Montako elämää ihminen elää eläissään, kysyi Pauli
Hanhiniemi yhdessä Kolmannen Naisen biisissä kauan sitten. Tämän voi kohdallani
muuttaa muotoon ”montako musaelämää ihminen ehtii elää?”
Olen kuunnellut, soittanut, höpöttänyt ja elänyt musiikkia
kai ihan aina. Nassina muistan sekä kuunnelleeni lähes kaikkea mitä radiosta
tuli, soittaneeni jotain leikkikoulussa, ja kansakoulussa (niitä aikoja
tosiaan!) kävin musiikkiluokkaa. Oppikoulussa aloin tarttua enemmän tosissani soittimiin
ja vajota kunnolla audiomaisemaan, jossa vaellan edelleen.
Kansanomaisesti sanoen minusta tuli musafriikki: koko ajan kasvava
levykokoelma, omasta mielestäni hyvän musan varmasti rasittava tyrkyttäminen
kavereille (”Et siis ole vielä kuullut Rushia? No nyt korjataan tämä
tilanne!”), bändipaitoja, loputonta levyistä ja artisteista diskuteeraamista
toisten samanlaisten kanssa. Ajan mittaan omia bändikyhäelmiä ja lopulta pääsy
oikeaan, kunnianhimoiseen bändiin.
Musamakuni on aina ollut hienosti sanottuna eklektinen.
Lukiovuosina 80-luvulla koulukaverini Pekka, toinen musafriikki, katsoi
vinyylihyllyäni ja totesi että kun aakkostetussa kokoelmassa on peräkkäin Paul
Simon ja Slayer, ollaan tekemissä ankaramman musadiggailun kanssa. Jos jokin
genre on ollut ja pysynyt punaisena lankana sinne tänne sinkoilevan fanituksen
ja uuden etsimisen seassa, se on ollut progressiivinen rock, nykyisin lyhyemmin
proge.
Musiikkiluokan oppien ja kaiken sen mukana seuranneen
johdosta tunsin jo ennen puberteettia oloni lämpimäksi ja kotoisaksi Genesiksen
ja Yesin seurassa. Kuuntelin yhtäältä Gentle Giantia epäuskoisen hölmistyksen
vallassa ja toisaalta Rick Wakemanin tarinaeepoksia kuin leppoisia satutunteja
(joita ne toki olivatkin). Progen kuuntelusta seurasi soittovimma ja rumpujen luonteva
löytyminen omaksi instrumentiksi; 7/8-osabiittien paukuttaminen jatkuu
edelleen, ajoittain jopa julkisesti.
Olen siis yksiselitteisesti rakastanut – ja rakastan
edelleen – progea: sen eeppisyyttä, rönsyilevää runsautta, röyhkeää
virtuositeettia ja juuri ja juuri hallittua kahjoutta. Spotify ei ole vuosiin
tarjonnut minulle muuta suositteluissa kuin progea.
Ennen kuin nyt.
Olen tuntenut yhtä aikaa valoisaa iloa, kotiin palaamisen
seesteistä onnea ja silkkaa horjuvan identiteetin järkytystä, kun olen valtavalla
rysähdyksellä hurahtanut kelttiläiseen, erityisesti skottilaiseen, musiikkiin.
Siihen, jossa on viulua, haitaria, kehärumpua, akkarikitaraa ja säkkipilliä, ja
jota usein lauletaan käsittämättömällä muinaisella, lähes kuolemaan päässeellä
kielellä. Sitä itteensä.
En ole pistänyt kohta kahteen kuukauteen soimaan juuri
mitään, missä pääsoittimet olisivat sähköisiä. Yhtäkkiä en kaipaa kummallisia
tahtilajeja, en helkkarinmoisia rumpusaundeja tai itseään ylittävää
musiikillista kunnianhimoa. Tuntuu, kuin olisin tyhjentänyt sen maljan pohjaan
saakka.
