"textiles, clothing, footwear, wood and cork, paper, chemicals, auto-parts manufacturing, base metals, dairy products, wine and other foods, porcelain and ceramics, glassware, technology, telecommunications; ship construction and refurbishment; tourism"
Mikäkö se tuo on? No se on lista Portugalin tärkeimmistä vientituotteista vuonna 2012. Tuolla setillä talous supistuu kolme prosenttia vuodessa, per lärvi BKT-arvoksi tulee 23 000 euroa (Suomi 37 000 euroa) ja päästään eurokriitikoiden kiikaritähtäimeen. Palataan listaan hetken kuluttua.
Portugali on yksi niistä maista, joiden tilanteen syistä ja ratkaisuista yksi talousnobelisti ja yksi entinen amatöörifutari Mikkelistä käyvät kitkaista debattia alan foorumeilla. Raskaan sarjan otteluksi Krugman vs Rehn on ollut toistaiseksi aika tylsä, mutta kun Jose Manuel Barroso pari päivää sitten teki semi-uukkarin austerity-linjan ehdottomuuden suhteen, kuvio muuttui kiintoisammaksi. Krugman on kuukausia toistellut talouskurin vievän vain turmioon, ja että kriisimaiden olisi viisampaa jopa painaa lisää rahaa (no melkein ainakin) kuin säästää itsensä hengiltä.
Minähän en tästä ymmärrä taas yhtään mitään. On aina kamalaa, kun molemmat osapuolet ovat oikeassa. Puhuuhan se Rehn asiaa kun se sanoo että eivät kokonaiset valtiot voi elää aina vain isomman velkakasan varassa, ja Krugman vaikuttaa siinä vertailussa kylän idioottipojalta, joka mutisee että aina voi ottaa lainaa lainan päälle, siittä vaan, ei tippa tapa ja korkoämpäriin ei huku, laina se on joka maailmaa pyörittää.
Mutta kun sama nobeltason hönö huomauttaa, että ei mikään kansantalous nouse, jos palkat pienenevät, korot nousevat, työpaikat katoavat, koulut suljetaan ja eläkeläiset kuolevat nälkään, vastaan on paha sanoa. Rehniläinen isän kädestä -linja alkaa näyttää silkalta sadismilta, jossa kerran syntiä tehnyttä rangaistaan armotta aina seitsemänteen sukupolveen ja hänen kaivonsa saastuu, lehmänsä eivät enää lypsä ja heinäsirkat vievät sekä omatarvekasvimaan että yöunet.
Täältä pimennysverhon takaa ei voi kuin todeta että en tiedä, mikä tässä olisi fiksua. Itse asiassa koko väittely korjauskeinoista tuntuu vähän dorkalta sikäli, että kukaan ei enää puhu taustasyistä. Ja siinä tullaan sitten tuohon alussa olevaan listaan. Katsokaa nyt: kledjuja, korkkia, auton osia, meijerituotteita ja niitä mustia savisia kukkopillejä, joissa on punakeltainen koristelu ("porcelain and ceramics"). Ja vinkkua toki vielä.
Noillako eväillä Portugali nousee ja kääntää 17,5 prosentin työttömyyden, 4,2 prosentin budjettivajeen ja 204 000 000 000 euron (kyllä, siinä on noin monta nollaa) velan plussille? Onko maailmassa todella niin kova kysyntä fado-maan kengille ja punkulle ja taidelasille, että se on mahdollista?
En todellakaan tiedä.
Tulee vaan mieleen, että ihmiset yksilöinä ja yhteisöinä jäävät usein helposti jumiin. Eurokriisidebatti ei tartu kysymykseen siitä, miten kriisimaiden elinkeinorakennetta tulisi muuttaa, vaan kiistakissat kiertävät porkkana-vai-keppi-puuroa muuta maailmaa näkemättä, kuulematta ja haistamatta. Enkä usko, että teemalla "mitä meidän kannattaisi tuottaa nykymaailmassa?" käydään kriisimaissa kovin monta iltamakeskustelua, koska aihe on aivan liian pelottava ja vaikea.
Täsmennän, että en halua kriisimaiden euroeroa enkä pidä persulaista "sitä saa mitä tilaa" -asennetta perusteltuna. Soinin joukot haluavat pelastaa muun Euroopan heittämällä osan aluksen väestä mereen ja olettavat, että tämä ei aiheuttaisi omia aaltojaan ja ristiriitojaan. Se siitä Vennamon perinnöstä sitten.
En halua muuta, kuin että euroalueella mentäisiin akuutin kriisin taakse ja kysyttäisiin, millä alueen maat voisivat kilpailla menestyksekkäästi yhtäältä alueen omien isojen maiden ja toisaalta globaalitalouden jättien kanssa. Vastauksia varmasti löytyy, mutta se vaatii ennakkoluulotonta tarkastelua.
