Siitä lähtien, kun noin kuusi vuotta sitten perussuomalaiset aloittivat
nousunsa mielipidemittauksissa, on ollut nähtävissä, että suomalaista
yhteiskuntaa ja sielunmaisemaa värittää kasvava kaipuu niin sanottuihin
"parempiin aikoihin", jotka luonnollisesti ovat jo menneet, niinkuin kaikkiin mytologioihin kuuluu. Aivan näinä päivinä tästä impivaaralaisuuden vahvasta
tilasta on nähtävillä kaksi selvää esimerkkiä.
Niin sanotun perinteisen
avioliiton kannattajien kansalaisaloite, joka pyrkii kumoamaan edellisen
eduskunnan säätämän lain tasa-arvoisesta avioliitosta, on saavuttanut tänään vaadittavat 50.000 kannattajaa ja etenee eduskuntakäsittelyyn.
Avioliittolain perumisen todennäköisyys on onneksi äärimmäisen pieni: sitä
vastaan puhuvat sekä pääministeri Sipilän selvä lausunto siitä, että
avioliittolakiin ei enää palata, sekä se, että Yhdysvaltojen korkein
oikeus päätti äskettäin, että tasa-arvoinen avioliitto on mahdollinen ja
lainvoimainen koko USA:n alueella.
Koko läntinen arvoyhteisö menee tähän suuntaan. Yhdysvaltojen lisäksi tasa-arvoisesta avioliitosta on säädetty
mm. muissa Pohjoismaissa, Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Portugalissa, Espanjassa ja
nyt myös katolisessa Irlannissa. Avioliittolain kumoaminen ennen sen voimaan
saattamista asettaisi Suomen jyrkästi läntisen arvoyhteisön marginaaliin,
ellei jopa ulkopuolelle. Olisimme samassa ryhmässä Venäjän kanssa. Tätä
ei hallitus kestäisi kaatumatta vähintään kokoomuksen vastustukseen, joten aloite ei tule menemään läpi.
Innokkaiden ja aktiivisten arvokonservatiivien ajamaa vanhakantaista
avioliittolakia vakavampi merkki yrityksestä kääntää kelloa radikaalisti
takaisin onkin entisen moninkertaisen ministerin Paavo Väyrysen
käynnistämä kansalaisaloite kansanäänestyksestä, joka koskee Suomen
jäsenyyttä euroalueessa. Paavo haluaa Suomeen markan takaisin, noin lyhyesti sanottuna.
Aloite on saanut kansalaisaloite.fi-verkkopalvelussa noin kahdessa vuorokaudessa
lähes puolet tarvittavista kannattajista eli noin 20.000 kannatusilmoitusta. Varsin kunnioitettava suoritus ottaen huomioon, että eletään
Suomen kaikkein hiljaisinta kesäloma-aikaa. Toisaalta Väyrysen ajoitus
on, vanhan ketun maineen mukaisesti, liki täydellinen. Kreikan viime
päivien ja viikkojen katastrofaalinen talousnäytelmä
tuo väistämättä varsin monen mieleen kysymyksiä koko yhteisen valuutan
järkevyydestä.
Väyrysen aloitetta kannettavilla saattaakin olla, ja todennäköisesti on,
sekä nostalgisia että päällisin puolin maalaisjärkisiä syitä kannalleen.
Jos yhteinen eurovaluutta saa aikaan tällaista tuhoa Euroopan toisella
reunalla, miten kukaan voi olla varma siitä, että sama ei tapahtuisi
omalla alueellamme tai jopa laajemmin.
Vasta-argumenttina näille tuumailuille nostan esiin neljä näkökulmaa.
1. Kreikka itse.
Suomi ei ole Kreikka. Vaikka
vientiteollisuuden ja työllisyyden näköalat Suomessa ovat heikkoja, se
ei tarkoita sitä, että näkymämme olisivat Kreikan kaltaiset.
Siinä missä Kreikan oman julkisen talouden mekanismit ovat olleet
pahasti rapautuneita, Suomen vastaava rakenne on ollut koko ajan
pohjimmiltaan terve. Siinä missä Kreikan vientitulojen rakenne on kivijalaltaan varsin
ohut ja tehoton, Suomen vientisektori on hyvinkin tehokas silloin, kun muu
Eurooppa ja maailma toimivat normaalisti. Tämä siksi, että Suomen vienti
riippuu paljon muiden maiden investoinneista. Suomen vientitulot ovat ehkä olosuhteille alttiita, mutta Kreikan
nykyinen vientirakenne ei virkisty edes ympäröivän maailman nousukausista.