Huomaan onnellistuvani skottilaisista viulusävelmistä,
bodhranin paukkeesta ja niistä helkkarin haitaririffeistä, ihan siitä hardcore-kansanmusasta. Olen oppinut aika
hyvin erottamaan trad-sävelmät ja neofolk-yhtyeiden itse säveltämät biisit. En
ole puritaani. Mikään ei lataa minuun virtaa niin hyvin kuin uuden sukupolven skottilaisen
folkrockbändin biisi, jossa sähkökitara ja säkkipilli vetävät tuplaliidissä
kelttimelodiaa stemmoissa. Uppoan Capercaillien tai Martyn Bennettin äänimaisemiin,
joissa high tech –digiaudio nostaa maljaa ikivanhan tradition ja soittimien
kanssa.
Hengitän luonnollisesti, syvään ja rauhallisesti, kun Julie
Fowlis tulkitsee hiljaa skottigaeliksi jotain kitaran ja viulun säestyksellä,
minkään sähköisen häiritsemättä.
Ystävät ja kylänmiehet arvelevat tämän kaiken johtuvan
taannoisesta runsaasta viikosta Skotlannissa, mutta jälkikasvu voi todistaa
oireilun alkaneen jo lähes vuosi sitten, jolloin kotona nuoriso nosteli
kulmakarvojaan soittolistoille ilmaantuneen ja aina vain lisääntyvän fiddle and
mandolin –jutskan äärellä. Käynti musan kotikentällä oli lopulta vain tulpan
poistamista padosta, ja olen äärettömän kiitollinen ja täynnä ihailua perheestäni,
joka hieman huvittuneena seuraa ja sietää tätä säkkipillitystä (ja toisinaan
näyttää itsekin tykkäävän siitä).
Mutta ei tämä ihan yksiselitteistä ole. Ymmärrän nyt, että minulle
progemiehen musaidentiteetti on ollut, niin sisäisesti kuin ulkoisesti, todellinen
ja vahva osa minuutta. Ja nyt yhtäkkiä katson proge-itseäni kuin toista
ihmistä, hyväntahtoisesti mutta sivusta. Tunnistan ja tunnen sen tyypin läpikotaisin…
mutta se ei ole minä tässä ja nyt.
Se tuntuu kummalliselta; kuin olisi häpeissään siitä, että
ottaa etäisyyttä johonkin, jonka on itselleen paaluttanut rikkomattomaksi
traditioksi. Ei ihan kivutonta, yllättäen.
Mutta jos katson ja ajattelen ja tunnustelen asiaa toiselta
kantilta, saatan antaa itselleni anteeksi. Viisikymmentä täyttäneenä ei voi
olla näkemättä varjonsa pitenevän hieman ja jokaisen askeleensa pysyvän hieman lähempänä
maan pintaa.
Ehkä olen vain tullut siihen paikkaan, jossa suorittaminen
ja vimmattu edistyminen on täyttänyt tehtävänsä. Tuntuu siltä, että musiikin muodossa purkautuva tarinani on edennyt lukuun, jossa tohina ja vikkelyys ja sähinä yksinkertaisesti antavat tilaa luonnollisemmalle äänelle. Sen juuret ovat kaukana toisessa paikassa ja ajassa; se elää hengityksen ja
kosketuksen luontaisissa sykkeissä ja nousee maaperästä ja maisemasta ja
kielestä, jotka äkkiarvaamatta, pyytämättä ja tilaamatta, tulivat lähelle, kuin
aiemmin koettuna.
Ehkä ennen pitkää kaivan esille progelempparini, ehkä en. En
ota asiasta mitään paineita, vaikka nyt hieman höpsöltä tuntuukin.
Olen aina kuunnellut, soittanut, höpöttänyt ja elänyt musiikkia.
Se on virtana kantanut ja kuljettanut silloinkin, kun juuri muuta ei ole ollut.
Nyt se on vienyt minut uuteen, hyvään tilaan, jota en osannut odottaa. Siitä saa olla kiitollinen.
Matka
jatkuu.
Slàinte! J