Ai niin. Portugalissa valtion velkaa per lärvi vuonna 2011 oli rapiat 15 000 euroa. Suomessa vastaava muuttuja oli arvoltaan tuhat euroa enemmän. Olisiko aika kysyä, mitä me aiomme tehdä paperin, karibianlaivojen ja minkkiturkkien jälkeen - tai sijasta?
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Kun puhuttavaa ei enää ole
Bostonissa räjähti ja ihmiselämiä murskautui. Korean niemimaalla on ollut pari päivää hiljaista, mutta onko se vain tyyntä myrskyn edellä?
Kaikki väkivaltaiseen konfliktiin tai purkaukseen päättyvät tilanteet muistuttavat toisiaan siinä, että jokin olennainen keskusteluyhteys on katkennut. Niin kauan kuin asioista voidaan edes neuvotella, säilyy toivo siitä, että vielä löytyisi ratkaisu, jolla pahin mahdollinen vältetään.
Hämmästyttävän usein neuvottelujen ja keskustelujen ratkaisut tapahtuvat kahden henkilön välillä, yksilötasolla. Näin silloinkin, kun massat ja armeijat ympärillä kuohuvat ja luulisi, että yksittäiset ihmiset eivät voi enää tilanteelle mitään. Katsoimme pääsiäisenä Ridley Scottin suurenmoisen ristiretkieepoksen Kingdom of Heaven (ohjaajan lopullisena versiona, toki), jossa on tosipohjainen kohtaus taistelusta Kerakin linnoituksen luona. Pieni temppeliritarien joukko oli valmis uhraamaan itsensä viimeiseen mieheen määrällisesti musertavaa saraseeniarmeijaa vastaan; tuloksena olisi ollut vain tiettyjen tapahtumien viivyttäminen, jota olisi vuorostaan seurannut armoton verilöyly. Kukaan ei olisi voittanut, koska kristityt olisivat lopulta vaatineet mittaa mitasta.
Kun joukot olivat jo vastakkain, Saladdin ja kristittyjen hallitsija, nuori ja spitaalia sairastanut Balduin IV, pääsivät neuvottelukosketukseen kahden kesken. Järki ja molempien miesten kokemukseen perustuva pragmaattinen harkinta voitti, ja sillä kerralla suurempi katastrofi vältettiin. Samalla tavoin Kennedy ja Hrushtsev välttivät Kuuban ohjuskriisin eskaloitumisen maailmansodaksi. Kennedy halusi haukoistaan huolimatta aidosti välttää sodan, ja toisen maailmansodan kokenut neuvostojohtaja sai presidentin vakuuttumaan vilpittömyydestään.
Vastaavia tilanteita on historiassa muitakin, ja niiden opetuksen pitäisi olla meidän jokaisen ymmärrettävissä. Kuitenkin toistuvasti ajaudutaan tilanteisiin, joissa sanottava loppuu, vaikka se ei ole kenenkään etu. Murhenäytelmän siemenet nousevat usein perin huomaamattomalle oraalle. Uudenmaan kuntauudistusesitykset poikivat sekä HS-raadissa että mielipidesivuilla arvostetuilta, järkeviltä aikuisilta lauseita, jotka alkoivat ”Vain tomppeli voisi väittää…”, ”kyllähän jokainen ymmärtää maalaisjärjelläkin…” ja niin edelleen. Lukittuminen omaan oikeassa olemiseen on yksi asia, mutta vastapuolen satunnainen alentaminen heikentää mahdollisuuksia saada neuvottelupöydässä mitään todellista aikaan. Halumme voittaa, hallita ja näyttää pitkää nenää kaivaa maata jalompien pyrkimystemme alta aina ja uudelleen.
Koreassa ei enää keskustella. Kuuma linja on katkaistu, yhteisen tuotantoalueen työntekijät lähetetty omille puolilleen rajaa. Jäljellä on vain yksipuolinen tuholla uhkailu, jollaista aivan lähihistoriasta en muista. Kiina kehottaa malttiin ja tilanteen lieventämiseen neuvotteluilla, mutta kuka neuvottelisi ja kenen kanssa?
Bostonin pommittajalla tai pommittajilla oli todennäköisesti jotain sanottavaa, mutta ainakaan tekonsa jälkeen kukaan ei heidän kanssaan neuvottele. Sanoja ei ole ennen kuin oikeusistuimen säädellyssä, ei-neuvottelevassa yhteydessä.
Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kukaan ei enää koe että puhumisella olisi merkitystä? En tiedä, enkä tiedä haluanko tietääkään.
Kaikki väkivaltaiseen konfliktiin tai purkaukseen päättyvät tilanteet muistuttavat toisiaan siinä, että jokin olennainen keskusteluyhteys on katkennut. Niin kauan kuin asioista voidaan edes neuvotella, säilyy toivo siitä, että vielä löytyisi ratkaisu, jolla pahin mahdollinen vältetään.