2. Eurosta
irrottautumiseen mekanismia ei tunnetusti oikeastaan ole.
Joutuisimme
nollapisteeseen lähes kaikissa Euroopan unioniin, ulkomaankauppaan sekä rahoitusmarkkinoihin liittyvissä asioissa. Nämä eivät ole pikkujuttuja. Syntyvä
tilanne voisi olla lähes kaoottinen sen verran kauan, että
elinkeinoelämämme ja taloutemme kärsisivät tuntuvia vaurioita ennen
tilanteen vakiintumista.
3. Devalvaatio ei ole enää tästä maailmasta.
Epäilen, kuten ilmeisesti
muutama muukin, että Väyrynen muistelee lämmöllä menneitä vuosikymmeniä,
jolloin Suomen vientiteollisuuden kriisien tavanomainen lääke oli
markan devalvointi.
On syytä muistaa, että Suomi vietti lähes 60 vuotta
markkinatalouden kannalta täysin omituisessa ja, joku voisi sanoa,
epätervessa tilassa, joka tosin oli tuolloin Suomelle suosiollinen.
Vuosien 1950 ja 1990 välillä bilateraalinen kauppa Neuvostoliiton kanssa
loi poikkeuksellisen tilanteen, jossa Suomessa saatettiin tuottaa lähes
mitä tahansa tietäen, että se menee kaupaksi itänaapuriin, joka oli
pahamaineisen kyvytön tuottamaan kulutushyödykkeitä ja muita ei-sotilaalliseen teollisuustoimintaan liittyviä tuotteita.
Vastaavasti Neuvostoliiton romahduksen jälkeisenä aikana varsin
lyhyttä mutta rajua lamaa saapui korjaamaan Nokia, jonka ilmestyminen
matkapuhelinmarkkinoille oikealla hetkellä oikeassa paikassa oikeilla
tuotteilla oli enemmän sokean sattuman ja lottovoittomaisen tuurin
seurausta kuin mitään muuta. Idänkaupan ja Nokia-vuosien yhteinen kesto
oli noin 60 vuotta. On selvää, että
devalvaatio noissa rakenteissa oli kätevä ja helposti käytettävä työkalu,
kun yksi vahva kansallinen kivijalka takasi sen, että kyllä meidän elinkeinoelämämme
porskuttaa eteenpäin vaikka olisi vähän vastatuulta.
Noissa oloissa ei kovin paljon tarvinnut vaivata päätä
tuotekehityksellä, innovaatioilla, asiakasryhmien segmentoinnilla tai
muullakaan sellaisella, joka kuuluu aivan ensisijaisesti 2000-luvun
globaaliin markkinatalouteen. Ja mehän olemme osa 2000-luvun globaalia
markkinataloutta, halusi Väyrynen sitä tai ei. 60 vuoden erityisjakso,
joka päättyi Nokian romahdukseen, oli "huonoa hyvää tuuria" siinä mielessä,
että sen aikana elinkeinoelämän ja talouspolitiikkamme ei tarvinnut
oppia uusille tavoille ja toimimaan sillä tavalla jota läntiseltä
markkinatalousmaalta tänä päivänä odotetaan.
Devalvaatio nykyisessä
toimintaympäristössä, näillä eväillä, on aivan toinen asia kuin se oli Brezhnevin-vuosina. Joko Väyrynen ei tätä ymmärrä tai ei halua ääneen
sanoa. Molemmat ovat erittäin huolestuttavia vaihtoehtoja. Kun Väyrynen haluaa Suomen työkalupakkiin oman valuutan, jota voisi
devalvoida aina tarvittaessa, hän joko tietoisesti tai tiedostamatta
toivoo paluuta olosuhteisiin, joita ei enää ole.
4. Euro ja EU ovat myös turvallisuus- ja maailmanpolitiikkaa.
Suomi on juuri osallistunut ja
hyväksynyt toimenpiteet, joilla Kreikka ainakin toistaiseksi pysyy
euroalueessa. Olisi äärimmäisen outoa ulospäin, jos Suomi tämän jälkeen
vapaaehtoisesti lähtisi irtautumaan yhteisestä valuutasta - voi vain arvailla, mitä Sipilä ja Stubb tuumaavat Paavon ulostulosta. Tuntuu myös
siltä, että Suomessa ei aivan sisäistetä sitä painoarvoa, joka
yhteisellä valuutalla juuri tässä maailmantilanteessa on.
