”Elinikäinen oppiminen”.
Se tuli taas vastaan vanhan työkaverin somepostauksessa;
jossain on joku seminaari, jengillä into pinnassa. Hyvä bore.
Itseäni nuo sanat ovat alkaneet vähän hirvittää, kun ei
tiedä, miten työtehtävät kehittyvät tulossa olevassa isossa
organisaatiomuutoksessa; nupin tallennustila kun tuntuu nykyisin täyttyvän
perin nopeasti. Vapaa-aikana on tullut viimeisen 1,5 vuoden aikana yritettyä uuden kielen itseopiskelua (ei etene; on se vaikeaa ilman
opetusta/opettajaa), opeteltua soittamaan uutta instrumenttia ja
aloitettua musiikkiblogin
kirjoittaminen.
Töissä uuden teknologian maailma on kovasti kiinnostava, mutta myös helkkarin
samea ja tiheä humanistille. Eikä muuten ole ollenkaan itsestään selvää, mitä tässä pitäisi
tai kannattaisi oppia. Onhan sitä jo käyty Reaktorin tekoälyn perusteet -kurssi,
luettu ja vähän kirjoitettukin AI-etiikasta, koetettu ymmärtää niin semanttisen
yhteentoimivuuden edellytyksiä kuin luonnollisen kielen koneprosessoinnin
periaatteita ja käytäntöä, ja seuraavaksi aion ottaa selvää, mitä uusi
digipalvelulaki ja eräs asetusluonnos itse asiassa tarkoittaa työyhteisömme ja oman tehtäväkuvani kannalta.
Että kyllä tässä yrittää omaksua uutta ja pysyä mukana.
Mutta en osaa ollenkaan sanoa, mikä noista opittavista asioista on lopulta oikeasti hyödyllinen.
Vaikka saisin aikaan miten uskottavan ja validin suunnitelman ja roadmapin
eräiden prosessien muuttamiseen helpommiksi ja tehokkaammiksi tekoälyn avulla,
en ole ollenkaan varma, miten nykyisten prosessien parissa toimivat
reagoisivat, ja olisiko niillä suunnitelmilla muutenkaan sijaa jossain isossa kuvassa.
Omaksun tietoa ja koetan soveltaa sitä, mutta en siis aina tiedä, millaiseen lopputulokseen.
Haluan kehittää asioita ja haluan välttää turhan työn tekemistä - tuon asiallisesti täysin toden virkkeen
kahden lauseen suhde ei ole aina ihan ennalta arvattavissa, ja se kieltämättä
kuluttaa jonkin verran.
Tässä on vielä se puoli, että mitä enemmän kokonaan uutta
asiaa tulee vastaan, sitä tiukemmalle se oma tallennustila ja prosessoriteho
joutuu. Vaikka jonkun työpäivän tuottavuus näkyvinä tuotoksina olisi lähellä
nollaa, kotiin mennessä ja kotona kykenee suunnilleen enää kännykkäpelin pelaamiseen;
oikein hyvänä päivänä venyy sentään kävely- tai juoksulenkkiin politiikkaradiota
kuunnellen. Sisäinen jasso tyhjenee kohtuuttoman helposti.
Korostan, ja todella painokkaasti, että minulla on oikeasti hyvä
työnantaja; on käynyt erittäin hyvä pulla tässä asiassa. Minua
kuullaan, saan puhua avoimesti ja saan välillä jopa ideoita eteenpäin.
Huoleni eivät liitykään suoraan työnantajaan vaan tähän yhteiskunnan isoon kuvioon ja siihen viestiin, jota tulee enemmän tai vähemmän
hienovaraisesti joka suunnasta: opi, opi, opi. Mutta nyt, jo muutama vuosi sitten viiskymppiä täyttäneenä äijänä, alan pikkuhiljaa aavistaa sen päivän, jolloin sisäinen HDD
alkaa vilkuttaa punaista ”storage space” -indikaattorissa. Silloinkin pitäisi
varmaan vielä jaksaa oppia, ja oppia aina vain lisää, niin kauan kuin
elinpäivää taivaan isä suo.
Pitäisi, koska kunnon kansalainen ja palkkansa
ansaitseva työntekijä oppii, ja oppii aina vaan lisää.
Millainen on omalla kohdallani se päivä, kun ei enää
jaksakaan? Saako silloin sanoa, että ei enää?