Hämmästyttävän usein neuvottelujen ja keskustelujen ratkaisut tapahtuvat kahden henkilön välillä, yksilötasolla. Näin silloinkin, kun massat ja armeijat ympärillä kuohuvat ja luulisi, että yksittäiset ihmiset eivät voi enää tilanteelle mitään. Katsoimme pääsiäisenä Ridley Scottin suurenmoisen ristiretkieepoksen Kingdom of Heaven (ohjaajan lopullisena versiona, toki), jossa on tosipohjainen kohtaus taistelusta Kerakin linnoituksen luona. Pieni temppeliritarien joukko oli valmis uhraamaan itsensä viimeiseen mieheen määrällisesti musertavaa saraseeniarmeijaa vastaan; tuloksena olisi ollut vain tiettyjen tapahtumien viivyttäminen, jota olisi vuorostaan seurannut armoton verilöyly. Kukaan ei olisi voittanut, koska kristityt olisivat lopulta vaatineet mittaa mitasta.
Kun joukot olivat jo vastakkain, Saladdin ja kristittyjen hallitsija, nuori ja spitaalia sairastanut Balduin IV, pääsivät neuvottelukosketukseen kahden kesken. Järki ja molempien miesten kokemukseen perustuva pragmaattinen harkinta voitti, ja sillä kerralla suurempi katastrofi vältettiin. Samalla tavoin Kennedy ja Hrushtsev välttivät Kuuban ohjuskriisin eskaloitumisen maailmansodaksi. Kennedy halusi haukoistaan huolimatta aidosti välttää sodan, ja toisen maailmansodan kokenut neuvostojohtaja sai presidentin vakuuttumaan vilpittömyydestään.
Vastaavia tilanteita on historiassa muitakin, ja niiden opetuksen pitäisi olla meidän jokaisen ymmärrettävissä. Kuitenkin toistuvasti ajaudutaan tilanteisiin, joissa sanottava loppuu, vaikka se ei ole kenenkään etu. Murhenäytelmän siemenet nousevat usein perin huomaamattomalle oraalle. Uudenmaan kuntauudistusesitykset poikivat sekä HS-raadissa että mielipidesivuilla arvostetuilta, järkeviltä aikuisilta lauseita, jotka alkoivat ”Vain tomppeli voisi väittää…”, ”kyllähän jokainen ymmärtää maalaisjärjelläkin…” ja niin edelleen. Lukittuminen omaan oikeassa olemiseen on yksi asia, mutta vastapuolen satunnainen alentaminen heikentää mahdollisuuksia saada neuvottelupöydässä mitään todellista aikaan. Halumme voittaa, hallita ja näyttää pitkää nenää kaivaa maata jalompien pyrkimystemme alta aina ja uudelleen.
Koreassa ei enää keskustella. Kuuma linja on katkaistu, yhteisen tuotantoalueen työntekijät lähetetty omille puolilleen rajaa. Jäljellä on vain yksipuolinen tuholla uhkailu, jollaista aivan lähihistoriasta en muista. Kiina kehottaa malttiin ja tilanteen lieventämiseen neuvotteluilla, mutta kuka neuvottelisi ja kenen kanssa?
Bostonin pommittajalla tai pommittajilla oli todennäköisesti jotain sanottavaa, mutta ainakaan tekonsa jälkeen kukaan ei heidän kanssaan neuvottele. Sanoja ei ole ennen kuin oikeusistuimen säädellyssä, ei-neuvottelevassa yhteydessä.
Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kukaan ei enää koe että puhumisella olisi merkitystä? En tiedä, enkä tiedä haluanko tietääkään.
torstai 21. maaliskuuta 2013
Perustulo ja mallintamisen vaikeus
Kansalaisaloite.fi-palvelussa on erinomaisesti edenneen avioliittoaloitteen lisäksi tällä hetkellä aktiivisia aloitteita tasan 50. Yksi niistä on toimenpidealoite perustulosta. Sillä on tällä hetkellä vähän yli 14 000 allekirjoitusta, joten matkaa on vielä eduskuntakäsittelyn rajaan eli 50 000 aloitteeseen, tosin aikaakin on elokuun alkuun saakka.
Erityisesti vihreät ja vasurit ovat hellineet perustuloajatusta jo pitkään. Mallin perustelut ovat sellaiset, joita on aika vaikea lähteä noin vaan rajusti vastustamaan: tarkoitus on virtaviivaistaa yksilölle vaikeita ja hallinolle kalliita tukiprosesseja, taata minimitulo elämäntilanteesta riippumatta ja antaa mahdollisuus väliaikaiseen työskentelyyn työttömyys- tai opiskeluaikana ilman pelkoa tukibyrokratian lisääntymisestä ja siitä, että tehty työ laskuttaa itsensä muiden tukien menetyksenä. Harva haluaa paiskia hommia, jos sillä ei ole vaikutusta lompakkoon.
Perustulo antaisi yksilölle liikkumavaraa myös vaikkapa elämäntilanteessa, jossa alan vaihto ja uuden ammattitaidon hankkiminen on tullut syystä tai toisesta ajankohtaiseksi. Kansalaisaloitteen perusteluissa tämä on muotoiltu varsin elegantisti: "Perustulo takaa kattavan toimeentulon kaikille ja kaikissa tilanteissa, jolloin väliinputoajaryhmiä ei synny, mitä myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on edellyttänyt käsitellessään nykyisen perustuslain pohjana olevaa perusoikeusuudistusta."