Jos Kreikka lähtisi eurosta, se todennäköisesti joutuisi lähtemään myös
Euroopan unionista. Tämä luo uuden tilanteen Välimeren pohjoisrannalle,
alueelle, joka on Venäjälle geopoliittisesti ja strategisesti
erittäin tärkeä. Asian painavuutta korostavat vielä Kreikan ja Venäjän eurooppalaisittain poikkeuksellisen läheiset
kulttuuriset siteet.
Se Eurooppa, jota kaikesta päätellen Väyrynen, Soini sekä Britanniassa Nigel Farage havittelevat, on paluu 1970-luvun
asetelmiin. Eurooppa koostuisi itsenäisistä kansallisvaltioista joilla
jokaisella on täysi rajakontrolli, omat valuutat, omat kauppapolitiikat, omat
tullijärjestelyt ja -maksut, ja niin edelleen. Olisimme tilanteessa,
jossa eurooppalaiset valtiot kilpailisivat keskenään vähintään
taloudellisilla areenoilla, mahdollisesti jossain vaiheessa myös muilla.
Tämän tyyppinen Eurooppa ei kuitenkaan vaikuttaisi mitenkään siihen tosiasiaan,
että maailmassa toimii Pohjois-Amerikan, Kiinan, Intian, ja vahvistuvan Latinalaisen Amerikan kaltaisia massiivisia talousalueita.
Yksi Euroopan unionin keskeisistä tehtävistä nykyhetkellä on toimia
taloudellisena voimana, joka kykenee toimimaan edes jossain määrin tasa-arvoisesti näiden globaalien talousjättien kanssa. Koska maailma ei ole
sama kuin 70-luvulla, ei myöskään Suomen yksittäisenä toimijana olisi
mahdollista päästä samoihin tuloksiin kuin tuon ajan monella tavalla säännelymmissa ja suojatummissa taloudellisissa rakenteissa.
Mitään pitkiä bilateraalikauppasopimuksia kukaan ei enää tekisi, vaan
kilpailisimme yksinämme vaikkapa markkinaosuuksista Intiassa samoilla ehdoilla Saksan, Ranskan tai Britannian kanssa. Myös Ruotsi ja Tanska olisivat kanssamme samalla kilpailuviivalla ja todennäköisesti meitä sekä vahvempia että nopeampia.
Haavekuva siitä, että sisukas, pieni itsenäinen, rehellinen,
yhtenäiskulttuurinen ja kesätaivaansininen Suomi pärjäisi jollain elmomaisella osaamisella maailmassa, perustuu toiveajatteluun ja historian
tahallisen tai tahattomaan väärin ymmärtämiseen. Väyrysen hanke ei ole
asti ei olekaan ainoastaan väärä vaan se on vaarallinen.
Se on vaarallinen kahdesta syystä. Ensiksi, se antaa kansalaisille edellä
luetelluista syistä väärän kuvan siitä, mitä eurovaluutasta eroaminen
merkitsisi. Väyrynen luvalla sanoen sumuttaa ihmisiä ja tekee sen
tietoisesti.
Toiseksi, pelkän kansalaisaloitteen olemassaolo ja sen saama
nopea suuri suosio viestittävät ilosanomaa tasan yhteen suuntaan. Vladimir Putinia tuskin mikään Suomesta tuleva tieto voisi ilahduttaa enempää kuin se, että
Neuvostoliiton vanha luottomies, ministeri Väyrynen, on aktivoitunut ja
kerää kokoon kansanjoukkoja, jotka avoimesti ja pystypäisesti
ilmoittavat halukkuutensa irrottaa Suomi eurooppalaisesta
projektista - ja vieläpä vapaaehtoisesti.
Eurooppa, jossa itsenäisten
kansallisvaltioitten alueen reunamilla yksinäinen Suomi olisi
naapurina haukan kynnet ja siivet kasvattaneetlle Karhulle, ei ole
ainakaan minun mielestäni vastuullinen tulevaisuuden näkymä. Paavo
Väyrynen saa vapaassa maassa ajaa juuri niitä asioita joita hän haluaa,
ja juuri sen takia on tärkeää, että hänen argumenttinsa otetaan
mahdollisimman huolellisesti auki ja analysoitaviksi. Koska tässä
asiassa virheliike voidaan tehdä vain kerran.
