivät ole pannassa, vaikka ne
saksalaisille varmasti vielä vaikeita ovatkin. Tartuimme tähän ja
kävimme sekä keskitysleirillä, Jüdischen Museumissa, DDR-museossa
että Friedrichstrassen aseman vieressä sijaitsevassa ns.
Tränenpalastissa, jossa oli lähes 40 vuoden ajan itäisen ja
läntisen Berliinin inhimillisesti raastavin tarkistuspiste.
Joka seisakkeella pysähtyvä
S-Bahn-paikallisjuna vie Sachsenhausenin keskitysleirille noin
tunnissa. Itse leiri, jonka välittömässä naapurissa on nyt ja oli 70 vuotta sitten omakotitaloalue, on muistomerkki, josta on tehty niin
informatiivinen kuin mahdollista. Tahallista tunteiden tiristämistä
ei alueen ylläpitäjien tarvitse tehdä, koska leiri ja sen
dokumentaatio aiheuttavat aivan riittävästi emootioita.
DDR-museossa, aivan Berliinin tuomiokirkon vieressä, puolestaan saa
Itä-Saksasta konkreettisen mahtiannoksen pienessä mutta
kekseliäästi ja tuoreesti totetutetussa tilassa. Ja juutalainen
museo antaa paljon ajattelun ituja käsitellessään
enemmistö-vähemmistö-teemaa tavalla, josta kävijä voi yleistää
tämän nimenomaisen historiallisen tarinan ulkopuolelle.
Paalut, joista Sachsenhausenin vankeja roikutettiin, toisinaan kuolemaan saakka. Eleetön, väritön tila leirin oman vankilan pihalla; pahuuden banaalius.
Koska matkan aikana ja sen jälkeen
pohdimme perheen kanssa kansallis- ja reaalisosialistisen
fasismin luonnetta, ajatukset alkoivat lähes väkisin kaartua
Venäjälle ja Ukrainaan. Kun Putinin hallinto ja itä-Ukrainan
separatistit näinä aikoina puhuvat ”Kiovan fasisteista ja
natseista”, eurooppalainen historia kiertyy hirvittävään,
sarkastiseen umpisolmuun. On kuin etenkin Venäjän hallitus
käyttäisi noita sanoja tahallisesti, leimaamaan naapurimaan
vastenmieliseksi koetun hallinnon sanoilla, joita muuten voisi
soveltaa siihen itseensä.
Venäjällä ei ole koskaan tehty sitä
ihailtavaa, raskasta tilintekoa lähihistorian kanssa, jonka Saksa on
kyennyt tekemään, tunnetuin ja näkyvin tuloksin. Sen sijaan, että
venäläinen yhteiskunta kävisi perusteellisen prosessin koko sen
antidemokraattisesta historiasta aina tsaareista ja maaorjuudesta
Jeltsinin kauden roistokapitalismiin, Stalinista puhumattakaan, se
tuntuu vajoavan Putinin johdolla yhä syvemmälle itsepetokseen,
kieltämiseen ja epätoivoiseen valkopesuyritykseen. Koska termiä
”fasismi” käytetään Venäjän poliittisessa kielessä
yleisloukkauksena, sitä ei tavallaan voi käyttää osoittamaan maan
hallintoon. Lisäksi pelkään, että maan kansalaisille ei ole
lainkaan selvää, mitä sanalla tarkoitetaan. Termin avaaminen ja
ymmärtäminen olisi paikallaan myös meillä, erityisesti
perussuomalaisen puolueen äärikansallisen laidan tutkiskelua ja
ymmärrystä edistämässä.
Fasismilla ei ole yhtä ainoaa tarkkaa
määritelmää, mutta pidän seuraavia kohtuullisen edustavina:
”Fascist movements shared certain
common features, including the veneration of the state, a devotion to
a strong leader, and an emphasis on ultranationalism and militarism.
Fascism views political violence, war, and imperialism as a means to
achieve national rejuvenation, and it asserts that stronger nations
have the right to expand their territory by displacing weaker
nations." (Wikipedia)
”A form of political behavior
marked by obsessive preoccupation with community decline,
humiliation, or victimhood and by compensatory cults of unity,
energy, and purity, in which a mass-based party of committed
nationalist militants, working in uneasy but effective collaboration
with traditional elites, abandons democratic liberties and pursues
with redemptive violence and without ethical or legal restraints
goals of internal cleansing and external expansion.” (Robert
Paxton)
Määritelmistä voi tiivistää
avainsanoiksi
- valtion
- nationalismin
- puhtauden
- yhteisöllisyyden (rajattuna niihin,
jotka johto hyväksyy yhteisöön)
- vahvemman (tai enemmistön) oikeus
heikomman (tai vähemmistön) yli
- yksilönvapauksien radikaalin
rajaamisen tai poistamisen
- yhteisön sisäiset puhdistukset
yhteisöllisyyden lisäämiseksi.
Noiden määritelmien osatekijöistä
puuttuu yhden, keskusjohdosta valvotun totuuden ja siitä nousevan
viestintäkontrollin ja kulttuuri- ja tiedepolitiikan merkitys, joka
varmasti on oleellinen osa fasismia.
Onko Venäjä tässä käsiteraamissa
fasistinen valtio, ja ovatko jopa tietyt persufaktiot fasistisia?
Edelliseen vastaan varovasti ”kyllä”; varovasti siksi, että
maassa on vielä rippeitä demokraattisista arvoista ja
instituutioista, joskin ne tuntuvat hiipuvat nopeasti keskusjohdon
kuristusotteessa. Jälkimmäiseen vastaan ”ei”, sillä vaikka
perussuomalaisten äärilaidalla flirttaillaan äärinationalismin
ja totalitaarisen kulttuuripolitiikan kanssa, sillä ei näytä
olevan ainakaan systemaattista halua puuttua muihin fasismin
rakennuspalikoihin.
Sosialistisen laululiikkeen aikana
kehotettiin oppimaan perusasiat. Samaa toivotan nyt itänaapurin
johdolle, tosin tietoisena siitä, että toivetta tukevampaa ei
kukaan pysty tässä hetkellä pöydälle laittamaan. Lisäksi toivon, että fasismin syväluonne ymmärrettäisiin meilläkin kunnolla. Väärinkäsityksiin kun ei ole varaa.