Perustuloa vastustetaan melko rapsakasti keskustaoikeistolaisissa puolueissa. Takana ovat sekä taloudelliset syyt mallia "meillä ei ole tähän varaa" että moraaliset argumentit pohjalta "perustulo merkitsisi monelle lupaa suoranaiseen slarbaamiseen."
Koska pidän perustulomallia kiinnostavana ja humaanina vaihtoehtona ainakin osalle nykyistä hakemus-, tuki- ja etuusviidakkoa, haluaisin yleistajuiset perusteet ja nimenomaan todistusaineiston sen vastustamiselle. Nuo edellisessä kappaleessa kirjatut yleisväittämät ovat tyhjiä niin kauan, kunnes niitä tukemaan esitetään todennettavaa dataa. Tässä valitettavasti törmään tietämättömyyden seinään.
Moraalisen vastustuksen tueksi on vaikea löytää suoraan numeerista tai kvantitatiivista aineistoa, mutta onko vaikkapa jossain toisessa maassa käytössä vastaava järjestelmä? Voidaanko sen maan työllisyys- ja tukitilastoista saada viitteitä perustulon toimivuudesta suuntaan tai toiseen? Lorvitaanko verrokkimaassa enemmän kuin maissa, jossa perustuloa ei ole?
Taloudelliset argumentit luulisi voivan tuoda kylmien numeroiden valoon suht helposti. Tiettyihin tukiin menee nyt X euroa per vuosi ja perustulon lasketut kustannukset, kk-määrän ollessa vakio, ovat Y per vuosi. Mutta eihän se kuitenkaan noin mene. Pelkästään tällä hetkellä toimivan tukihimmelin arvon laskenta lienee karmeaa puuhaa, vaikka palttiarallaa-lukemia voidaankin tuottaa. Se on se perustulon ja sen vaikutusten laskenta, josta ongelmat tulevat.
Voidaan tietysti todeta, että meillä on juuri nyt niin ja niin monta tukia nauttivaa, jotka siirtyisivät perustulon piiriin, ja se maksaisi sitten kaavan "pääluku kertaa perustulon kk-määrä plus perustulon hallinnolliset kustannukset" -mukaisesti. Mutta kun tuossa yhtälössä ei ole mukana sitä isoa pihviä, jota ei itse asiassa voi edes laskea. Tarkoitan sitä, että emme tiedä, kuinka moni lopulta käyttäisi perustuloa väliaikaisesti vaikkapa uskaltaakseen koettaa uranvaihtoa (onnellinen tyyppi uudessa työssä tuottaa enemmän kuin kärvistelevä zombi joka ei uskalla toimia); kuinka moni tekisi enemmän pätkätöitä; kuinka moni todella jäisi kituuttamaan pienellä perustulorahalla sen sijaan että ottaisi itseään niskasta kiinni. Nämä kaikki vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mikä perustulon todellinen vaikutus kansantaloudessa olisi.
Koska mallin vaikutusten ja kustannusten arviointi on liki mahdotonta, kaikki osapuolet jäävät tietämättömyyden tilaan, mitä tulee kovaan objektiiviseen evidenssiin. Tällöin päätös pitää tehdä arvopohjalta. Tämän myötä tullaan kysymykseen siitä, voiko nykyisessä Suomessa poliittinen päätöksentekosysteemi tehdä mitään päätöksiä tai ratkaisuja arvopohjalta, vai onko ainoa sallittu päätöksentekoperuste taloudellinen. Jos näin on, silloin puhe poliitikasta pitäisi tyystin lopettaa ja vaihtaa termiä. Miettikää sitä joutessanne.
Itse en tietenkään ota tähän kantaa. Tietoni eivät riitä.
Erityisesti vihreät ja vasurit ovat hellineet perustuloajatusta jo pitkään. Mallin perustelut ovat sellaiset, joita on aika vaikea lähteä noin vaan rajusti vastustamaan: tarkoitus on virtaviivaistaa yksilölle vaikeita ja hallinolle kalliita tukiprosesseja, taata minimitulo elämäntilanteesta riippumatta ja antaa mahdollisuus väliaikaiseen työskentelyyn työttömyys- tai opiskeluaikana ilman pelkoa tukibyrokratian lisääntymisestä ja siitä, että tehty työ laskuttaa itsensä muiden tukien menetyksenä. Harva haluaa paiskia hommia, jos sillä ei ole vaikutusta lompakkoon.
Perustulo antaisi yksilölle liikkumavaraa myös vaikkapa elämäntilanteessa, jossa alan vaihto ja uuden ammattitaidon hankkiminen on tullut syystä tai toisesta ajankohtaiseksi. Kansalaisaloitteen perusteluissa tämä on muotoiltu varsin elegantisti: "Perustulo takaa kattavan toimeentulon kaikille ja kaikissa tilanteissa, jolloin väliinputoajaryhmiä ei synny, mitä myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on edellyttänyt käsitellessään nykyisen perustuslain pohjana olevaa perusoikeusuudistusta."
Perustuloa vastustetaan melko rapsakasti keskustaoikeistolaisissa puolueissa. Takana ovat sekä taloudelliset syyt mallia "meillä ei ole tähän varaa" että moraaliset argumentit pohjalta "perustulo merkitsisi monelle lupaa suoranaiseen slarbaamiseen."
Koska pidän perustulomallia kiinnostavana ja humaanina vaihtoehtona ainakin osalle nykyistä hakemus-, tuki- ja etuusviidakkoa, haluaisin yleistajuiset perusteet ja nimenomaan todistusaineiston sen vastustamiselle. Nuo edellisessä kappaleessa kirjatut yleisväittämät ovat tyhjiä niin kauan, kunnes niitä tukemaan esitetään todennettavaa dataa. Tässä valitettavasti törmään tietämättömyyden seinään.
Moraalisen vastustuksen tueksi on vaikea löytää suoraan numeerista tai kvantitatiivista aineistoa, mutta onko vaikkapa jossain toisessa maassa käytössä vastaava järjestelmä? Voidaanko sen maan työllisyys- ja tukitilastoista saada viitteitä perustulon toimivuudesta suuntaan tai toiseen? Lorvitaanko verrokkimaassa enemmän kuin maissa, jossa perustuloa ei ole?
Taloudelliset argumentit luulisi voivan tuoda kylmien numeroiden valoon suht helposti. Tiettyihin tukiin menee nyt X euroa per vuosi ja perustulon lasketut kustannukset, kk-määrän ollessa vakio, ovat Y per vuosi. Mutta eihän se kuitenkaan noin mene. Pelkästään tällä hetkellä toimivan tukihimmelin arvon laskenta lienee karmeaa puuhaa, vaikka palttiarallaa-lukemia voidaankin tuottaa. Se on se perustulon ja sen vaikutusten laskenta, josta ongelmat tulevat.
Voidaan tietysti todeta, että meillä on juuri nyt niin ja niin monta tukia nauttivaa, jotka siirtyisivät perustulon piiriin, ja se maksaisi sitten kaavan "pääluku kertaa perustulon kk-määrä plus perustulon hallinnolliset kustannukset" -mukaisesti. Mutta kun tuossa yhtälössä ei ole mukana sitä isoa pihviä, jota ei itse asiassa voi edes laskea. Tarkoitan sitä, että emme tiedä, kuinka moni lopulta käyttäisi perustuloa väliaikaisesti vaikkapa uskaltaakseen koettaa uranvaihtoa (onnellinen tyyppi uudessa työssä tuottaa enemmän kuin kärvistelevä zombi joka ei uskalla toimia); kuinka moni tekisi enemmän pätkätöitä; kuinka moni todella jäisi kituuttamaan pienellä perustulorahalla sen sijaan että ottaisi itseään niskasta kiinni. Nämä kaikki vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mikä perustulon todellinen vaikutus kansantaloudessa olisi.
Koska mallin vaikutusten ja kustannusten arviointi on liki mahdotonta, kaikki osapuolet jäävät tietämättömyyden tilaan, mitä tulee kovaan objektiiviseen evidenssiin. Tällöin päätös pitää tehdä arvopohjalta. Tämän myötä tullaan kysymykseen siitä, voiko nykyisessä Suomessa poliittinen päätöksentekosysteemi tehdä mitään päätöksiä tai ratkaisuja arvopohjalta, vai onko ainoa sallittu päätöksentekoperuste taloudellinen. Jos näin on, silloin puhe poliitikasta pitäisi tyystin lopettaa ja vaihtaa termiä. Miettikää sitä joutessanne.
Itse en tietenkään ota tähän kantaa. Tietoni eivät riitä.
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Verisellä ladulla
Päivänä, jolloin aurinko sytyttää hangen sokaisevan kirkkaaksi ja kyynikkokin kokee hetkellisesti että armon mahdollisuus voi olla olemassa, ajattelen hiihtoa. Uusmaalaisen järven jäällä vaivatta liikkuvat hahmot tai liikuntareittejä varten parturoidun metsikön keskellä luonnonhenkien lailla liukuvat olennot ovat vahva todiste siitä, että näissä oloissa hiihto on se asia, joka pitää monet liikkeellä karmeimmankin talven keskellä ja estää heitä vajomamasta kaamosmasennukseen, -dokaamiseen ja -psykoosiin.
Rispektiä siis Suomen Ladulle ja kaikille kuntosivakoijille - teitä on helppo ymmärtää ja huudella teille kannustavaa heijaheijaa täältä makkarista. Mutta kilpahiihto kv-tasolla: dopingit, korkeanpaikanleiritykset, mäkihyppytalkoot, norjalainen passiivisaggressiivisuus veriarvotulosten äärellä? En ymmärrä.
Tai oikeammin, en tiedä. Tietämättömyyteni ulottuu tässä elämänkentässä hyvin laajalle ja syvälle, joten joudun purkamaan aihetta. Huomaatte, että blogissa on kommenttikenttä, jonka kautta voitte valistaa tietämätöntä. Kiitos.
- Miksi kilpahiihdon pitää olla ammattimaista? On varmasti hauskaa ottaa toisista silloin tällöin mittaa talvisessa metsässä ja mennä sen jälkeen saunaan nauramaan ja sadattelemaan sitä kuinka olisin kyllä voittanut ellei Pöntinen olisi juossut ladulla eteen kun se luuli näkevänsä suden Romppasen kylän puolella ja voi sitä Pöntistä heh heh annas vielä yksi kalja. Miksi tämä ei riitä? Miksi pitää hiihtämisestä tehdä ylikansallista kilpavarustelua jossa panoksena oleva seuraavan mc-osakilpailun vähintään pistesija oikeuttaa vaikka minkälaisen epäeettisen hölmöilyn?
- Koska epäeettinen hölmöily näyttää kuuluvan hiihtoon, selittäviä tekijöitä pitää olla. Keksin kolme: lapsellinen voittamisen pakko (“itkettää jos en saa vähintään pronssia”), raha ja kansallinen kunnia. Ne kaikki ovat huonoja syitä. Voittamispakkoinen tarvitsee lähinnä terapiaa, ja fiksumpia kansallisen itsetunnon lähteitä olisivat esim. korkea yleinen koulutustaso, vähemmistöjen tasa-arvoinen kohtelu, innovaatiomyönteinen tietoyhteiskuntapolitiikka ja kansallismaisemien säilyttäminen suht vapaana hypermarketeilta.
Jäljelle jää raha. En voi sanoa siitä mitään, sillä en tiedä, millaiset rahat lajissa liikkuvat. Vaikea uskoa että niillä miljoonaomaisuuksia tehdään kun lajin - puhutaan siis murtomaahiihdosta - näkyvyys on melkoisen rajallinen. Tässä kohdassa törmään tietoni rajallisuuteen ja joudun vaikenemaan.
Enkä kyllä ihan varma ole tuosta kansallisen identiteetin roolistakaan. Ehkä toisen maailmansodan hiihtävät partiot eri osallistujamaissa ovat jättäneet kollektiiviseen eurooppalaiseen alitajuntaan sellaisen jäljen, josta emme ole tietoisia mutta reagoimme siihen kun kauan odotettu sankari saapuu kuviin 6.2 km väliaikapisteeseen ja menee sekunnin kymmenyksellä venäläisen edelle. Ehkä hiihtämiseen liittyy verijälkiä sellaisella tankkaamista ja hemohessiä syvemmällä tasolla, johon terve järki ei ylety ja joka pistää aikuiset ihmiset toimimaan paitsi hölmösti, myös vahingollisesti. En tiedä.
Rispektiä siis Suomen Ladulle ja kaikille kuntosivakoijille - teitä on helppo ymmärtää ja huudella teille kannustavaa heijaheijaa täältä makkarista. Mutta kilpahiihto kv-tasolla: dopingit, korkeanpaikanleiritykset, mäkihyppytalkoot, norjalainen passiivisaggressiivisuus veriarvotulosten äärellä? En ymmärrä.
Tai oikeammin, en tiedä. Tietämättömyyteni ulottuu tässä elämänkentässä hyvin laajalle ja syvälle, joten joudun purkamaan aihetta. Huomaatte, että blogissa on kommenttikenttä, jonka kautta voitte valistaa tietämätöntä. Kiitos.
- Miksi kilpahiihdon pitää olla ammattimaista? On varmasti hauskaa ottaa toisista silloin tällöin mittaa talvisessa metsässä ja mennä sen jälkeen saunaan nauramaan ja sadattelemaan sitä kuinka olisin kyllä voittanut ellei Pöntinen olisi juossut ladulla eteen kun se luuli näkevänsä suden Romppasen kylän puolella ja voi sitä Pöntistä heh heh annas vielä yksi kalja. Miksi tämä ei riitä? Miksi pitää hiihtämisestä tehdä ylikansallista kilpavarustelua jossa panoksena oleva seuraavan mc-osakilpailun vähintään pistesija oikeuttaa vaikka minkälaisen epäeettisen hölmöilyn?
- Koska epäeettinen hölmöily näyttää kuuluvan hiihtoon, selittäviä tekijöitä pitää olla. Keksin kolme: lapsellinen voittamisen pakko (“itkettää jos en saa vähintään pronssia”), raha ja kansallinen kunnia. Ne kaikki ovat huonoja syitä. Voittamispakkoinen tarvitsee lähinnä terapiaa, ja fiksumpia kansallisen itsetunnon lähteitä olisivat esim. korkea yleinen koulutustaso, vähemmistöjen tasa-arvoinen kohtelu, innovaatiomyönteinen tietoyhteiskuntapolitiikka ja kansallismaisemien säilyttäminen suht vapaana hypermarketeilta.
Jäljelle jää raha. En voi sanoa siitä mitään, sillä en tiedä, millaiset rahat lajissa liikkuvat. Vaikea uskoa että niillä miljoonaomaisuuksia tehdään kun lajin - puhutaan siis murtomaahiihdosta - näkyvyys on melkoisen rajallinen. Tässä kohdassa törmään tietoni rajallisuuteen ja joudun vaikenemaan.
Enkä kyllä ihan varma ole tuosta kansallisen identiteetin roolistakaan. Ehkä toisen maailmansodan hiihtävät partiot eri osallistujamaissa ovat jättäneet kollektiiviseen eurooppalaiseen alitajuntaan sellaisen jäljen, josta emme ole tietoisia mutta reagoimme siihen kun kauan odotettu sankari saapuu kuviin 6.2 km väliaikapisteeseen ja menee sekunnin kymmenyksellä venäläisen edelle. Ehkä hiihtämiseen liittyy verijälkiä sellaisella tankkaamista ja hemohessiä syvemmällä tasolla, johon terve järki ei ylety ja joka pistää aikuiset ihmiset toimimaan paitsi hölmösti, myös vahingollisesti. En tiedä.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Tyhjän tekstin tulkinnasta
"Pienten parannusten polku tunnetaan kaikkialla maailmassa. Japanilaiset kutsuvat menetelmää nimellä kaitzen, Meksikossa se on Siempre Mejor.
Aina parannetaan, kun voidaan. Välillä on pakko muuttaa aikaisempia tapoja toimia, ja tämä voi johtaa vaikeuksiin. Mutta on uskallettava yrittää ja on uskallettava epäonnistua. Freedom to fail.
Innovointi on tiukassa sidoksessa ongelmiin. Mitä suuremmat ongelmat, sen suurempi tarve on luovalle ajattelulle. Mutta ellei ongelmia tunnisteta, ei niitä voida myöskään ratkaista. Niinpä on kyettävä näkemään piilotettuja asioiden hahmoja, syy- ja seuraussuhteita.
Kaikki asiat on välillä rikottava, jotta ne voidaan rakentaa uudelleen. Toteuttamaan paremmin sitä tarkoitusta, jonka vuoksi ne on alun perin tehty. Tai jättää rakentamatta, jos perustetta ei enää ole. Kestävään kasvuun voidaan päästä, mikäli kyetään näkemään niiden tekijöiden olemassaolo ja vaikutus, jotka Suomeen vaurautta ja elinvoimaa tuottavat. Sekä kehittämään niitä.
Tiedätkin jo, miten."
Tuo teksti on Perussuomalaisen päätoimittajan Matias Turkkilan, ex-hommaforumgurun, kirjoittama Sininen kirje (NYT-liite 15.3.2013). Sinisiä kirjeitä on yhteensä neljä, yksi per ajattelija. Niiden pitäisi vastata kysymykseen, miten Suomi pelastetaan konkurssilta. Todellinen tarkoitus on sekä irvailla Himaselle että asettaa laadullisia kysymyksiä siitä, millaista viisautta saa 700 tonnilla versus tässä tapauksessa 17 eurolla. Kuten NYT-liitteessä lähes aina, näppärää ideaa seuraa latteahko lopputulema.
Turkkilan teksti on kuitenkin kiintoisa, koska se on niin poikkeuksellisen tyhjä. Siitä ei todellakaan voi sanoa mitään järkevää. Täysin konteksteista vapaana ja ilman yhtään tekstin itsensä ulkopuolelle osoittavaa viittausta ei voida tietää, mitä Turkkila tarkoittaa piilotettujen asioiden hahmoilla, kaikkien asioiden rikkomisella tai "niillä tekijöillä, jotka tuottavat Suomeen vaurautta ja elinvoimaa".
Jos tekstillä on aiottu viestiä yhtään kirkasta ajatusta, se on täydellisen epäonnistunut. Voihan olla, että kirjoittaja onkin itse asiassa pyrkinyt jo perinteiseen PS-tapaan ironisoimaan Himasen tyyliä, tehden sen siten, että tekstiä ei tunnista ironiaksi ennen kuin kirjoittaja itse sen sellaiseksi ilmoittaa.
Kryptinen loppukaneetti avaa mahdollisuuden tulkita teksti Turkkilan itsensä kautta, koska ne, jotka tuntevat hänen taustansa, osaavat täyttää tyhjät kohdat. Hommalaisen diskurssin raamiin sjoitettuna teksti onkin aika helppolukuinen. Jos maahanmuuttoa ei tunnisteta ongelmaksi, sitä ei voida ratkaista ongelmana sinänsä. Jos mokuttajien ja femakoiden salaliiton piilovaikutusta asioihin ei nähdä, yhteiskunnan todelliset syy-seuraussuhteet jäävät pimentoon. Kehitysapujärjestelmä pitää lakkauttaa jotta se voidaan korvata yksityishenkilöiden vapaaehtoisilla eurolahjoituksilla. Kantasuomalaiset luovat itse vaurautensa ja elinvoimansa. Ja koska me tunnemme Turkkilan, voimme noinkin tyhjästä tekstistä tietää, miten Suomi pelastuu.
Mutta enhän minä tiedä, olenko oikeassa. Voi olla, että tulkintani on täysin paranoidi ja katteeton, koska kirjoittajan taustasta ei voi aukottomasti johtaa yksittäisen tekstin tulkintaa. Mutta miksi Matias ei voi sanoa asiaansa auki? Sitäkään en tiedä.
Voin kyllä arvailla, miksi, mutta en tietää.
Aina parannetaan, kun voidaan. Välillä on pakko muuttaa aikaisempia tapoja toimia, ja tämä voi johtaa vaikeuksiin. Mutta on uskallettava yrittää ja on uskallettava epäonnistua. Freedom to fail.
Innovointi on tiukassa sidoksessa ongelmiin. Mitä suuremmat ongelmat, sen suurempi tarve on luovalle ajattelulle. Mutta ellei ongelmia tunnisteta, ei niitä voida myöskään ratkaista. Niinpä on kyettävä näkemään piilotettuja asioiden hahmoja, syy- ja seuraussuhteita.
Kaikki asiat on välillä rikottava, jotta ne voidaan rakentaa uudelleen. Toteuttamaan paremmin sitä tarkoitusta, jonka vuoksi ne on alun perin tehty. Tai jättää rakentamatta, jos perustetta ei enää ole. Kestävään kasvuun voidaan päästä, mikäli kyetään näkemään niiden tekijöiden olemassaolo ja vaikutus, jotka Suomeen vaurautta ja elinvoimaa tuottavat. Sekä kehittämään niitä.
Tiedätkin jo, miten."
Tuo teksti on Perussuomalaisen päätoimittajan Matias Turkkilan, ex-hommaforumgurun, kirjoittama Sininen kirje (NYT-liite 15.3.2013). Sinisiä kirjeitä on yhteensä neljä, yksi per ajattelija. Niiden pitäisi vastata kysymykseen, miten Suomi pelastetaan konkurssilta. Todellinen tarkoitus on sekä irvailla Himaselle että asettaa laadullisia kysymyksiä siitä, millaista viisautta saa 700 tonnilla versus tässä tapauksessa 17 eurolla. Kuten NYT-liitteessä lähes aina, näppärää ideaa seuraa latteahko lopputulema.
Turkkilan teksti on kuitenkin kiintoisa, koska se on niin poikkeuksellisen tyhjä. Siitä ei todellakaan voi sanoa mitään järkevää. Täysin konteksteista vapaana ja ilman yhtään tekstin itsensä ulkopuolelle osoittavaa viittausta ei voida tietää, mitä Turkkila tarkoittaa piilotettujen asioiden hahmoilla, kaikkien asioiden rikkomisella tai "niillä tekijöillä, jotka tuottavat Suomeen vaurautta ja elinvoimaa".
Jos tekstillä on aiottu viestiä yhtään kirkasta ajatusta, se on täydellisen epäonnistunut. Voihan olla, että kirjoittaja onkin itse asiassa pyrkinyt jo perinteiseen PS-tapaan ironisoimaan Himasen tyyliä, tehden sen siten, että tekstiä ei tunnista ironiaksi ennen kuin kirjoittaja itse sen sellaiseksi ilmoittaa.
Kryptinen loppukaneetti avaa mahdollisuuden tulkita teksti Turkkilan itsensä kautta, koska ne, jotka tuntevat hänen taustansa, osaavat täyttää tyhjät kohdat. Hommalaisen diskurssin raamiin sjoitettuna teksti onkin aika helppolukuinen. Jos maahanmuuttoa ei tunnisteta ongelmaksi, sitä ei voida ratkaista ongelmana sinänsä. Jos mokuttajien ja femakoiden salaliiton piilovaikutusta asioihin ei nähdä, yhteiskunnan todelliset syy-seuraussuhteet jäävät pimentoon. Kehitysapujärjestelmä pitää lakkauttaa jotta se voidaan korvata yksityishenkilöiden vapaaehtoisilla eurolahjoituksilla. Kantasuomalaiset luovat itse vaurautensa ja elinvoimansa. Ja koska me tunnemme Turkkilan, voimme noinkin tyhjästä tekstistä tietää, miten Suomi pelastuu.
Mutta enhän minä tiedä, olenko oikeassa. Voi olla, että tulkintani on täysin paranoidi ja katteeton, koska kirjoittajan taustasta ei voi aukottomasti johtaa yksittäisen tekstin tulkintaa. Mutta miksi Matias ei voi sanoa asiaansa auki? Sitäkään en tiedä.
Voin kyllä arvailla, miksi, mutta en tietää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)